Derevnya

Yö, vain kylmä ilma kertoo talvesta, samoaminen metsässä tuntuu tuskaisalta, jokainen sisäinhengitys viiltää keuhkojani, onhan nyt pakkasta, vajaa kymmenen, yli viisi miinusta. Schuba ei oikein lämmitä, johtunee siitä, että koit söivät turkin. Köyhällä ei ole varaa uuteen, köyhä pärjää vanhalla, köyhä elää ja karaistuu olosuhteiden pakosta, jos ei, niin kuolee. Lumessa talsiminen ei ole antoisaa, vaan voimia vievää, rankkaa, hikistä, kylmää ja vastenmielistä. Ken astelee
lumessa ilman kenkiä, se tietää. Miksi olen lumessa siis? Miksi tarvon? Miksi en ole kotona syömässä lämmintä ruokaa? Olen hakemassa puita pirtin lämmöksi, tuvan tuleksi, nuotioon nokiseen. Ihmiset kautta aikojen ovat tulella leikkineet; se on huono isänt, mut hyv renki.

Saan kerättyä tarpeeksi männynoksia, ne parhaiten palavat, kirkkaasti muut oksat voittavat. Näen miehen, keski-ikäisen, mutta silti vetreen. Miehellä on karvahattu kokardin kanssa, kokardissa kirkas, punainen tähti, tähti on nähnyt verta, ollut veressä. Hattu lämmin, vanha, laadukas, sotilaille tehty, sotilaiden käyttöön. Housut reikäiset, maaston likaamat, mudan tahrimat, vuosien kuluttamat. Katse kuin kuolema, ilmeet eleettömät. Pitkät hiukset, vaaleat, liehuvat tuulen mukana. Kuulen epämääräisiä lausahduksia. Sotilas mies on, sodan karaisema, taistelun rankaisema. Kaiken kestänyt mosuri, palasista tehty, palasiksi tarkoitettu menemään. Ilma viileni hetkessä, vaikka talvi olikin. Tunsin sydämen kouristelevan, vetävän henkeä kuin keuhkot ikään. Mies manttelissa hitaasti talsi, ei lumeen jälkiä jäänyt. Muisto syöpyi sisälleni, en voinut mitään erikoista ymmärtää, kun yksinkertainen maalainen olin, maalaisen poika, maalaisen isä.

Olen nähnyt ennenkin näkyjä, näkyjä viinan palveluksessa, liemen vaikutuksessa ja vodkan kourissa. Tämä ei kuitenkaan ole näky, näyt katoavat ja haihtuvat mielestä, mutta tämä ei. Tämä on totta. Vuodet vierivät, muistot ikävät palaavat, veriteot eivät unohdu, vaan jäävät ja tekijöilleen kostavat. Kesken mietteideni alkoi sataa lunta, pyhää, valkoista lunta. Tuntui, kuin pyhyys koskettaisi tätäkin epäpyhää paikkaa, ruumiiden leposijaa ja sotilaiden tuskan ruumiillistumaa. Näen verta silmissäni, tunnen tuskan silmissäni, ne menevät kiinni, eivät avaudu ja mieleni mustuu. Kuulen ääniä; ”Vasya tuo lisää puita, nuotio on lähes kuollut ja kuollut olet sinäkin, ellet tuo” Vasya oli pieni ja hintelä, mutta jämäkkä ja hänen olemuksensa oli peloton, suikka oli väärinpäin, parka ei ollut napitettu ja kiväärin pistin oli vinossa kivääriin nähden. Vasya oli taistelun kuluttama, väsynyt taistelemaan ja valmis kuolemaan, viimeiseen lepoon ja ikuiseen rauhaan. Vasya kiristi kirkassolkista vyötään ja ajatteli viimeistä lihakimpaletta, jonka hän oli viime viikolla ahtanut mahaansa, sen jälkeen ei ollut varaa syödä, ei levätä, oli paettava ja taisteltava tie auki. Jokainen sotilas piti vahtivuoronsa, haluttomana, mutta vastuuntuntoisena. Vahti nuotiota ja metsää, vaikka mitään ei ollut päivien kuluessa ilmaantunut; yöllä oli tuskanhuutoja, naurua, räjähdyksiä. Lepoa eivät ikinä saaneet, vaan joutuivat katsomaan horisonttiin palavaan. Horisontti oli kirkas, tulenpunainen, välillä usvainen savusta ja välillä se katosi tuskanhuutoihin. Avattuani vastentahtoisesti silmäni huomasin jäsenteni olevan halvaantuneet, mutta vain väliaikaisesti. Tunto palasi vähitellen ja pystyin vaivalloisesti liikkumaan. Muutaman minuutin heräteltyäni lihaksia pääsin nousemaan ja huomasin maassa oudon kuvion; se oli kuin kolme kolmiota väärinpäin, ensimmäinen ylhäällä vasemmalla, toinen alhaalla keskellä ja kolmas ylhäällä oikealla. Kaikki kolmiot olivat piirtyneet lumeen ja se savusi vielä viimeisiään.
