Voi vi..u ku ahistaa....Sain taannoin uuden työpaikan ja nyt pitäs olla onnensa nyppylöillä, mutta ku ei.
Paineet on kovat pitäs oppia uuden talon tavat, eikä tuo ammattitaitokaan (kokemus) ole mitenkään maatakaatava. tiedän, että pitää vaatia perehdytystä jne. Mutta taidanpa myös vaatia itse itseltäni paljon!
Kertokaa omista kokemuksista, miltä on tuntunut, milloin alkaa helpottaa, mitä keinoja pärjätä tällasen olotilan kanssa. Olen myös pirun vasuuntuntoinen... :(
Paineet on kovat pitäs oppia uuden talon tavat, eikä tuo ammattitaitokaan (kokemus) ole mitenkään maatakaatava. tiedän, että pitää vaatia perehdytystä jne. Mutta taidanpa myös vaatia itse itseltäni paljon!
Kertokaa omista kokemuksista, miltä on tuntunut, milloin alkaa helpottaa, mitä keinoja pärjätä tällasen olotilan kanssa. Olen myös pirun vasuuntuntoinen... :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olin melkein samassa tilanteessa jokin aika sitten. Olin ollut talossa vuoden mutta eri osastolla. Uudella osastolla aloittaessani en saanut perehdytystä. Aloitin työt lauantaina jolloin henkilökuntaa oli vähän ja kiireistä. Osasto jossa olin aikaisemmin ollut oli täysin erilainen kuin uusi osasto.
Aluksi oli kivaa mennä töihin kunnes alkoi ahdistaa töihin meno. Sinnittelin vuoden verran kunnes sanoin että nyt riittää, olin aivan loppu.
Jouduin myös tekemään paljon öitä, öiden jälkeen itkin väsymyksestä, olin ärtynyt. Kannattaa puhua esim: osastonhoitajan tai työterveydenhoitajan kanssa. Itse en sitä tehnyt ennen kuin oli liian myöhäistä.
Olin yliopistosta valmistunut maisteri ja hakeudun lastensuojelun sosiaalityöntekijän työhön. En saanut työhönopastusta, kahvihuone ja sosiaalitilat näytettiin.
Mulle annettiin huone ja siitä se sitten alkoi. Puhelin soi taukoamatta ja kukaan ei ehtinyt opastamaan. Jaksoin puoli vuotta kunnes alkoi ahdistus töihin menosta. Yöunet alkoi häiriintymään, tuli fyysisiä oireita. En ollut onneksi ottanut virkaa vastaan, eli lähdin hyvin lyhyellä varoitusajalla. Ahdistus helpotti heti. Harmi, ettei työpaikoilla panosteta työnopastukseen ja säännölliseen työnohjaukseen. nykyisellä työpaikallani saan kerran viikossa työnohjausta.
Tsemppiä!
yhdyn edellisiin kirjoittajiin.. Itse olen myös tauolla työstä. (yhtenä)Syynä uupuminen liian vaativassa työssä, johon en saanut peryhdytystä. Minulle on tullut uupumisen lisäksi vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä liittyy vähänkin omaan alaan. esim.sairaala-sarjojen seuraaminen televisiosta on jäänyt. En myöskään halua lukea mitään sairaanhoitoon liittyvää edes lehdistä! Halu olisi lähteä työhön ihan jollekin toiselle alalle tai opiskella uusi ammatti esim. kaupalliselta puolelta..Blääh!
Jotenkin sitä on vain niin vastuullinen, pelkää virheitä ja toisinaan vastuunottaminen pelottaa tosi paljon. Minullakin alan vaihto kokoajan mielessä. Rahaa on jostain saatava. Kiirettä piisaa töissä ja virhemahdollisuudet kasvaa.
Olen tehnyt vuoden yhtäjaksoisesti sosiaalialan työtä. Sitä ennen lyhyempiä ja pidempiä pätkiä. Valmistuin ammattiini 2 vuotta sitten. Myöskään minä en saanut perehdystystä työhöni, henkilö jonka sijaisuutta teen, oli jäänyt pois työstä puoli vuotta ennen minun työni alkamista. En siis saanut juurikaan mitään tietoa asiakkaistani, joita minulla on päivittäin 7 hlöä (ohjaan työssäni erityisryhmää). Talo minulle esiteltiin, mutta kaikki muu työhön liittyvä piti kaivaa itse esille, samalla kun piti suunnitella päivittäistä toimintaa asiakkaille. Virheitä tuli alkuun paljonkin, mutta en niistä lannistunut - ajattelin ne mielessäni positiivisiksi oppimiskokemuksiksi.
Taistelin, purin hammasta yhteen, yritin vaatia itseltäni vähemmän. Pärjäsin hyvin (ainakin omasta mielestäni ja asiakkaiden palautteesta päätellen). Loppuvuodesta 2006 sain ensimmäisen ahdistuskohtauksen työpaikalla, sain yhden päivän sairaslomaa. Nyt olen ollut sairaslomalla viikon ja ajatus töihin paluusta vähän hirvittää. Saa nyt nähdä milloinka palaan. Toivottavasti pian -on ikävä asiakkaita. :)
Mutta vastaus siihen, milloinka helpottaa? Minun tapauksessani ei ole helpottanut mikään muu kuin sairasloma, mutta näinhän sen ei toki pitäisi olla... Olen laskenut rimaani alemmaksi, en todellakaan vaadi enää itseltäni ihmeitä, eli siltä osin olen ymmärtänyt työelämän realiteetit. Mutta jokin siellä vaan ahdistaa niin paljon, että kuppi menee nurin. Työkaverit ovat mittaamattoman arvokas tuki, mutta esimies jotain aivan muuta.
Tsemppiä kaikille työn raskaan raatajille! :)