Työhuoneeni räjähti. Istuin hiukset pystyssä tuolilla ja katselin korvat soiden miten papereita leijaili alas suurina lumihiutaleina, putoili päälleni ja liiteli avoimesta ikkunasta ulos hangelle.
Oli järkyttävää todeta jonkin asian todellinen laita. Ja kadottaa kaikki se jonka oli huolella kokoon kasannut. Pillit soivat. Maailma paloi. Typeryyteni kyykisteli huoneennurkassa kuin tuhmia tehnyt lapsi, rohkeuteni puri kynsiään hyllyn päällä ja itki. Oloni oli suhteellisen vapaa.
Seuraavana päivänä sairastuin keuhkokuumeeseen ja putosin vuoteeseen kuin kuuma rätti. Tungin kaikki omistamani lääkkeet suuhuni ja otin käteeni kuumemittarin. Se soi ennenkuin ehti kainalooni. Vajosin muutamassa tunnissa houreisiin ja näkyihin. Mumisin mantroja.
Seuraavat tunnit käsittelivät sisimpääni niin rajusti, etten pysynyt itse tapahtumien mukana, vaan jouduin ihmismielen karuselliin kuin lapsi innosta huumaantuneena, silmät päässä seisoen. Kun tämä istuutui muovihevosen selkään ja kyyti alkoi. Puolisen minuuttia hän istui mukana kuin kuka tahansa.
Sitten alkaa kauhu, kirkuminen. Kunnes lopulta: oksennuksen pitäminen suussa väkisin.
Mökkitien männyissä välähtelivät autoni ajovalot, ja luminen maasto heijasteli ja kimalteli tammikuun pakkasissa.
Olin ajanut jo seitsemän tuntia, pysähtyen yhden kerran.
Auto poukkoili kuopissa, ja puski tietään eteenpäin niin syvässä lumessa että se kohisi auton pohjassa: minun pelätessä jääväni siihen autoineni kiinni.
Matkaa oli vielä kilometri. Sen taivaltaminen kesätamineissa ei ollut mieleeni, vaikka minulla olikin takakontti täynnä vaatteita ja ruokaa. Niin silti kassien purkaminen ulkona pakkasessa ei sekään ollut mieleeni.
Olin ajatellut olla mökillä viikon. Ja sinä viikkona olin ajatellut unohtaa kaiken muun paitsi hyvän ruoan, viinin ja kirjoittamisen. Nyt asiaan oli tullut muutos. Tämä muutos istui takapenkilläni.
Auton valot tavoittivat rakennuksen pohjoisseinän. Vaistomaisesti etsin mökistä elonmerkkejä. Niitä ei voinut olla. Ainoastaan jänikset ja ketut olivat kulkeneet ristiin rastiin pihalla. Muuten kaikki oli aivan jäässä,
paikoillaan.
Sammutin auton ja jätin ajovalot palamaan vasten mökin kuistia. Hiljaisuus jysähti ulkona tajuntaani, ja ymmärsin olevani irti kaikesta siitä metelistä jota kykenin vain vaivoin enää sietämään.
Lumi narskui jalkojen alla kannellessani kasseja sisään jäiseen mökkiin. Avasin takan pellin ja heittelin halkoja suureksi kasaksi mustaan kitaan. Yksi tikku tuohiin ja rätinä ja pauke, lämmin loimotus valaisivat kasvoni. Ne häälyivät lasisissa uuninluukuissa ja niiden katse oli omituinen. Olen aina pelännyt itseäni.
Muistelin ulkona edellistä kesää ja kuumaa rannan hiekkaa, mutta en voinut mennä sanomaan vihaavani talvea. Talvi jääti kaiken ja vei pois valon, levitti pimennysverhonsa luomakunnan ylle ja jäi odottamaan josko he siitä kaikesta syväjäädytyksestä selviäisivät.
Jänikset olivat syöneet pajunkuorta. Sauna häämötti kaukana rannassa tummana kuin hautapaasi. Astelin pitkin umpeen luotua polkua sitä kohti, mutta kenkäni nielivät lunta siinä määrin, että minä katsoin parhaimmaksi hakea sisältä saappaat ja vasta sitten käydä saunalla.
Tuo ruumis oli kuitenkin suuri ongelma.