Maisema on taasen tyhjä, ei räjähdyksiä, ei sotilaita. Ajattelin kaiken olevan unta, sillä tämä ei voi yksinkertaisesti olla mahdollista. Kuviot muistuttivat kuitenkin minua tämän todellisuudesta. Lähdin pois katsomatta taakseni, näin Lootkin teki Sodomasta lähdettyään.

Meidän kylässä, jossa on vain muutamia taloja, oikeastaan kakskymment taloa kahdessa rivissä, toisella puolella kymmenen ja toisella toiset kymmenen. Vanhat hökkelit, suurin osa rapistuneita, vanhukset eivät tarvitse hienouksia, näin he itse sanovat. Kylän nimi on Dedovo ja se sijaitsee
Venäjän sydämessä. Täällä ei ole oikeastaan mitään uutta, vain harvakseltaan liikennettä ja Ruslanin puoti, jonka se käy täydentämässä
kerran kuukaudessa. Ruslanin puodista löytyy oikeastaan vain tärkeimmät tavarat, saippua, purkkiruokaa ja joitakin vihanneksia, mitä täältä ei löydy. Ruslan ei ole
paikallinen, vaan etelästä tullut Kavkazin vuorten mies ”Gorets”. Hänen kaupassaan on aina erikoinen savu ja viettelevien suitsukkeiden haju.
Suosituin paikka on tietenkin kylän raitin keskusta, missä vanhat eukot vaihtavat juoruja ja kuulumisia. Pienellä, laholla, sään kuluttamalla penkillä istuvat eukot näivettyneet, istuvat kunnes joku huutaa tahi korjaa omansa pois leukoja louskuttamasta. ”Muistatko Slavikin, hän kävi koulussa kanssasi, oli aina kiltti ja mukava. Oli aina niin reipas ja ahkera. Tänään hän löytyi kuolleena kaivossaan -taisi juoda liikaa ja tippui kaivoon. Ukkomies kun oli, niin ei
kukaan pitänyt hänestä huolta” – Näin Markushka sanoi päivän juorutuokiossa. Juorutuokiossa keskusteltiin myös vähäpätöisemmistä teemoista, mutta
ajatuksia herättävä kaivo pyyhki ne toissijaisina mielestään.
Ortodoksinen kirkko korostaa askeettisuutta ja se näkyy täällä, ihmiset elävät ja ovat mahdollisimman yksinkertaisia. Joki on vuolas ja kivinen. Joen vettä halkovat kivet, vesi hioo kiviä, koski kuohuu, höyrystää veden ja peittää sen vaaleaan utuunsa. Joen yli kulkee silti, vanha ja raihnainen. Sillan yli kuljetaan melun kera, sillan rakenteet rapisevat aina jalkojen alla luoden tunnelmaa ja jännitystä. Tukit tummanruskeat siltaa kannattavat, ne on tehty kestämään ja tehtävänsä ne täyttävät. Sillan toisella puolella on polku, kapea ja mutainen, kuten joka vuosi lumen sulettua. Polku vei ylös kukkulalle, vanhalle ja muistorikkaalle sellaiselle. Kukkulan peittävät ristit kreikkalaiskatoliset. Tänne ihmiset päätyvät, elämän kolhujen kautta tai toisen käden avustamana. Komeat tammet täällä kasvavat; kuolema antaa ravinteita uudelle elämälle. Joka kevät tammet muistelevat kuolleita, ja katsoessamme tarkkaan voimme nähdä lehdissä rakkaimpamme kuvan, vai lieneekö se vain heijastus auringosta?

