uskaltaudun nyt laittamaan tänne pätkän tekeleestäni... Tämä on alusta, tässä esitellään lukijalle uusi henkilö. Kysymys kuuluu tietenkin, että kiinnostaako tämä henkilö ollenkaan ja millaista teksti on lukea.
----------------------------
Jandairan toinen kuu, Vorna, oli hiukan Rovaa pienempi. Vorna oli lähes autio - edes rikollisjengit eivät olleet levittäytyneet sinne. Sen maa oli karua eikä siellä kasvanut juuri mitään. Tuulet ja myrskyt pyyhkivät sen pintaa jatkuvasti ja raastoivat sen vähäistä kasvillisuutta. Entisaikojen tiedemiehet raatoivat kovasti saadakseen sinne kunnollisen ilmakehän, sillä kuuta hallinneet happojärvet olivat syviä ja voimakkaita. Osa niistä saatiin tyhjennettyä, osa peitettiin kuvulla. Seuraavien sukupolvien tiedemiehet tulivat siihen tulokseen, että kuvuista oli enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä järvet saattoivat nyt laajentua maaperän sisään ja pahimmassa tapauksessa levitä maansisäisiä uomia pitkin joka puolelle kuuta. Kuvut olivat kuitenkin niin kestävää materiaalia, etteivät nykyisetkään tiedemiehet osanneet hajottaa tai irrottaa niitä. Massiivisille tuulille ja myrskyille ei tiedetty mitään järkevää selitystä.
Vorna oli silti ainakin toistaiseksi elinkelpoinen. Siellä oli yksi suuri talo, tai pikemminkin palatsi. Se oli monikerroksinen ja -siipinen, valtavan monimutkainen rakennus, joka oli tehty hienoimmasta valkoisesta kivestä. Jokaista asukasta ja palvelijaa kohden oli kymmeniä upeasti sisustettuja huoneita. Tuskin löytyi ihmistä, joka olisi edes käynyt kaikissa noissa huoneissa. Koko palatsin kiertäminen ja tutkiminen olisi ollut yhdelle ihmiselle mahdoton tehtävä. Yhdessä kauneimmista ja suurimmista huoneista, joka sijaitsi erään korkean tornin huipulla, asui tyttö.
Tytöllä oli valkoiset hiukset. Hän istui joka päivä peilin edessä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ja harjasi pitkiä, paksuja, hiukan karheita hiuksiaan. Hän katseli sinisiä silmiään. Ne muuttivat väriään, olivat joskus tummemmat, joskus vaaleammat.
Välillä hän nousi ylös ja käveli ympäri suurta makuuhuonettaan, joka oli vuorattu pitsillä ja marmorilla. Hän katseli ulos ikkunasta, josta näkyvä maisema ei koskaan muuttunut. Maa oli valkea, mutta valkeus ei ollut lunta vaan tuhkaa. Hän näki sumua ja pilviä, mutta eniten hän näki tuulta. Tuuli pyyhki maata, kieputti tuhkaa ja hiekkaa ilmassa suurina pyörteinä. Se ravisti kuolevia pensaita ja kiskoi niistä lehtiä. Se repi irti oksia ja joskus jopa kokonaisia puita, pitkiä, hentoja, tummia puita. Alhaalla palatsin puutarhassa oli vielä kukkia ja ruohoa, vaikka leijaileva tomu yrittikin jatkuvasti peittää ne alleen. Oli suuri valkoinen suihkulähde, jonka vesi näytti välillä kirkkaalta, kun pilvet väistyivät taivaalta tulevan valon tieltä.
Mutta ikkuna oli lujasti kiinni, eikä tyttö voinut avata sitä. Hän ei voinut avata sitä ja kuulla tuulen puhaltamista, tuntea sitä kasvoillaan ja hiuksissaan. Hän oli usein miettinyt, miltä se mahtaisi tuntua – lähtisikö hän lentoon, kuten nuo oksat ja puut? Hän painoi vaaleat kämmenensä lasiin ja itki suuria, kuumia kyyneleitä, jotka hetkeksi palauttivat tunnon hänen kylmille poskilleen. Öisin hän näki ikkunasta peilikuvansa ja tummat silmänsä, kuin mustat aukot. Välillä ne muuttuivat läpinäkyviksi, harmaiksi. Hänen silmänsä olivat tuhkaa, vettä ja tuulta... Tähtiä ja pimeyttä.
