Pari kuukautta sitten kirjoitettu fanficci, josta haluaisin nyt kuulla täälläkin kommenttia...:D
***
[i]Who told you about a man without fear…?[/i]
Se taisin olla minä. Se oli se päivä, kun sinä olit saanut pienenä vesselinä haavan sormeesi. Olit ollut vähällä purskahtaa itkuun, mutta minä pelastin tilanteen tarttumalla käteesi ja puhaltamalla sormeasi. Kehotin sinua menemään laittamaan haavan päälle laastarin. Muistan, kuinka silmäsi tuikkivat kiitollisena pitkän otsatukan alta, joka oli silloin jo sojottanut vähän joka suuntaan. Illalla, ennen nukahtamista, tapani oli ollut kertoa sinulle lyhyt satu. Tuona iltana olin kertonut sinulle tarinan miehestä, joka ei pelännyt mitään asiaa maailmassa. Tarina oli iskenyt sinuun kuin nyrkki silmään, joten sen tarinan kertomisesta tuli minulle joka iltainen traditio. Jos kerroinkin jonain ilta toisen tarinan, oli pelottomasta miehestä kerrottava seuraavana iltana satu paranneltuna versiona. En ymmärrä vieläkään, miten et voinut kyllästyä siihen…
[i]Who told you a God who does not care…?[/i]
Itse asiassa minä en kertonut sinulle välinpitämättömästä jumalasta. Se asia muotoutui sinun omassa mielessäsi. Luultavasti ajatteli jumalan hylänneen meidät, niin kuin meille niin tärkeä isäkin teki silloin, kun sinä olit vasta vain 8–vuotias. Muistan vieläkin, kuinka vilkutimme yhdessä kotitalomme pihassa taksille, joka vei isämme ikuisiksi ajoiksi pois luotamme. Sitten kun äitimmekin vielä kuoli vuotta myöhemmin vakavaan sairauteen ja me jäimme kaksistaan tähän suureen, kylmään ja pelottavaan maailmaan. Sukulaisilta emme apua saaneet, he kun eivät koskaan olleet välittäneet vanhemmistamme. Silloin tuntui, kuin jumala olisi meidät hylännyt ja elämäkin tuntui lipsuvan raiteiltaan. Se oli hirveää aikaa… En ikinä enää haluaisi kokea sitä aikaa uudestaan.
[i]Who told you about a pain that does not hurt…?[/i]
Minä taisin ottaa kerran puheeksi aamupalalla kivun ja sen, että se ei oikeasti satu. Sinä kuuntelit korvat höröllä minun tilitystäni, siitä että kipu, jota tunnemme sisällämme, on vain kuvittelua. Tämä on yksi, harvoista asioista, joissa minä olen ollut väärässä. Vielä vähän aika sitten uskoinkin, että sisäinen kipu on vain kuvitelmaa, mutta nyt kun olet poissa luotani, huomaan surun ja kaipauksen aiheuttavan valtavaa kipua, joka sattuu – sattuu niin perkeleesti. Aivan kuin joku yrittäisi repiä sydämen irti rinnastani ja murtaisi siitä pieniä palasia hiljalleen, saaden lopulta rei’itettyä koko sydämen. Vain reunat olisivat ehjät, mutta jos sisukset uupuisivat, ei siitä paljoa iloa ja hyötyä olisi. Tällä hetkellä minä olen kuin tyhjä kehys, joka omistaa reikäisen, vuotavan sydämen.
[i]Who told you about a love that turns to dirt…?[/i]
Minä taisin tunkea nokkani myös sinun rakkausasioihisi, mutta kuinka ollakaan minä olin oikeassa jopa tyttöystäväsi suhteen. Hänen silmissään oli aina outo pilkahdus, kun hän katsahti sinuun huomaamattasi. Sinä et kuitenkaan uskonut minua ja vähät välitit varoituksistani. Se koituikin kohtaloksesi, sillä sait tyttösi kiinni pettämisestä. Olit täysin poissa tolaltasi, kun tulit sinä iltana kotiin. Otit kypäräsi ja lähdit matkaan prätkälläsi. Yritin estää sinua lähtemästä, mutta millä minä aikuista miestä estän lähtemästä baariin. Ilmeisesti minun olisi kuitenkin täytynyt tehdä se, sillä en nähnyt sinua enää elossa sinä iltana. Rakkauden muututtua likaiseksi, olin joutunut luopumaan rakkaimmastani ja ainoasta veljestäni. Nyt jäljellä on vain iso kasa muistoja. Vieläkin minä joskus salaa toivon, että olisit täällä luonani, mutta se ei ole enää mahdollista.