Taloni oli kauempana kylästä, se oli niityn reunalla, ei kovin kaukana metsästä. Keskustasta päin katsottuna se oli aivan metsän vieressä. Izba oli matala, puinen, maalaamaton rakennus, jonka vieressä oli banya, siellä saunottiin, höyrystyttiin ja kerrottiin entisaikojen tarinoita sekä peloteltiin lapsia Baba yagalla, noidalla, joka syö lapsia.

Elämä täällä oli yleensäkin tylsää, ihmiset tekevät vuotuiset työnsä, viljelevät maata, kasvattavat lehmiä tai lampaita, kuka mihinkin mieltyy, tai kalastavat.
Elämä näkyy pyörivän vilkkaasti kesäisin, mutta talvella kaikki ikään kuin kuolettuu. Talvella lumi, pakkanen, viima ja arktisuus pitävät ihmiset kotona.
Näin on jatkunut aina ja tulee jatkumaan, mikäli mikään ei muutu. Talot rappeutuvat, ihmiset muuttavat tai kuolevat vanhuuteen. Kylän menneisyydessä on muutamia aukkoja, joista ei puhuta. Vanha, syyläinen eukko, jonka oikeata nimeä ei tiedetä valahtaa aina valkoiseksi, kun kylän historiasta kysytään. Eukolla on huivi, villapusero, vanhahtava hame ja supiseva ääni. Eukosta puhutaan paljon, vaan ei itse eukon kuullen, eräs poika puhui kymmeniä vuosia takaperin eukosta eukon kuullen. Grisha-parka, hän sai tämän jälkeen munuaiskiven, lapset taas saivat keuhkokuumeen ja ovat nyt puisten ristien vahtimia. Grisha jäi eloon ja näki vaimon muuttuvan päivä päivältä hiljaisemmaksi, ei puhunut ja lopulta lakkasi liikkumasta, katseli vain ulos utuista maisemaa pienestä puisesta ikkunasta, verhon palasen takaa. Muumioitui ja kuoli, ei inahtanut kuolon kourissa, ei voivotellut tuskaansa. Grisha eli vielä kymmenen harmaata vuotta tämän jälkeen, ei tavannut ketään, ei puhunut kenellekään. Kasteli kesäisin peltoa, söi talvella sen antimet. Eräänä päivänä nähtiin hänet hourailevan kukkuloilla, lähellä hautausmaata. Talvella hän tunsi olevansa lopussa, tiensä päässä, kohtalon langan polttanut. Sairaana ja hourailevana hän sytytti talonsa tuleen ja paloi sen mukana. Talo oli ollut kaunis, geometrisillä kuvioilla koristeltu, värikkäästi maalattu, pienet vinoneliön muotoiset ikkunat, joissa oli valkoiset verhot. Ovi oli jykevää tammea, muu taloa oli jaloa jalavaa, monumenttista mäntyä, kirjavaa koivua. Aita oli vanha, puoliksi hajonnut, puoliksi lahonnut. Vain villieläimet pihassa kävivät, pihan antimia söivät ja pihan ruohikolle papanoivat. Isännän kuolon jälkeen nähtiin harmaa silhuetti kuunvaloa vasten kävelemässä syksyn ruskassa, astelemassa pihalla, kadotessa metsän uumeniin, ikuisuuden pimeään hohtoon. Banya oli lahoamassa ja siellä ei kukaan käynyt, vain kylmillä talviöinä sen piipusta tuli savua ja vieno valo syttyi ikkunaan, sen valo näkyi kilometrin päähän, missä muu kylä uinui kaunista talviunta.