Hän oli Charanda Batén, Jandairan valtiaan Lazam Baténin ainoa lapsi, galaksin suurimman kuninkaan tytär.
----------------------------
Jandairan toinen kuu, Vorna, oli hiukan Rovaa pienempi. Vorna oli lähes autio - edes rikollisjengit eivät olleet levittäytyneet sinne. Sen maa oli karua eikä siellä kasvanut juuri mitään. Tuulet ja myrskyt pyyhkivät sen pintaa jatkuvasti ja raastoivat sen vähäistä kasvillisuutta. Entisaikojen tiedemiehet raatoivat kovasti saadakseen sinne kunnollisen ilmakehän, sillä kuuta hallinneet happojärvet olivat syviä ja voimakkaita. Osa niistä saatiin tyhjennettyä, osa peitettiin kuvulla. Seuraavien sukupolvien tiedemiehet tulivat siihen tulokseen, että kuvuista oli enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä järvet saattoivat nyt laajentua maaperän sisään ja pahimmassa tapauksessa levitä maansisäisiä uomia pitkin joka puolelle kuuta. Kuvut olivat kuitenkin niin kestävää materiaalia, etteivät nykyisetkään tiedemiehet osanneet hajottaa tai irrottaa niitä. Massiivisille tuulille ja myrskyille ei tiedetty mitään järkevää selitystä.
Vorna oli silti ainakin toistaiseksi elinkelpoinen. Siellä oli yksi suuri talo, tai pikemminkin palatsi. Se oli monikerroksinen ja -siipinen, valtavan monimutkainen rakennus, joka oli tehty hienoimmasta valkoisesta kivestä. Jokaista asukasta ja palvelijaa kohden oli kymmeniä upeasti sisustettuja huoneita. Tuskin löytyi ihmistä, joka olisi edes käynyt kaikissa noissa huoneissa. Koko palatsin kiertäminen ja tutkiminen olisi ollut yhdelle ihmiselle mahdoton tehtävä. Yhdessä kauneimmista ja suurimmista huoneista, joka sijaitsi erään korkean tornin huipulla, asui tyttö.
Tytöllä oli valkoiset hiukset. Hän istui joka päivä peilin edessä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ja harjasi pitkiä, paksuja, hiukan karheita hiuksiaan. Hän katseli sinisiä silmiään. Ne muuttivat väriään, olivat joskus tummemmat, joskus vaaleammat.
Välillä hän nousi ylös ja käveli ympäri suurta makuuhuonettaan, joka oli vuorattu pitsillä ja marmorilla. Hän katseli ulos ikkunasta, josta näkyvä maisema ei koskaan muuttunut. Maa oli valkea, mutta valkeus ei ollut lunta vaan tuhkaa. Hän näki sumua ja pilviä, mutta eniten hän näki tuulta. Tuuli pyyhki maata, kieputti tuhkaa ja hiekkaa ilmassa suurina pyörteinä. Se ravisti kuolevia pensaita ja kiskoi niistä lehtiä. Se repi irti oksia ja joskus jopa kokonaisia puita, pitkiä, hentoja, tummia puita. Alhaalla palatsin puutarhassa oli vielä kukkia ja ruohoa, vaikka leijaileva tomu yrittikin jatkuvasti peittää ne alleen. Oli suuri valkoinen suihkulähde, jonka vesi näytti välillä kirkkaalta, kun pilvet väistyivät taivaalta tulevan valon tieltä.
Mutta ikkuna oli lujasti kiinni, eikä tyttö voinut avata sitä. Hän ei voinut avata sitä ja kuulla tuulen puhaltamista, tuntea sitä kasvoillaan ja hiuksissaan. Hän oli usein miettinyt, miltä se mahtaisi tuntua – lähtisikö hän lentoon, kuten nuo oksat ja puut? Hän painoi vaaleat kämmenensä lasiin ja itki suuria, kuumia kyyneleitä, jotka hetkeksi palauttivat tunnon hänen kylmille poskilleen. Öisin hän näki ikkunasta peilikuvansa ja tummat silmänsä, kuin mustat aukot. Välillä ne muuttuivat läpinäkyviksi, harmaiksi. Hänen silmänsä olivat tuhkaa, vettä ja tuulta... Tähtiä ja pimeyttä.
Hän oli Charanda Batén, Jandairan valtiaan Lazam Baténin ainoa lapsi, galaksin suurimman kuninkaan tytär.