Se istui autossa takapenkillä ja tuijotti jäätyneenä eteensä. Olin löytänyt sen istumasta levähdyspaikan vessassa. Olin kammennyt jäisen metallikahvan alas ja avannut yleisen wc:n oven tienlaidalla auki ja ollut suunnattoman hämmästynyt.
Olin ensin pyytänyt siltä anteeksi ja laittanut oven samoin tein kiinni, mutta kun tarkastelin tilannetta autostani lähemmin, huomasin että levähdyspaikalla ei ollut yhtään autoa; ei pyörää saati mopoa tai yleensäkään mitään. Tuijotin wc:n suljettua ovea minuuttitolkulla. Ja lopulta minun oli itse päästävä vessaan.
Mies oli kuollut. Jäätynyt pöntölle.
En tiennyt ollenkaan miten painavia miehet olivat ennenkuin sellaista jouduin nostelemaan. Se putosi lopulta tielle kuin patsas ja kolahti vasten autoni kylkeä, jääden istuvaan asentoon tielle katselemaan autoni takarengasta.
Rukoilin pytyllä ettei kukaan tulisi juuri nyt tälle samalle asialle. Mutta onneksi tie oli aivan tyhjä ja pimeä.
Kampesin miehen autoon jalat edellä. Sidoin sen turvavöihin ja pistin lämmityslaitteen kovemmalle, koska tämä hohkasi kylmää penkin lävitse niin että selkärankani oli jäätyä.
Olimme olleet koko matkan hiljaa. Mutta nyt minä jostain syystä ryhdyin jutustelemaan hänen kanssaan. Harjasin pihaharjalla hyvin huolellisesti lumet pois hänen kasvoiltaan ja oikaisin hieman tukkaa. Sitten ryhdyin sellaisiin ponnistuksiin jollaisia en ennen ole kokenut: Miekkonen oli saatava sisään mökkiin, sillä eihän häntä nyt voi pihalle jättää kettujen ruoaksi.
Oli parasta vaihtaa ensin asu.
- Äiti, herää!
Minulla oli hirveä olo. Pyysin teetä, mutta hänellä oli niin kiire kaverilleen ettei voinut. Lapset ovat hirviöitä. Ne paisuttavat sinut ensin rantapalloksi ja lopulta yrittävät kaikin tavoin puhkaista sen. Onneksi maailma jää heille. Mikään muu kirous ei ole sen pahempi.
Moitin itseäni tästä vakaumuksesta lopun elämääni, mutta sanakaan en peru. Minua inhottaa sekava suhteeni jälkipolviin ja heidän tuottajiinsa. Tunnen olevani sekaisin raahautuessani teekeittimen äärelle ja täyttäen sen. Itsesääli on ihastuttavaa ja palkitsevaa vain silloin kun siitä ei kenellekään mitään kerro. Ovi kolahtaa kiinni ja minä romahdan kuumeeseeni.
Tupa alkoi jo lämmitä. Olin valmistanut yksinkertaisen salaatin ja roiskin sen päälle oliiviöljyä ja tuoretta basilikaa. Tuoksu oli huumaavan tuore. Kaasuliedellä kohisivat siniset liekit kotoisasti. Minä olen aina ollut haka keittiössäni. Paistoin meriahventa ja tein kastikkeen puolihämärässä. En liittänyt ikinä perunoita ateriaani. Minusta peruna kuuluu maahan merien tuolle puolen, eikä sisälleni.
Katoin pöydän kahdelle. Hän istui kiltisti aloillaan pöydänpäässä eikä kaivanut nenäänsä tai puhunut joutavia pölykapseleista. Olin huomaavinani värin alkavan vaihtua hänen kasvoillaan. Ja se oli minusta oli oikein mukavaa. Enää hänen nenänsä ei ollut niin huurteinen kuin tavatessamme. Ja aikaa myöten silmäripsissä killui pienet pisarat sulavettä. Olin ystävällinen ja pyyhin ne nenäliinalla pois jutellen mukavia. Kyselin mitä kuului ja mistä sitä oltiin oikein tulossa. Hän tuntui olevan hauska heppu, leppoisan rento kaikessa poikamaisessa jäykkyydessään. Ei mikään suulas ja päälle tunkeva, vaan aivan tavallinen suomalainen jörö jota oli kohdannut jonkinlainen onnettomuus.
Hän ei koskenutkaan salaattiin - ja siten olin aivan varma että olin tavannut elämäni miehen.