Eukosta puhuttiin tänä talvena, arveltiin hänen jo muuttaneen manalan majoille, tuonelan tupaan. Ei eukkoa usein nähty ja harvempi meni hänen zemlyankaansa häntä katsomaan. Zemlyanka ei erottunut metsästä, se oli pieni ja ruskea, maan päällä sitä oli tuskin metri, maan alla maahan kaiverrettu asumus, missä pieni ikkuna antoi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneessa oli ummehtunut haju ja pelkkää maata, paitsi sänky, joka oli pieni ja puinen, narskui öisin, kirskui päivisin. Eukon naama oli elämän kovettama, miehensä poismenon jälkeen ei sänky enää kirskunut, ei inahtanut tai pihahtanut, vain välillä aamun auringon aikaan, unen poismenon jälkeen nirskui eukon jätettyään sänky. Eukko oli pieni, metrin mittainen huivin kera. Kädet olivat suonikkaat, työn kuluttamat, auringon polttamat. Eukko oli metsän valtias, tunsi eläimet, sopersi niille jotakin ja eläimet vastasivat, pelkäsivät ja kunnioittivat. Metsä oli tarunhohtoinen, ikiaikainen, vanhempi kuin itse Venäjä, metsä muistaa, metsä tietää, mutta puut vaikenevat. Täällä oli äiti maan viisauden kätkö, näin puhutaan. Metsä oli kokenut monet ilot, monet tuskat, taistelut veriset, kuoleman kosketuksen, elämän ensivalon.

Monet kokivat kylän ahdistava, pimeänä voimana, joka veti puoleensa vahvoja heikentääkseen heitä. Eukon sanottiin olevan kylän palveluksessa. ”Höpinää, jorinaa, akkojen turinaa ja ukkojen porinaa!” Sanoi nuori politrukki, joka käskettiin järjestystä luomaan tähän sivistyksen hylkäämään kylään.
Politrukki ajoi kiihkeästi, säästelemättä ääntä ja vauhtia kylän porteista sisään, portit olivat päivällä auki, näyttivät ihmisille kasvojaan, jotka tekivät kaikki iloisiksi, paitsi politrukit. Hypättyään pois jeepistään, joka oli vanha Gaz, sodan peruja, varaston vanha vetojuhta, hän asteli pitkässä manttelissaan rapauttaen upseerin housujaan. Housujen etäisen vihreä väri muuttui ruskean tuttavalliseksi, mudan ansiosta. Kengät olivat fiinit, kiillotetut, mutta nekin muuttuivat iloisen maalaisiksi toveri lian ansiosta. Nuori tämä mies oli, totta vie! Penikka Moskovan koulusta! Ei tuntenut vanhoja tapoja saati arvoja. Ei viitsinyt odottaa mustan kissan menevän tien yli, vaan ajoi tämän päältä renkaat ulvoen. Furashka oli upseerin ylpeys, tällä hän peitti kaljunsa ja näytti vanhemmalta kuin itse asiassa oli. Upseerilla kiilsivät natsat, olivat niin eloisat, mutta eivät vakuuttaneet. Vain luutnantin arvon omisti tämä mies. Ivan Saposhnikov oli mies nimeltään, ei hullumpi nimi teollisuuden lapselta, uuden ajan tuojalta ja vastapainoksi vanhan ajan tappajalta. Kylän eukot pohtivat upseerin siviilisäätyä tämän ajettua ohi:
”Liekö herra aviossa vai poikamies? Tuskin morsiota on tullut etsimään, vaik oma tyttäreni Masha kelpais kelle vaa! Sais vihonki muutettua helvattaan täält jumalan selän takkaa.”– Tämän iloisen lauseen kuultuaan Ivan kaasutti autoaan rapauttaen tuttavallisesti iloiset eukot, jotka olivat iloisia siihen hetkeen asti. Ajetuttuaan pölyistä tietä pitkin Ivan pysähtyi taloni eteen, kiillotti kengänpohjansa oveani vasten, avattuaan oven tavalla, jota ovi ei sietänyt, vaan valitti kovaan ääneen iskeytyessään lattiaan. Upseeri käveli hitaasti rappuset ylös, kissan tavoin, salaa ja kavalan nopeasti. Minä pidän vieraista, ja sen takia niitä ei enää useinkaan käy. Hulluudessaan vanhukset pelkäävät kaikkea, jopa metsää vihreää jonka laidassa taloni seisoo. Lienee epäselvää karhunrautojeni vaikutus vieraiden kävijämäärään.