Vastaukset 11
Vanhimmat
...niin tässä seuraava pätkä aiheesta. Olisin todella, todella kiitollinen kaikesta palautteesta.
--------
Charanda Batén kutsui itse itseään nimellä Chara. Se oli hänen taiteilijanimensä, kun hän kirjoitti runoja tai piirsi kuvia. Hän oli oppinut hiiviskelemään pimeässä palatsissa öisin ja salakuljettamaan huoneeseensa kyniä, paperia ja kirjoja. Niiden avulla hän oli opetellut ensin piirtämään, sitten lukemaan ja kirjoittamaan. Oikeastaan kaiken, minkä hän tiesi maailmasta, hän oli lukenut kirjoista. Hän oli lukenut sodista, suurista seikkailuista, tuhansista planeetoista ja äärettömästä maailmankaikkeudesta. Kertomukset kaukaisista maista, menneistä ajoista ja kadotetuista kansoista olivat liikuttaneet häntä. Hän oli itkenyt lukiessaan kuolevista ihmisistä, palavasta rakkaudesta, petollisista veljistä ja ikuisesta ystävyydestä.
Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän aikaa hän vietti vanhempiensa kanssa. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä itsestään vai siitä, että hänen isänsä oli aina poissa. Ja nyt hänen äitinsä oli sairas. Yhä useammin Chara vetäytyi omiin maailmoihinsa silloinkin, kun palvelijat tulivat hänen huoneeseensa. Pienempänä hän oli vielä puhunut heidän kanssaan. Nyt kaikki kävelivät pää kumarassa, välttelivät hänen katsettaan kaikin tavoin... Ja hän opetteli katsomaan muualle tai sulkemaan silmänsä. Hän oli onnellinen, kun palvelijat lähtivät ja jättivät hänet yksin huoneeseensa, sillä silloin hänestä tuntui, että hän, yksin, hallitsi koko maailmaa.
Mutta öisin, jos hänellä ei ollut kirjoja joihin paeta ja hänen päänsä sisällä oleva maailma tuntui liian pelottavalta, Charanda Batén tuijotti ulos ikkunasta ja oli onneton.
Sinä iltana Chara oli erityisen surullinen. Hän oli syönyt illallista isänsä kanssa pitkästä aikaa ja oli ollut melkeinpä innoissaan. Hän oli ajatellut kysyvänsä jotain äitinsä tilasta. Itse hän pääsi katsomaan äitiä vain kerran kymmenessä päivässä, eivätkä palvelijat kertoneet hänelle mitään. Mutta isä oli ollut niin vaitonainen ja poissaoleva, että Chara oli menettänyt puhekykynsä kokonaan. Hän oli jauhanut kalliin härkäpihvin paloja maistamatta yhtään mitään, toivoen pääsevänsä pois tuosta kamalasta tilanteesta, hiljaisen isänsä luota, hiljaisesta ruokasalista. Omaan torniinsa päästyään hän oli riisunut monikerroksisen kullankeltaisen illallismekkonsa ja kaatunut vatsalleen sängylleen makaamaan, jossa olikin sitten viettänyt muutaman tunnin itkien silmänsä kipeiksi.
Jossain vaiheessa Chara oli kuitenkin nukahtanut, koska nyt hän heräsi outoon koputukseen.
Kop. Kop. Kop.
Chara nousi äkkiä istumaan ja räpytteli silmiään hämärässä. Ääni ei ollut kuulunut ovelta - sitä paitsi, kuka koputtaisi hänen oveensa keskellä yötä? Oliko hän kuvitellut äänen? Hän kääriytyi silkkiseen peittoonsa ja katseli hitaasti ympärilleen. Jos huoneeseen oli tunkeutunut joku... Vaikka sängyn alle...
Kop. Kop. KOP.
Se oli ikkuna. Chara ei hetkeäkään ihmetellyt, miksi joku koputtaisi hänen korkean torninsa ikkunaan keskellä yötä, vaan ryntäsi ikkunalle varmana kuulemastaan. Koputus jatkui, vaikkakin hiukan hiljaisempana, ja Chara painoi poskensa aivan ikkunalasiin kiinni nähdäkseen, kuka äänen oli tehnyt. Ensin hän ei huomannut mitään. Pihamaa oli tyhjä, tosin täynnä varjoja, joissa olisi voinut piileskellä kymmeniä ihmisiä. Ikkunan ympärilläkään ei näkynyt mitään. Koputus kuului uudestaan, jolloin Chara näki pienen mustan oksan, joka oli tarttunut ikkunan vieressä olevaan vesiränniin. Tuuli heilutti oksaa, ja se koputti ikkunaa.
