Minulla on ikäni minua vaivannut mielenterveyden häiriö (ei masennus) jota en ole saanut kuntoon, vaikka aikaa ja rahaa on mennyt itseni hoitamiseen. Työntekoa häiriö ei haittaa, sen sijaan sosiaalista kanssakäymistä kyllä jossain määrin ja myös oma oloni on ajoittain tuskainen.
Työterveyshuolto on tietoinen häiriöstäni ja suoritteli siitä kertomista esimiehelleni. En nyt kuitenkaan ole varma, onko se neuvo hyvä. En haluaisi tulla leimatuksi sen häiriön kautta, vaikka esimieheni onkin erittäin fiksu ja pitäisi varmasti omana tietonaan. Toki hän on jonkinlaista rajallisuutta vuorovaikutuksessani havainnutkin.
Syy miksi asia minua erityisesti kiusaa on se, kun tämä häiriö tulee esiin totutusta hyvin poikkeavalla tavalla sosiaalisissa tilanteissa. Jopa työterveyshuolto on saanut minut tuntemaan oloni kummajaiseksi. Ihmisen kai pitäisi olla mt-ongelmainen tututulla tavalla, olla esim. masentunut tai tuntea esiintymiskammoa tau omata kahvikuppineuroosi yms. - näitä ymmärretään.
Työterveyshuolto on tietoinen häiriöstäni ja suoritteli siitä kertomista esimiehelleni. En nyt kuitenkaan ole varma, onko se neuvo hyvä. En haluaisi tulla leimatuksi sen häiriön kautta, vaikka esimieheni onkin erittäin fiksu ja pitäisi varmasti omana tietonaan. Toki hän on jonkinlaista rajallisuutta vuorovaikutuksessani havainnutkin.
Syy miksi asia minua erityisesti kiusaa on se, kun tämä häiriö tulee esiin totutusta hyvin poikkeavalla tavalla sosiaalisissa tilanteissa. Jopa työterveyshuolto on saanut minut tuntemaan oloni kummajaiseksi. Ihmisen kai pitäisi olla mt-ongelmainen tututulla tavalla, olla esim. masentunut tai tuntea esiintymiskammoa tau omata kahvikuppineuroosi yms. - näitä ymmärretään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ominaisuus kun muutkaan. Skitsofrenia potilaan kaikki toverit tietävät, vaikka potilas itse ei sitä huomaa.......
Se voi kääntyä itseäni vastaan. Ihmiset ovat ilkeitä juonittelijoita. Heiltä on lupa odottaa mitä tahansa kieroilua.
ei ole pakko. Meitä on niin monenlaisia, joku pieni ihminen saattaa ruveta kiusaamaan. Maailma on raadollinen, valitettavasti. Jos olisin luottamusmiehesi, minulle voisit kertoa. Asia ei kulkisi kenenkään muun korviin. Lapseni ovat muuten samanlaisia, heiltä ei mulle heru "salaisena pidettäviä tietoja." Turha udella.
Kysyt vaikeaa asiaa. Jokainen vastaaja tarkastelee tätä kysymystä omien kokemustensa kautta. Meidän kokemuksemme ovat kuitenkin erilaisista työyhteisöistä. Emme tunne juuri sinun työpaikkaasi tai esimiestäsi. Emme liioin sitä, miten sairautesi ilmenee käytöksessäsi eli miten muut sen oikeasti kokevat. Voi olla niinkin,että itse tarkkailet itseäsi ja näet ehkä asian vakavampana kuin se oikeastaan on.
Jos esimiehesi ei ole puuttunut käytökseesi, en kertoisi. Näistä syistä.
Työpaikoilla on kilpailua, sinunkin, myönnät sitä tai et. Esimies voi olla luotettava tai sitten ei. Hänkin on ihminen ja asia saattaa vuotaa muulle työyhteisöllesi. Esimiehesi ei sitä ikinä tulisi myöntämään.
Kaikki, mikä koskee sinua itseäsi ja on sellaista, jota voidaan käyttää sinua vastaan, kannattaisi pitää mieluiten omina tietoina. Mielenterveyden häiriöt ovat tätä aineistoa. Kirjoitat 60 palstalle, sinulla on siis jo jonkin verran ikää, vaikka et olisikaan kuusissakymmenissä. Mitä iäkkäämpi olet, sitä enemmän suu supussa sairauksista, varsinkin näistä.
Työpaikkasi työterveyshenkilöstöllä on vaitiolovelvollisuus ja terveystietosi ovat luottamuksellisia. Jos esimies puuttuu moittien käytökseesi ts. hänen mielestään se vaikuttaa tuloksiisi, silloin harkitsisin, puhuisinko. Riippuu tilanteesta ja riippuu puhumisista. Todennäköisesti en sittenkään sanoisi mitään.
Juhlapuheissa kyllä ymmärretään ja suvaitaan mitä vaan. Sanotaan, että kuka tahansa voi sairastua. Niin: kunhan se ei tapahdu tässä työyhteisössä vaan muualla jollekin muulle. Työterveyshenkilöstö puhuu usein juhlapuheita.
Olen tehnyt vapaaehtoistyötä mielenterveyspotilaiden kanssa ja kuullut paljon kertomuksia työelämästä. Tässä suhteessa kertomukset ovat kovin yhtäläisiä. Yhtäläisiä myös niiden kokemusten kanssa mitä minulla on 40 vuoden aikana kertynyt esimiehenä ja alaisena. Päätös pitää kuitenkin tehdä itse eikä liian sinisilmäinen kannata työelämässä tänä päivänä olla. Ihmisiä olemme, mutta hyvin raadollisia.
En kertonut vaikka jo nuorena sairastuin paniikkihäiriöön ja sen mukanaan tuomaan ahdistukseen,jännitykseen ja masennukseen.Yritin sinnitellä päivästä toiseen ja olotilasta toiseen ja hymyillen peittää tuskainen oloni.En tiedä kuinka moni sen huomasi.Kaikki tuntuivat olevan yllättyneitä ja ihmeissään kun 58-vuotiaana viimein en enää jaksanut.Olin henkisesti täysin poikki.Minulle annettiin eläkepaperit sillä olin monet terapiat käynyt elämäni aikana ja monet hoitomuodot kokeillut.Paljon rahaa kului ilman mainittavampaa tulosta.Käsitykseni on etteivät ihmiset ymmärrä elleivät ole itse kokeneet-ei läheisetkään.
Jos tunnet, että työsi pystyt hoitamaan ja mielesi malttamaan työympäristössäsi, niin sanoisin, että ei ole syytä kertoa ongelmista muille.
Me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia, että muistamme toisten ongelmat, ja otamme ne huomioon sitten kaikessa.
Jäät sivuun.
Jotenkin ajatellaan, että et jaksa, et kiinnostu, et halua tms. ottaa osaa työyhteisön yhteisiin asioihin.
En usko, että se olisi pahansuopaisuutta, se olisi vain outouden arkailemista. Entä-jos-ajattelua. Varmuuden vuoksi väistetään mahdollinen vaikea tilanne.
Itse en työelämäni aikana koskaan puhunut siitä, että olin aviossa alkoholistin kanssa. Se helpotti suuresti, kun kenenkään ei tarvinnut arkailla puhua illanvietoistaan, lomaseikkailuistaan, pikkujoulutörttöilyistä tai muista vapaa-ajan huveistaan. Jos olisivat tienneet, olisin ollut "hienotunteisuuden" uhrina vuosikaudet.