Rautoihin tutustui upseerikin, avattuaan oven talooni kuului ”klik” ja jokin napsahti, kaksi terävää hammasriviä teräspedon suusta halusivat pureutua tuoreeseen lihaan, jos upseeria tuoreeksi voi sanoa. Veri valui pilaten lattiani maton, mutta onneksi muu roina jäi rauhaan. Antiikkinen pöytä, jossa olivat päivän einekset, oli säästynyt invaasion tuomilta tuhoilta. Kiroiltuaan hetken kaikki sanat taivaan ja maan väliltä upseeri pohti, miten teräspedot saisi pois kimpustaan odottamaan uutta saalista eli minua.

Yksi kuorma-autollinen ajoi kylään – jo toinen auto tänään! Kuorma-auto oli väriltään tummanvihreä yhdistettynä maastokuvioisen ruskeaan, muttei tässä tapauksessa iloisen mudan rapauttama.
Auto pysähtyi eukkojen kohdalle, jotka ajattelivat kokonaisen seurueen tulleen kosimaan heidän tyttäriään, väärässä taas. Sotilaat astelivat ulos vaunusta ja loivat jäykän katseen ympäristöönsä, upseeri, vanha ja viiksekäs mies. Nimittä itseään Georgiksi ja kysyi jeepin omistajasta. Eukot vastasivat yhteen ääneen:
”Se nulikka antoi meille kylvyn, keskeytti istunnon - missä pohdittiin kylän suhteita, ja tohti valehdella aikomuksiaan. Hän on sen vanhan erakon luona, joka aina viihtyy yksikseen, jolle meidän seura ei kelpaa. Menkää tuohon taloon, jossa on laudoitetut ikkunat sekä metsä kivenheiton päässä. – Ai niin, varokaa karhunrautoja.” Sotilaat loikkasivat sulassa sovussa auton lavalle ja kuljettajan painettua kaasua lähtivät he liikkeelle. Nopeusmittarin näytettyä viidenkymmenen kilometrin luokkaa auto oli perillä, äkkijarrutus, mudan iloinen olemus ja auto oli syvällä ojassa. Sotilaat eivät välitä pienistä, eivät varsinkaan nämä, jotka ovat jo suuret kokeneet. Tyhjä ilme, jalkojen liike ja talo oli vallattu. Luutnantti oli raudoissa, ei tällä kertaa karhun, vaan ihmisen raudoissa. Ilman seremonioita Ivan
potkittiin kyytiin ja auto hurjasteli eteenpäin vanhaa metsätietä, katosi vanhan männyn kohdalla ilmaan ilman mitään selitystä, ilman hienoa teoriaa, vaan raa’asti käytäntöä raastaen.

Kummallista sanoin minä, kun tulin marjanpoiminnasta. Eukot taas puhua höpöttävät. Ei meillä mitään verta edes ollut, vaikka karhunrauta olikin lukkiutunut.
Väittivät Luutnantin hajottaneen oven. Se tosiaan oli rikki, saranat taisivat voivotella ennen kohtalon hetkeä, kuin ruumis, joka kuolon kourissa tuskailee.
Eukot olivat mutaisia, totta vie! Vanhat maatuskanhuivit olivat maastokuvioituneet mudan ansiosta ja ihailin hiljaa mielessäni heidän militaristista otetta, vaikka tahtomattahan nuo läiskät syntyivät. Mistä he tiesivät oven hajonneen, vaikka eivät edes paikalla olleet? No antaa olla, ei niistä eukoista koskaan tiedä.
Isoisä aina sanoi ennen kuolemaansa, joka äkkiä ja tuskaisesti tuli; tee mitä teet, mutta eukkoja elä suututa!

Päätin olla ajattelematta asiaa, monet tapahtumat olivat saaneet hermoni kireäksi ja elohiiri etsi kuumeisesti ruokaa, jota en halunnut mistään hinnasta antaa!