Pettyneenä Chara perääntyi ikkunalta ja huomasi silmiensä alkavan taas vuotaa. Hän pyysi silmiään lopettamaan. Hän ajatteli, että itkisi itsensä kuiviin tätä menoa. Silmät jatkoivat. Hän puristi kätensä nyrkkiin niin lujaa kuin pystyi ja, tuijottaen yhä ikkunaa ja kuunnellen oksan raivostuttavaa koputusta, käski silmiään lopettamaan. Ne jatkoivat vieläkin. Hän pyyhki niitä vihaisena alusmekkonsa hihoilla ja nyyhkytti. Ehkä hänen silmänsä halusivatkin vuotaa kuiviin ja kuolla.
”Kuolkaa sitten”, Chara mutisi itsekseen.
Hän väsyi seisomiseen ja pudottautui polvilleen.
”Kuolkaa vain... Kuole, Chara...”
Nyyhkytystensä lomasta Chara kuuli oksan koputtavan ikkunaan edelleen. Hetken sitä kuunneltuaan hän yhtäkkiä nosti päätään, tuijotti ikkunaa ja huusi:
”Lopeta!”
Chara oli näkevinään jonkinlaisen hopeisen välähdyksen - ehkä se johtui vihasta, jonka takia hän sokaistui hetkeksi. Joka tapauksessa seuraavaksi hän huomasi, että oksa ei koputtanut enää, ja tarkemmin katsoessaan näki, että ikkunan karmit olivat kadonneet. Koko ikkuna oli kadonnut.
Chara nousi ylös ja loikkasi yhdellä harppauksella ikkunalle, työnsi päänsä ulos ja katsoi alas. Aivan tornin ulkoseinän vieressä, jo melkein maassa, ikkunaruutu putosi. Se osui kivisiin kukkaruukkuihin ja sälähti sirpaleiksi. Ääni kuului ylös asti ja sai Charan värähtämään. Hän veti päänsä takaisin sisälle ja kuunteli hetken aikaa hengitystään pidättäen, mutta palatsin hiljaisuus pysyi järkkymättömänä. Chara oli sekaisin kaikesta, häntä pyörrytti, hän ajatteli menevänsä nukkumaan. Sitten se tapahtui.
Tuuli puhalsi sisään viileänä ja voimakkaana. Se liikutti jäykkiä kangasverhoja ja tarttui Charan hiuksiin. Se pyyhki hänen kasvojaan ja humisi hänen korvissaan. Se kiertyi hänen ympärilleen, työnsi häntä selästä, sai paljaiden säärien ihon nousemaan kananlihalle... Se kutsui häntä.
Chara painautui ikkunalautaa vasten, seisoi varpaillaan, työnsi päänsä ulos niin pitkälle kuin pystyi ja hengitti syvään, niin että raikas ilma virtasi hänen sisälleen sormiin ja varpaisiin asti. Hän sulki silmänsä ja kuunteli tuulen ulinaa rakennusten nurkilla, kahinaa pusikoissa... Hän tunsi, kuinka tuulen salaperäinen voima sai hänen omat hiuksensa kieppumaan villeinä, kuin yrittäen irtautua päästä ja lähteä lentoon.
No, suklaatyttö. Oletan, että olet naispuolinen, korjaa, jos olen väärässä...
Kirjoitat sujuvasti ja teknisesti paljon paremmin, valmiimmin, kuin useimmat täällä. Tekstisi on helppolukuista ja miljöön sekä henkilöiden kuvailut pääosin ihan ok. Kaipaan lisää repliikkejä, tosin. Sinulla on rytmiä kirjoittaa, tosin en puhu nyt tekstin lopullisesta editoinnista. Synnynnäistä lahjakkuutta, vai harjoittelun tulosta? Mutta, joka tapauksessa, sinussa saattaisi olla ainesta kirjoittamaan oikea kirja. Yksi asia, josta en kuitenkaan pidä, on kyseinen genre. Se on kuitenkin henkilökohtainen valintani, eikä tee teksistäsi välttämättä huonoa omassa lajissaan. Totta puhuen, haluaisin mielelläni lukea lisää tekstiäsi, mutta toisessa "äänilajissa". Olen melko varma, että kirjoittaisit melko mukavasti myös realistisempaa tekstiä - ihan oikeasta elämästä, tai edes sen vierestä. Taas tarvitaan tietysti se hyvä idea, josta täällä aikaisemminkin olen toitottanut.