[i]I fall in love sometimes but I never give my heart away…
‘Cause I still got some respect for you in the end…[/i]
***
Rakentavaa pyytäisin! :)
***
[i]Who told you about a man without fear…?[/i]
Se taisin olla minä. Se oli se päivä, kun sinä olit saanut pienenä vesselinä haavan sormeesi. Olit ollut vähällä purskahtaa itkuun, mutta minä pelastin tilanteen tarttumalla käteesi ja puhaltamalla sormeasi. Kehotin sinua menemään laittamaan haavan päälle laastarin. Muistan, kuinka silmäsi tuikkivat kiitollisena pitkän otsatukan alta, joka oli silloin jo sojottanut vähän joka suuntaan. Illalla, ennen nukahtamista, tapani oli ollut kertoa sinulle lyhyt satu. Tuona iltana olin kertonut sinulle tarinan miehestä, joka ei pelännyt mitään asiaa maailmassa. Tarina oli iskenyt sinuun kuin nyrkki silmään, joten sen tarinan kertomisesta tuli minulle joka iltainen traditio. Jos kerroinkin jonain ilta toisen tarinan, oli pelottomasta miehestä kerrottava seuraavana iltana satu paranneltuna versiona. En ymmärrä vieläkään, miten et voinut kyllästyä siihen…
[i]Who told you a God who does not care…?[/i]
Itse asiassa minä en kertonut sinulle välinpitämättömästä jumalasta. Se asia muotoutui sinun omassa mielessäsi. Luultavasti ajatteli jumalan hylänneen meidät, niin kuin meille niin tärkeä isäkin teki silloin, kun sinä olit vasta vain 8–vuotias. Muistan vieläkin, kuinka vilkutimme yhdessä kotitalomme pihassa taksille, joka vei isämme ikuisiksi ajoiksi pois luotamme. Sitten kun äitimmekin vielä kuoli vuotta myöhemmin vakavaan sairauteen ja me jäimme kaksistaan tähän suureen, kylmään ja pelottavaan maailmaan. Sukulaisilta emme apua saaneet, he kun eivät koskaan olleet välittäneet vanhemmistamme. Silloin tuntui, kuin jumala olisi meidät hylännyt ja elämäkin tuntui lipsuvan raiteiltaan. Se oli hirveää aikaa… En ikinä enää haluaisi kokea sitä aikaa uudestaan.
[i]Who told you about a pain that does not hurt…?[/i]
Minä taisin ottaa kerran puheeksi aamupalalla kivun ja sen, että se ei oikeasti satu. Sinä kuuntelit korvat höröllä minun tilitystäni, siitä että kipu, jota tunnemme sisällämme, on vain kuvittelua. Tämä on yksi, harvoista asioista, joissa minä olen ollut väärässä. Vielä vähän aika sitten uskoinkin, että sisäinen kipu on vain kuvitelmaa, mutta nyt kun olet poissa luotani, huomaan surun ja kaipauksen aiheuttavan valtavaa kipua, joka sattuu – sattuu niin perkeleesti. Aivan kuin joku yrittäisi repiä sydämen irti rinnastani ja murtaisi siitä pieniä palasia hiljalleen, saaden lopulta rei’itettyä koko sydämen. Vain reunat olisivat ehjät, mutta jos sisukset uupuisivat, ei siitä paljoa iloa ja hyötyä olisi. Tällä hetkellä minä olen kuin tyhjä kehys, joka omistaa reikäisen, vuotavan sydämen.
[i]Who told you about a love that turns to dirt…?[/i]
Minä taisin tunkea nokkani myös sinun rakkausasioihisi, mutta kuinka ollakaan minä olin oikeassa jopa tyttöystäväsi suhteen. Hänen silmissään oli aina outo pilkahdus, kun hän katsahti sinuun huomaamattasi. Sinä et kuitenkaan uskonut minua ja vähät välitit varoituksistani. Se koituikin kohtaloksesi, sillä sait tyttösi kiinni pettämisestä. Olit täysin poissa tolaltasi, kun tulit sinä iltana kotiin. Otit kypäräsi ja lähdit matkaan prätkälläsi. Yritin estää sinua lähtemästä, mutta millä minä aikuista miestä estän lähtemästä baariin. Ilmeisesti minun olisi kuitenkin täytynyt tehdä se, sillä en nähnyt sinua enää elossa sinä iltana. Rakkauden muututtua likaiseksi, olin joutunut luopumaan rakkaimmastani ja ainoasta veljestäni. Nyt jäljellä on vain iso kasa muistoja. Vieläkin minä joskus salaa toivon, että olisit täällä luonani, mutta se ei ole enää mahdollista.