Laitoin karvalakkia tiukemmalle, joka oli majavalta viety ja aloin keittämään kiinalaista teetä. Teenlehdet tummuivat oitis ja aloin juoda höyryävästä mukista, jossa oli kolhuja ja halkeamia. Juotuani teen menin lepäämään sängylle, metalliselle sellaiselle. Sängyssä en saanut kuitenkaan unta, kierähdin vasemmalle, liu’uin oikealla kunnes reuna tuli pelottavalla tavalla vastaan, vaikka pelkoon ei olisikaan aihetta. Hämärän rajamailla ajattelin olevani kauhun keskellä, miksi täällä? Miksi me joudumme kärsimään? Mikä piru tänne on pesiytynyt? Näin välillä eukkojen virneen, välillä sotilaan ramman, taistelun tuoksinan ja kaatuneiden tuskanhuudot.
Lopuksi näkökenttäni rupesi näkemään punaista, ikään kuin silmäni olisivat veressä, ääntelehdin ja ärjyin tuskasta, mutta muutaman tuskanhuudon jälkeen kipu oli tiessään ja nukahdin rauhaisaan uneen. Herättyäni Izbassa oli kylmä, takka oli jäätynyt ja hiili kylmettynyt. Kylmän tuulen rikottuani ikkunan ajattelin tänään olevan poikkeuksellisen viileä päivä.
Kevään taittuessa kesään ilma lämpeni ja linnut visersivät puihin kevään merkkejä, pieniä, eloisanvihreitä lehdennuppuja. Joki virtasi käärmemäisenä kuljettaen jäänlohkareita mukanaan. Nuorukaiset yrittivät leikkiä jään päällä, rikottuaan jään valenkeillaan putosivat he keväisen hyytävään veteen. Osa nuorukaisista juoksi nopeasti puusillalle ja tarrautui hukkuviin kiinni, pelasti onnettomat. Nuoriso meni kotiin lämmittelemään ja kertomaan, kuinka jää oli vaarallisen petollinen toveri, kuin politrukit konsanaan, yhtä kylmä, yhtä luotettava. Izboissa ympäri kylää kerrottiin uuden ajan alkaneen, vaikka tuskin se aika vanhasta ajasta erosikaan.
Eukot olivat yhä paimentamassa juorujaan toistensa suihin, istuivat penkillä vuodenajasta riippumatta. Valittivat aina jostakin, joskus autojen määrästä, joskus nuorisosta. Vuosien aikana molempia on tosin ollut vähemmän. Eukot jatkavat silti valitustaan, joskus valitetaan pelkästä valittamisen ilosta ja joskus itse valittamisesta.

Kylän tiet ovat kuivuneet armaan auringon ansiosta. Porottaa se piru pirullisesti pirullisten ihmisten niskaan kärventäen ihon punaiseksi, joskus tuumin selitystä tähän, mutten keksinyt mitään kummallisempaa, kuin että aurinko olisi rankaissut meitä talven kylmyydestä, kuten talvi rankaisee meitä kesän kuumuudesta. Kesällä ihmiset pyrkivät tekemään heinätöitä, marjastamaan sekä sienestämään. Heinätöissä pitää tietää tarkalleen mitä tekee, ulkopuolisen silmin saattaa näet vaikuttaa, että se on tollojen maalaisten puuhaa. Tosiasiassa ensin pitää käyttää viikatetta nujertamaan heinä palvelukseen, sitten täytyy haravalla käännellä märkää heinää puolelta toiselle, jotta tämä suostuisi kuivumaan. Käänneltyään muutaman kerran heinä laitetaan pieniin kasoihin, jottei se pilaantuisi sataessa. Tuon prosessin jälkeen heinä puretaan ja käännellään kunnes se on riihikuivaa kuin rikkinäinen maa jalkojemme alla. Viimeisin vaihe on heinän laittaminen suureen kasaan nimeltä stog.

Heinätöiden päättymistä juhlitaan vahvasti humalassa, syöden kesän herkkuja joita on pellolta poimittu. Kesällä pitää myös puhua kylää koskevista asioista, muuten ne jäävät puhumatta, ja mykkää seuraa eivät edes mykät arvosta. Syksyn tullen ilmestyi kylään tietäjä, tuli metsien takaa, sopkia ylittäen ja rotkoja alittaen.
Tietäjällä oli valkoinen kaapu, harmaat hiukset, jotka eivät erottuneet tuuheasta parrasta. Tietäjällä oli koivuntuohesta tehdyt kengät, joiden arvo oli tekijän antama.