Kiitos kannustavasta palautteesta, sukupuolen tiesit oikein. Uskon, että tämä on harjoittelun tulosta, ja aion jatkaa harjoittelua.
Tässä ei tosiaan ole juuri repliikkejä, mutta käytän kyllä myös dialogia (joskus tuntuu, että liikaakin).
Olen aiemmin kirjoittanut erilaista tekstiä, siis sellaista realistista, ja tästäkin piti itse asiassa tulla sellainen, mulla oli sitä varten henkilöt ja miljöö ja kaikki. Mutta ongelma tuli varmaan juuri tuon idean keksimisessä. Nyt sitten olen yruttänyt saada jotain aikaiseksi tästä ideasta, vaikka genrevalinta on todellakin tuottanut ongelmia välillä.
Tilpehöörikin antoi osuvaa palautetta, voin helposti allekirjoittaa lähes kaiken sanomansa. Haluaisin korostaa sitä idean tärkeyttä. Väkisin ei kannata yrittää vääntää tarinaa mihinkään muottiin, vaan hyvä "juoni" (hyi!) kantaa ihan itsekseen eteenpäin. Nyt on tärkeää, että jaksat odottaa sellaisen tulemista. Sen jälkeen teet siitä itsellesi tapahtuma- ja henkilörungon, joka toimii perusrunkona läpi kirjoitustyön. Voithan tietysti jatkaa scifi-teemallakin, mutta minusta orastava kykysi kirjoittaa ansaitsisi maanläheisemmän aiheen. Kuten Tillbehöring totesi, suurin osa tekstistäsi on editoitavissa kuntoon. Jos joku ammattilainen tekisi sen sinulle vaikka kymmenelle kirjoittamallesi sivulle eteen, saisit ehkä juonen päästä kiinni. Tärkeintä on kirjoittaa ihan rauhassa, älä turhaan kiirehdi.
Laitan tähänkin kommenttia kun laitoin tuohon viimeksi kirjoittamaasikin tänään, kun en aikaisemmin laittanut, vaikka luinkin ne. Olet saanut yllättävän hyvin kommentteja. Siitä voi olla vain iloinen, jos vertaa aikaisempaan, kun kukaan ei oikein laittanut muuta kuin p-skaa häivy tai sitten se tutuksi tullut no-joo.
(Palsta on virinnyt! Olisiko siihen jokin syy, mhh..hyy???, ettei vaan aktivisteja???...mölyapinoita liikkeellä ???)
joten, tekstistäsi tässä kohdassa:
Mielestäni kirjoitat liikaa selitystä,
irroita ja anna lukijalle se mahdollisuus kulkea mukana tarinassa, anna lukijan mielikuville myös tilaa. "Lennä" enemmän ja selitä vähemmän.
Tämä on vain minun mielipiteeni, ja tiedät, että minäkin olen harrastajakirjoittaja, mutta lukijana olen VAATIVA.
Osaat kirjoittaa sujuvaa tekstiä, mutta kirjoita lisää.
Kirjoittamisiin!
Jos olisit laittanut vain ekan osion, olisi arvosteluni kaikin puolin erilainen. Jälkimäinen osa oli sekä laadullisesti että sisällöllisesti huomattavasti parempi ellei jopa erinomainen.
Alku oli kökkömäinen, töksähtelevä ja kömpelö. Ja se on paha asia. Alku on se vaihe, jossa lukija päättää, haluaako lukea koko tekstiä loppuun ja tekee ensimmäiset johtopäätöksensä. Sinun tekstisi parani loppua kohten, mutta se alku, sen pitää olla täydellinen, suuremmoinen ja vetovoimainen. Ei välttämättä tapahtumarikas vaan kielellisesti koukuttava ja mielenkiintoinen.
Sorruit tekstissäsi myös siihen suureen kiveen, jota moni ei osaa väistellä: selitit. Älä selitä, näytä. Älä kerro, millainen joku on, näytä se. Samoin Charan kuvauksetkin olisit voinut ripotella ympäri tekstiä, ei kaiken tarvitse tulla kerralla.