Oli todella hienoa, että joillakin oli selkärangassa niin paljon jäykkyyttä että pystyivät vastustamaan naisväen yrityksiä syöttää heille kaninrehuja. Sama kuin järsisi ulkona jänisten kanssa jäisiä pajuja. Eihän sellainen nyt vetele.
Huolestuin hänen mahdollissesta kala-allergiastaan. Oli mahdollista että hän sai kasvoihinsa ikäviä näppylöitä suomalaisesta järvikalasta.
Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa esitelmääni siitä että minun kalani oli peräisin Kauppatorin kalahallista. Se oli taatusti merestä. Sillä olin asioinut saman myyjän kanssa yli kymmenen vuotta. Eikä hänelle tulisi mieleenkään syöttää minulle tai sinulle jotain lammesta nostettua raskasmetallisinttiä.
Olin hieman tuohtunut. Mutta sovimme riidan viinin ääressä; jossa ihmeekseni huomasin hänen olevan absolutisti. Hän ei koskenutkaan viiniinsä, vaan kuunteli minun murheitani kiltisti aloillaan alkamatta vääntelehtiä tuolillaan ja kurkkia ikkunasta ulos. Todellinen mies. Hieman kylmänoloinen, mutta taatusti jäykkä ja taipumaton oikeissa olosuhteissa.
Elimme fantastisen illan kahdestaan, kuin pienen elämän.
Sitten aamulla, kun aika oli ajanut parisuhteemme ylitse - ajattelin - niin vein hänet metsässä olevaan kompostoriin ja loin sen umpeen.
Ehkä laulaisin jotain kaunista seuraavassa siunaustilanteessa, sillä minulla oli kuulemma hyvä lauluääni, kuin pienen enkelin.
Oli järkyttävää todeta jonkin asian todellinen laita. Ja kadottaa kaikki se jonka oli huolella kokoon kasannut. Pillit soivat. Maailma paloi. Typeryyteni kyykisteli huoneennurkassa kuin tuhmia tehnyt lapsi, rohkeuteni puri kynsiään hyllyn päällä ja itki. Oloni oli suhteellisen vapaa.
Seuraavana päivänä sairastuin keuhkokuumeeseen ja putosin vuoteeseen kuin kuuma rätti. Tungin kaikki omistamani lääkkeet suuhuni ja otin käteeni kuumemittarin. Se soi ennenkuin ehti kainalooni. Vajosin muutamassa tunnissa houreisiin ja näkyihin. Mumisin mantroja.
Seuraavat tunnit käsittelivät sisimpääni niin rajusti, etten pysynyt itse tapahtumien mukana, vaan jouduin ihmismielen karuselliin kuin lapsi innosta huumaantuneena, silmät päässä seisoen. Kun tämä istuutui muovihevosen selkään ja kyyti alkoi. Puolisen minuuttia hän istui mukana kuin kuka tahansa.
Sitten alkaa kauhu, kirkuminen. Kunnes lopulta: oksennuksen pitäminen suussa väkisin.
Mökkitien männyissä välähtelivät autoni ajovalot, ja luminen maasto heijasteli ja kimalteli tammikuun pakkasissa.
Olin ajanut jo seitsemän tuntia, pysähtyen yhden kerran.
Auto poukkoili kuopissa, ja puski tietään eteenpäin niin syvässä lumessa että se kohisi auton pohjassa: minun pelätessä jääväni siihen autoineni kiinni.
Matkaa oli vielä kilometri. Sen taivaltaminen kesätamineissa ei ollut mieleeni, vaikka minulla olikin takakontti täynnä vaatteita ja ruokaa. Niin silti kassien purkaminen ulkona pakkasessa ei sekään ollut mieleeni.
Olin ajatellut olla mökillä viikon. Ja sinä viikkona olin ajatellut unohtaa kaiken muun paitsi hyvän ruoan, viinin ja kirjoittamisen. Nyt asiaan oli tullut muutos. Tämä muutos istui takapenkilläni.
Auton valot tavoittivat rakennuksen pohjoisseinän. Vaistomaisesti etsin mökistä elonmerkkejä. Niitä ei voinut olla. Ainoastaan jänikset ja ketut olivat kulkeneet ristiin rastiin pihalla. Muuten kaikki oli aivan jäässä,
paikoillaan.