Tietäjä käveli kylänraittia pitkin ja puhui itsekseen epämääräisiä murahduksia, kuulosti kuin mies olisi puhunut hengille, jotka mykistyivät. Tietäjän silmät loistivat eriskummallista valoa, joka puhtaudessaan antoi kylällemme toivoa. Tietäjän astellessa kohti kylän reunaa iloinen muta oli saanut aikaan virneen hänen kengilleen.
Virneen ansiosta he jaksoivat hajoamatta paiskata itsensä maahan aina uuden askeleen kohdalla. Eukkojen kohdalla tietäjä pysähtyi, käänsi päätään heitä kohti ja siinä samassa alkoi sihinä. Eukot sihisivät kuin käärmeet, jotka oli ahdistettu nurkkaan. Tietäjän tultua lähemmäksi eräs eukko alkoi savuta mystistä mustaa savua.
Muut eukot pakenivat kuka minnekin. Käveltyään vuosia hitaasti ja rampoina eukot löysivät sisäisen nopeutensa ja pakenivat nopeudella, jota kukaan ei huomannut. Kuin olisivat kadonneet maan nielemänä, ainoa merkki siirtymisestä takavasemmalle oli musta savu, joka tulee höyryveturin sulkiessa ahnaan kitansa puuklapeilta. Yhtä vanhoja olivatkin. Molemmat raihnaisia, mutta tosipaikan tullen nopeita, vikkeliä ja intohimoisen sihiseviä, toinen vihasta, toinen höyrystä. Tietäjä oli myös kadonnut ihmissilmältä. Vain pienet painaumat kuivassa, vedenjanoisessa tiessä paljastivat hänet. Hän liikkui raskain askelein, hengitys höyrysi ja taivas alkoi tummua mustista pilvistä, joiden aikomus oli selvästi juottaa janoista maata. Taivallettuaan puolisen kilometriä hän lähestyi asujaimistoani. Ruohikon taittuessa vanhuksen tieltä
paljastaen maan, joka oli vuosien ajan odottanut tätä tapahtumaa. Ruohonkorret taipuivat alaspäin näyttäen alistumisensa mestarin tiellä, heinäsirkat visersivät veisujaan ja varisparvi rääkyi männynoksalla. Tietäjä pysähtyi, alkoi sataa. Salamat jyrisivät viiltäen tummaan taivaaseen - joka muistutti yötä, valkeita juovia.
Maa alkoi järistä jalkojemme alla, siihen ilmestyi halkeamia. Tanner jyrisi, mökki tärisi tantereen tahdissa, kuin orkesteri kapellimestarin tahdissa. Tietäjän varjo näkyi vasten salamoita, parta liehui lipun tavoin tuulessa. Tietäjä jyrisi sanoja, manasi tätä seutua, manasi koko kylää ja sen ihmisiä. Tietäjän silmät alkoivat loistaa helvetin punaista sävyä, sävyä joka on kuolleiden veressä, kuolon liekeissä, se alistaa kaiken valtaansa, näyttää mahtinsa alemmilleen. Tietäjän manatessa loitsuja metsästä alkoi ilmestyä sotilaita, kalmankalpeita aaveita. Aaveiden marssiaskeleet tömisyttivät maata, joka oli saanut vetensä. Sotilaita johti upseeri, selvästi komppanian vanhin. Sotilaat tuijottivat tyhjin ilmein eteensä, jotkut katsoivat sivulleen. Eivät olleet tietoisia mistään, olivat jokainen omissa maailmoissaan.