Alkupäähän sanoisin, että teksti vaikuttaa raakileelta ja kaipaa editointia. Mieti myös, onko oleellista mainita "rikollisjengit" ja "tiedemiehet" vai voisiko kuuta kuvailla vain passiivissa, jos lukijan ei ole tarpeellista (tässä vaiheessa) tietää tiedemiehistä mitään.
Loppupuolella teksti oli huomattavasti viimeistellymmän oloista ja mielenkiintoisempaa. En itse pidä ollenkaan scifi-vivahteisista teksteistä, mutta loppukohdan huima parannus pelasti kaiken ja tämä alkoi kiinnostaa. Yritä saada sitä laatua alkupuolellekin.
Pientä kömpelyyttä tekstissä on, mutta ei mitään, mitä ei voisi editoinnilla korjata. Henkilöhahmo puolestaan ei järin vaikuttanut ainakaan minusta kovin kiinnostavalta, tästä ei jäänyt minkäänlaista persoonaa mieleen, mutta toisaalta pääkkäreistä harvoin jää. Uskalla kuitenkin antaa hahmollesi muita motiiveja kuin yksinäisyys, alakuloisuus ja uteliaisuus. En tiedä, kasvaako Charasta suurempi persoona tarinan edetessä, joten mielipiteeni perustuu vain ja ainoastaan ensivaikutelmaan.
Kaiken kaikkiaan teksti oli hyvää ja minä pidin :) Jaksoin jopa lukea loppuun asti ja jäin oikeasti kaipaamaan lisää (suurinta osaa teksteistä en täällä jaksa lukea paria kappaletta enempää). Työtä on vielä jäljellä, mutta etköhän sinä pärjää :)
jes, kiitos sinullekin todella monipuolisesta palautteesta.:)
Tämä ei itse asiassa ole ihan alusta (vaan ensimmäisen luvun lopusta), ja tiedemiehet ja rikollisjengit on mainittu aiemmin. Mutta myönnän kyllä, että tuo kyseinen pätkä on kökkö ja tylsä. Tarkoitus olisi kai esittää "faktoja", kuvailua ja historiaa, jotta maailma vaikuttaisi jotenkin uskottavalta. Mitenhän sen saisi vielä tehtyä jotenkin mielenkiintoisemmin..?
Heh, nyt kun mietin, niin varsinainen alku taitaa olla vielä ankeampi kuin nuo pari kappaletta... olen epätoivoisesti koittanut saada alkuun jotain koukkua.
Täytyy pohtia tuota Charan kuvausta myös vielä.
Tämä on sitten hyvin henkilökohtainen ja subjektiivinen mielipiteeni, jolla ei ole mitään tekemistä yleisesti hyväksyttävien säännösten tai humpuukin kanssa, eikä sinun pidä missään nimessä toimia niin kuin sanon vaan tarkoitukseni on saada sinut miettimään ja puntaroimaan vaihtoehtoja.
Jos tämä olisi minun oma tarinani, en alussa mainitsisi kuusta yhtään mitään. Alottaisin suoraan ikkunasta ja maailmasta kertoisin sen verran kuin sieltä näkee: enempää ei Charan maailma tässä vaiheessa tarvitse. Maailmaa voi sitten kuvailla koko tarinan ajan, kaiken ei tarvitse olla alussa tiedossa ja raskaat fakta- tai infopläjäykset vain hankaloittavat lukemista (tuntuu kuin lukisi kokeisiin, ja auta armias, jos joku alussa mainittu tärkeä juttu unohtuu! Ja jos se ei unohdu, ärsyttää, jos siitä muistutellaan jatkuvasti.).
Yleensäkin ottaen persoona on usein huomattavasti kiinnostavampi kuin itse maailma. Ei mua fantasiatarinoissa (scifiä en ole ikinä lukenut) kiinnosta, mitä maailmalle tapahtuu, mua kiinnostaa, mitä hahmoille tapahtuu. Tietysti maailmakin on tärkeä (varsinkin jos sen rakentamiselle on uhrannut vuosia) mutta ei samassa mittakaavassa.
Nämä siis ovat vain omia mietteitäni, eikä niitä kannata väkisin noudattaa :) Älä kirjoita tekstiäsi miellyttääksesi ketään muuta kuin itseäsi.