Sammutin auton ja jätin ajovalot palamaan vasten mökin kuistia. Hiljaisuus jysähti ulkona tajuntaani, ja ymmärsin olevani irti kaikesta siitä metelistä jota kykenin vain vaivoin enää sietämään.
Lumi narskui jalkojen alla kannellessani kasseja sisään jäiseen mökkiin. Avasin takan pellin ja heittelin halkoja suureksi kasaksi mustaan kitaan. Yksi tikku tuohiin ja rätinä ja pauke, lämmin loimotus valaisivat kasvoni. Ne häälyivät lasisissa uuninluukuissa ja niiden katse oli omituinen. Olen aina pelännyt itseäni.
Muistelin ulkona edellistä kesää ja kuumaa rannan hiekkaa, mutta en voinut mennä sanomaan vihaavani talvea. Talvi jääti kaiken ja vei pois valon, levitti pimennysverhonsa luomakunnan ylle ja jäi odottamaan josko he siitä kaikesta syväjäädytyksestä selviäisivät.
Jänikset olivat syöneet pajunkuorta. Sauna häämötti kaukana rannassa tummana kuin hautapaasi. Astelin pitkin umpeen luotua polkua sitä kohti, mutta kenkäni nielivät lunta siinä määrin, että minä katsoin parhaimmaksi hakea sisältä saappaat ja vasta sitten käydä saunalla.
Tuo ruumis oli kuitenkin suuri ongelma.
Se istui autossa takapenkillä ja tuijotti jäätyneenä eteensä. Olin löytänyt sen istumasta levähdyspaikan vessassa. Olin kammennyt jäisen metallikahvan alas ja avannut yleisen wc:n oven tienlaidalla auki ja ollut suunnattoman hämmästynyt.
Olin ensin pyytänyt siltä anteeksi ja laittanut oven samoin tein kiinni, mutta kun tarkastelin tilannetta autostani lähemmin, huomasin että levähdyspaikalla ei ollut yhtään autoa; ei pyörää saati mopoa tai yleensäkään mitään. Tuijotin wc:n suljettua ovea minuuttitolkulla. Ja lopulta minun oli itse päästävä vessaan.
Mies oli kuollut. Jäätynyt pöntölle.
En tiennyt ollenkaan miten painavia miehet olivat ennenkuin sellaista jouduin nostelemaan. Se putosi lopulta tielle kuin patsas ja kolahti vasten autoni kylkeä, jääden istuvaan asentoon tielle katselemaan autoni takarengasta.
Rukoilin pytyllä ettei kukaan tulisi juuri nyt tälle samalle asialle. Mutta onneksi tie oli aivan tyhjä ja pimeä.
Kampesin miehen autoon jalat edellä. Sidoin sen turvavöihin ja pistin lämmityslaitteen kovemmalle, koska tämä hohkasi kylmää penkin lävitse niin että selkärankani oli jäätyä.
Olimme olleet koko matkan hiljaa. Mutta nyt minä jostain syystä ryhdyin jutustelemaan hänen kanssaan. Harjasin pihaharjalla hyvin huolellisesti lumet pois hänen kasvoiltaan ja oikaisin hieman tukkaa. Sitten ryhdyin sellaisiin ponnistuksiin jollaisia en ennen ole kokenut: Miekkonen oli saatava sisään mökkiin, sillä eihän häntä nyt voi pihalle jättää kettujen ruoaksi.
Oli parasta vaihtaa ensin asu.
- Äiti, herää!
Minulla oli hirveä olo. Pyysin teetä, mutta hänellä oli niin kiire kaverilleen ettei voinut. Lapset ovat hirviöitä. Ne paisuttavat sinut ensin rantapalloksi ja lopulta yrittävät kaikin tavoin puhkaista sen. Onneksi maailma jää heille. Mikään muu kirous ei ole sen pahempi.
Moitin itseäni tästä vakaumuksesta lopun elämääni, mutta sanakaan en peru. Minua inhottaa sekava suhteeni jälkipolviin ja heidän tuottajiinsa. Tunnen olevani sekaisin raahautuessani teekeittimen äärelle ja täyttäen sen. Itsesääli on ihastuttavaa ja palkitsevaa vain silloin kun siitä ei kenellekään mitään kerro. Ovi kolahtaa kiinni ja minä romahdan kuumeeseeni.