Sotilaat kävelivät pistin ylhäällä raskaiden manttelien hiostamassa kulkua. Sotilaat olivat kaikki inhimillisiä, erilaisia ihmisiä. Joku on voinut olla ennen sotaa
puuseppä, toinen opettaja ja kolmas on voinut olla juoksun piirimestari. Viimeisenä rivistössä talsi hintelä, sodan kuluttama sekä taistelun uuvuttama Vasya. Yhtäkkiä sadekuuron ohelle tuli konekiväärikuuro, kaksi konekivääriä rätisi ruohikossa
lakasten miehet kumoon kuin heinä, joka viikatteella lakaistaan. Konekiväärin rätistessä veri lensi sekoittuen veteen, näin ilmestyi lammikoita, jotka sekoittivat
toisiinsa kaksi elämän nestettä; veren ja veden. Sotilaiden valittavat tuskanhuudot repivät korviani. Luotien repimät ruumiit kaatuivat yksi toisensa jälkeen märälle maalle, veripisaroiden kastellessa maan, se sai kaipaamansa tyydytyksen janoon. Salamoiden valaistessa tätä helvettiä, joka tänään oli maan päällä, vihloi tuuli tuskanhuutojen repimiä korviani ja pienet pisarat peittivät näkyvyyden. Sotilaiden kouristellessa maassa, jonka tähden kouristelivat suljin minä silmäni; tätä ihmissilmä ei kestä muuttumatta yhtä synkäksi kuin myrskyisä taivas yläpuolellamme. Hienoinen sumu laskeutui ruumiiden ylle. Avatessani järkyttyneet silmäni huomasin hienoisen sumun leijailevan ruumiiden yllä, ruumiiden, jotka muuttuivat yllättäen kyläläisiksi. Pois lukien eukkoja, joita en maassa nähnyt. Kyläläisten ilmeistä näkyi esiin kouristeleva tuska, joka sai minutkin vapisemaan, lyyhistyin märälle nurmelle, joka oli verestä kylläinen. Tietäjää en enää nähnyt. Tunsin luomien tulevan raskaiksi, ne saivat minun oloni väsyneeksi, lihakseni tuntuivat veltoilta ja vetäen viimeisen tiedostetun henkäyksen painoin pääni maahan ja nukahdin syvään, hiljaiseen uneen.

Heräsin eräällä niityllä, joka oli valoisa ja lintujen laulun täyttämä. Vehreä ruoho nousi maasta luoden toivoa uudelle elämälle, olin melkein unohtanut kaameat tapahtumat. Ne vaikuttivat olevan unta, sillä todellisuudessa tällaista ei voisi olla, vai voisiko? Niityn reunalla näin sammaloituneen polun, jota pitkin oli juuri kävelty, askeleet näet olivat tuoreita. Polku leveni ja se johti minut tielle, tielle jonka varrella oli pysäkki. Horisontissa näin Icarrus-nimisen linja-auton, joka pysähtyi pysäkille. Auto oli punainen ja sen maali vaikutti tuoreelta sekä elämää pursuavalta. Kävelin hitaasti muutaman askelman ylös, tervehdin tutunoloista kuljettajaa, joka ei veloittanut mitään. Kävelin auton perälle ja istuuduin kovalle penkille. Linja-autossa ei ollut seuraa minulle ja hahmottelin mielessä kuljettajan kasvoja.
Se ei ollut kukaan tuntemani henkilö, mutta hänessä oli jotakin tuttua. Hetkinen – ajattelin, kuljettaja taisi olla se mudan likaama luutnantti, joka tuli Gazilla kyläämme ja joka kantoi nimeä Ivan Saposhnikov. Samalla hän virnisti minulle ja iski silmää, joka oli poistunut kauan sitten silmäkuopasta. Hän sanoi minulle aikani koittaneen olevani valmis ikuiseen lepoon. Sumu peitti taasen horisontin taivaaseen asti, joka näytti synkkenevän yöhön. Kouristeluni alkoi, ensin hengitykseni tihentyi, käteni vapisivat, lämpöni laski. Yläruumiini alkoi kouristella, silmäni näkökenttä sumeni ja pieneni hiljalleen. Rauhoituin mielessäni, ajatukseni olivat sumeat, mutta tiesin niiden päämäärän. Aloin hikoilla tuskaisesti, minun tilani muuttui tajuttomuudeksi. Jokin sisälläni pyristeli ulos, kuin nyhtäisi itseään pois kahleista, nyhtäminen
muuttui repimiseksi; sieluni kaipasi vapauteen. Sieluni irtaantui elottomasta ruumistani tuntien vapauden suloisen aamunkajon. Kuusikymmenvuotias taipaleeni päättyi tähän viimeiseen elon pysäkkiin.