Ja kiirehtiä ja stressata ei missään nimessä kannata. Alun takia ei myöskään kannata kasvattaa harmaita hiuksia; sen joutuu joka tapauksessa kirjoittamaan sata kertaa uusiksi, joten ei ole niin hirveää, jos versio 43 vähän ontuu. Se, mikä tuntuu hyvältä tänään, on huono huomenna. Kaikki toimii sitten, kun huomaat haluavasi itsekin lukea sen, vielä kolmannen kerran putkeen :)
Hyvän tarinan tärkein ja oleellisin piirre on siinä, että kirjoittaja itsekin olisi mieluusti se lukija.
Niin kuin itsekin tekstissäsi totesit: Liiallinen itkeskely kuivattaa kehon ja samalla tekstin.
En itse juurikaan välitä näistä tuulisista ja pölyisistä pallukoista galaksin tuolla puolen. Mutta tähän oli pistetty tuulta mukaan sen verran kyrvikkäästi, että juuri ja juuri kestin nukahtamatta kärryillä... Kunnes huomasin että tälle oli jatkokin jo olemassa. Ja se oli aivan omaa luokkaansa verrattuna ensimmäiseen.
Ensimmäisen ongelmat olivat hyvin yksinkertaisia:
Laskettiin päästä karvoja ja tuijoteltiin silmiä, itkettiin niin että planeetta kastui ja tulvi.
Siinä lukija nopeasti alkaa funtsia omiaan ja miettimään mitä töllöstä taas tulikaan. Hyvä aloitus on kuin verensyöksy: raaka, raju ja täysin yllättävä - tai sitten sellainen jota jää tuijottamaan kaikessa sen puhtaassa yksinkertaisuudessaan voimatta jättää sitä siihen.
Vaikka nämä Vornat ja Hornat eivät minua henk.koht kiinnostakaan (sanoinko jo sen?), niin silti kykenit raahaamaan minua happojärvissä ja käytävissä pitkin älyttömän isoa linnaa eksymättä ja pahemmin vammautumatta, aina siihen asti kun tuuli (erittäin vahva elementti /vetoaa aina minuun) vei fönärin ja oltiin uuden asian edessä.
Tässä kohtaa minä tajusin että olit vihjannut lukijaa tulevasta jo ensimmäisessä osassa. Siinä kohtaa on hyvä hymyillä, sillä koko linnassa haahuiltu matka oli näiden kahden jännitteen summa.
Ihan kiva kun räpsähti. Se on selkeä taidon merkki. Ja vielä parempi jos et edes tajunnut tätä edes tekeväsi.
Auttais jos saisin tulkinnallista lihaa luiden ympärille. Lähinnä kiinnostaa minkä ikäinen olet? Ikähän on vaan numero, ei siitä sen enempää, mutta vaikka sitä tupataan jeesustelemaan että tarttis lukea tekstiä ja viis veisata muusta, ei se homma ihan niin futaa.
Näkisin että tekstisi on ihan sujuvaa ja siinä se. Jos nyt kuitenkin on niin, että vasta raahaudut kohti kahdenkympin rajapyykkiä, on osoittamasi sujuvuus hyvä suoritus itsessään. Siitähän se homma lähtee ja suuntakin on selvä.
Kai numeroillakin on väliä. Olen 21, mutta olen kirjoittanut pienestä asti. Voi kyllä pitää paikkansa tuo toisessa kommentissa mainittu kiirehtiminen, että pitäisi kirjoittaa ihan rauhassa. Mulla on välillä kauhea ahdistus ja kiire saavuttaa jotain "tuloksia". Toinen tärkeä numero on joka tapauksessa 337, sen verran sivuja on nyt kasassa tätä tarinaa, eikä se ihan hetkessä ole syntynyt. Joten toki kirjoitan sen loppuun ja teen kaikkeni sen eteen ennen kuin alan miettiä mitään muuta.
Vompatti-Tatille: kuvauksesi kuvaili tuota tekstiäni kyllä ihan loistavasti..;) Täytyy olla iloinen, että et kuitenkaan lopettanut kesken. Tämä olikin muistutus siitä, että vaikka edessä oleva tarina olis millanen ja henkilöt tekis vaikka mitä ja yksityiskohdilla olis merkityksiä myöhemmin... Niin ei siitä ole mitään iloa, jos ei saa lukijaa edes lukemaan niin pitkälle.