[i]I fall in love sometimes but I never give my heart away…
‘Cause I still got some respect for you in the end…[/i]
***
Rakentavaa pyytäisin! :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Täällä ei sitten näköjään toiminut tekstinmuokkaus samalla tavalla kuin muualla... No ei voi mitään... :(
Muuten hyvä, mutta vähän liian selittelevää. Viimeinen kappale on huonoin. Se jotenkin latistaa koko kirjoitelman liialla selittävyydellään. Se on kliseinen ja ennalta arvattu.
Jos kirjoittaisit itseksesi, tuskin viimeinen kappale olisi tuollainen. Nyt näkyy, että kirjoitat lukijoille, mikä ottaa osansa koko tekstin aitoudesta.
Oletko nuori? Virkkeesi kuulostavat nuoren ihmisen jäljeltä. Kokonaisuudessa on mielestäni havaittavissa vielä tiettyä "kökköyttä".
Juttu on hyvä, kiva ja mukava. Mutta alkuun selkeästi esiin että isosisko siinä pikkuveljeä hoitaa ja holhoaa ja julma on maailma.
Julmuutta ei tarvitse selittää, se pitäisi pyrkiä näyttämään, eli kun äiti kuoli, joku naapurin ämmä julmia tekemään ja noin näyttää että maailma on epäoikeuden mukainen paikka.
Kuolema viimeisessä kappaleessa on turha, mutta niin tavallinen klise aloittelevan kynäilijän tarinoissa... itse tapoin kaikki päähenkilöni ensimmäisen vuoden ajan kun kirjoitin. (tuo on joku ikiaikainen keino etsiä lukijaa herätystä) nykyisin osaan jo kirjoittaa arjesta niin että lukija astuu mukaan kuvaan, tyylisesti.
Lapsi istui syöttötuolissa ja työnsi etusormen voidellun leivän pintaa pitkin.
Aika moni joka on lapsen joskus nähnyt leipää syömässä tietää miltä tuo kuva näyttää. Voi liki tuntea lapsen tuoksun ja äänet.
Eli kyse on kyvystä herättää lukijan omat muistot. Tässä kerrot tarinaa liian omakohtaisesti, pidät tarinan itselläsi, eikä lukija pääse mukaasi.
Kerrontamuoto voi olla väärä. Juttu toimisi ehkä paremmin kaikkitietävän kertomana, kolmannessa persoonassa. Ensimmäisessä persoonassa kerrottuna lukijaa on vaikea saada asettumaan sinun housuihisi. Ei se mahdotonta ole, mutta vaikeaa.
Voisiko jutun alkaa ehkä näin?
Muistatko sen päivän kun sait haavan sormeesi, olit kahdeksan. Puhalsin pientä veristä piirtoa ja pyysin sinua juoksemaan sisälle, äiti laittaisi haavaan laastarin.
(noin näytettäisiin että äiti pelastaa tilanteet ja myöhemmin äidin kuolema tuntuu vielä julmemmalta)
Sinä iltana kerroin sinulle tarinan miehestä, joka ei pelännyt mitään. Tuon illan jälkeen kerroin tarinaa ilta illan jälkeen, aina se muuntui ja kehittyi hiukan, etkä koskaan kyllästynyt kuulemaan sitä.
Entä se päivä kun taksi vei isän pois, vilkutimme pihalla, tontin nurkalla seissyt kuusi tuntui ulottuvan pilviin saakka. Vielä isän lähtöä surullisempi oli päivä kun äiti kuoli tai ehkei se ensimmäinen päivä, surulliset päivät tulivat vasta jälkeenpäin, kun jäimme kaksin hiljaisuuteen. Ihan kuin ihmiset olisivat unohtaneet meidät...
no tästä tuli mun juttu, mutta saman tarinan voi kirjoittaa tuhannella eri tavalla. Kun kirjoittaa muutamaan kertaan ja muuttaa kerronta ja kuva kulmia, kertojaa, sävyjä, vaihtelee valon määrää voi saman tarinan saada näyttämään ihan erilaiselta.
ja se lopun kuolema? Siihen voisi kehitellä jotain..
Päiväkirjat ja tarinat ovat kaksi eri asiaa.
Joko kirjoitat päiväkirjaa = omakohtainen tai sitten irrotat ja hyppäät. Sinä valitset.
hups! hujautin tämän kommenttini taas jo tulemaan, ja huomasin, että oikeastaan en sanonut sinänsä tekstistäsi,
joten korjaan:
mielestäni tämä on tekstiä suoraan päiväkirjan sivuilta, ja lukijana minä en jaksa tällaista tekstiä kahlata.
Kirjoitat sujuvasti, mutta kuten laitoinkin jo edellisessä
valitse kenelle kirjoitat ja miten kirjoitat.
Jotta ehkä paremmin ymmärtäisit mitä oikeastaan tarkoitan, niin jos mahdollista lue tämän päivän Hesarista Mari Mörön haastattelu. Se kertoo paljon kirjoittamisesta.
Kirjoittamisiin!