Tupa alkoi jo lämmitä. Olin valmistanut yksinkertaisen salaatin ja roiskin sen päälle oliiviöljyä ja tuoretta basilikaa. Tuoksu oli huumaavan tuore. Kaasuliedellä kohisivat siniset liekit kotoisasti. Minä olen aina ollut haka keittiössäni. Paistoin meriahventa ja tein kastikkeen puolihämärässä. En liittänyt ikinä perunoita ateriaani. Minusta peruna kuuluu maahan merien tuolle puolen, eikä sisälleni.
Katoin pöydän kahdelle. Hän istui kiltisti aloillaan pöydänpäässä eikä kaivanut nenäänsä tai puhunut joutavia pölykapseleista. Olin huomaavinani värin alkavan vaihtua hänen kasvoillaan. Ja se oli minusta oli oikein mukavaa. Enää hänen nenänsä ei ollut niin huurteinen kuin tavatessamme. Ja aikaa myöten silmäripsissä killui pienet pisarat sulavettä. Olin ystävällinen ja pyyhin ne nenäliinalla pois jutellen mukavia. Kyselin mitä kuului ja mistä sitä oltiin oikein tulossa. Hän tuntui olevan hauska heppu, leppoisan rento kaikessa poikamaisessa jäykkyydessään. Ei mikään suulas ja päälle tunkeva, vaan aivan tavallinen suomalainen jörö jota oli kohdannut jonkinlainen onnettomuus.
Hän ei koskenutkaan salaattiin - ja siten olin aivan varma että olin tavannut elämäni miehen.
Oli todella hienoa, että joillakin oli selkärangassa niin paljon jäykkyyttä että pystyivät vastustamaan naisväen yrityksiä syöttää heille kaninrehuja. Sama kuin järsisi ulkona jänisten kanssa jäisiä pajuja. Eihän sellainen nyt vetele.
Huolestuin hänen mahdollissesta kala-allergiastaan. Oli mahdollista että hän sai kasvoihinsa ikäviä näppylöitä suomalaisesta järvikalasta.
Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa esitelmääni siitä että minun kalani oli peräisin Kauppatorin kalahallista. Se oli taatusti merestä. Sillä olin asioinut saman myyjän kanssa yli kymmenen vuotta. Eikä hänelle tulisi mieleenkään syöttää minulle tai sinulle jotain lammesta nostettua raskasmetallisinttiä.
Olin hieman tuohtunut. Mutta sovimme riidan viinin ääressä; jossa ihmeekseni huomasin hänen olevan absolutisti. Hän ei koskenutkaan viiniinsä, vaan kuunteli minun murheitani kiltisti aloillaan alkamatta vääntelehtiä tuolillaan ja kurkkia ikkunasta ulos. Todellinen mies. Hieman kylmänoloinen, mutta taatusti jäykkä ja taipumaton oikeissa olosuhteissa.
Elimme fantastisen illan kahdestaan, kuin pienen elämän.
Sitten aamulla, kun aika oli ajanut parisuhteemme ylitse - ajattelin - niin vein hänet metsässä olevaan kompostoriin ja loin sen umpeen.
Ehkä laulaisin jotain kaunista seuraavassa siunaustilanteessa, sillä minulla oli kuulemma hyvä lauluääni, kuin pienen enkelin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tarina. Melko hyvin kirjoitettu, luin tekstin kokonaan. Vaikka teksti vaatisi kielenhuollollista korjausta ja muuta hiomista, ainesta kirjoittajassa on. Ei muuta kuin väsäämään pitkää proosaa ja onnenpotku persuksille!
Mitä tahansa tai olla sanomatta juurikaan mitään.
Eikähän tätä tänne arvosteltavaksi kai laitettu kuin luettavaksi. Tyylillisesti tätä kirjailijanalkujen "tyyliä".
Eikun oikeasti... meitä on muutama jotka käyttävät sanoja sekä väreinä että kuvina, hajuina ja makuina ja unina.
Tarinat ovat omanlaisiaan, mutta niissä on vahva dravivi joka pakottaa lukemaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen.
Hiukan pitkä tämä oli tälle tyylille, ja kaipaisi tulostusta ennen lukemista mutta muuten ihan kiva.
Tästä tekstistä huokuu
kirjoittamisen ilo ja oivallus.
Mukavaa lukemista vaikkakin raakaa.
... kommentoin vaikka no comment...
Kiitos lukuelämyksestä!