Minua on kiusattu ja syrjittu koulussa puolet kouluajoistani, mutta kukaan ei koskaan tehnyt mitään asialle. Itse en kyennyt ja muut eivät viitsineet. Sitten nämä samat ihmiset vielä kirjoittivat tekopyhästi "miten toimit, jos näet tapahuvan koulukiusaamista?" -kyselyssä, jonka vastaukset opettaja luki ääneen, että "koulukiusaaminen on kauhea asia", "puuttuisin siihen" ja muuta kiusaaminen vastaista tekstiä. Silti kukaan ei koskaan tee mitään. Kohottaako se itsetuntoa tai omaatuntoa, jos valehtelee, että ei hyväksy kiusaamista, mutta silti nauraa vieressä, kun toista kiusataan. Ja se kiusaaminen ja syrjiminen ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.
Kiusattuna ollessani en uskaltanut kertoa vanhemmilleni enkä opettajille. Häpesin itseäni. Muut kyllä huomasivat, mutta kukaan ei puuttunut siihen.
Varsinaisen kiusaamisen lisäksi minua on syrjitty koulussa. Monta vuotta olen ollut täysin ilman kaveria. Itse en kykene ottamaan kontaktia muihin. Täysin ykisn oleminen eristykisissä muista ihmisistä ei varmasti tee kenellekään hyvää. Ja mitä kauemmin olen ollut yksin, sitä vaikeampaa on olla tekemisissä muiden kanssa. Ja koska olen aina jäänyt yksin ja syrjään muista, ei kukaan myöskään ikinä tule juttelemaan minulle.
Olisi kivaa tietää muiden mielipiteitä siitä, miksi yleensäkin joku jätetään yksin tai miksi kukaan ei mene puhumaan sille oppilaalle, joka on vuodesta toiseen aina yksin.
Olisi niin hienoa, jos kaikki ihmiset välittäisivät toisistaan, ketään ei jätettäisi yksin ja kiusaamiseen puututtaisiin heti, mutta tällaista unelmakoulua tuskin koskaan tulee olemaan.
Jos pitää omien kokemuksien perusteella sanoa, kumpi on ollut kahdesta kauheasta vaihtoehdosta enemmän kauheaa; kiusattuna oleminen, mutta on ollut kavereita vai se, että on ollut täysin ilman kavereita ja eristyksissä muista vuodesta toiseen, niin kauheampaa on ollut täysin yksin oleminen, vaikka siihenkin on kyllä tavallaan tottunut.
Kiusattuna ollessani en uskaltanut kertoa vanhemmilleni enkä opettajille. Häpesin itseäni. Muut kyllä huomasivat, mutta kukaan ei puuttunut siihen.
Varsinaisen kiusaamisen lisäksi minua on syrjitty koulussa. Monta vuotta olen ollut täysin ilman kaveria. Itse en kykene ottamaan kontaktia muihin. Täysin ykisn oleminen eristykisissä muista ihmisistä ei varmasti tee kenellekään hyvää. Ja mitä kauemmin olen ollut yksin, sitä vaikeampaa on olla tekemisissä muiden kanssa. Ja koska olen aina jäänyt yksin ja syrjään muista, ei kukaan myöskään ikinä tule juttelemaan minulle.
Olisi kivaa tietää muiden mielipiteitä siitä, miksi yleensäkin joku jätetään yksin tai miksi kukaan ei mene puhumaan sille oppilaalle, joka on vuodesta toiseen aina yksin.
Olisi niin hienoa, jos kaikki ihmiset välittäisivät toisistaan, ketään ei jätettäisi yksin ja kiusaamiseen puututtaisiin heti, mutta tällaista unelmakoulua tuskin koskaan tulee olemaan.
Jos pitää omien kokemuksien perusteella sanoa, kumpi on ollut kahdesta kauheasta vaihtoehdosta enemmän kauheaa; kiusattuna oleminen, mutta on ollut kavereita vai se, että on ollut täysin ilman kavereita ja eristyksissä muista vuodesta toiseen, niin kauheampaa on ollut täysin yksin oleminen, vaikka siihenkin on kyllä tavallaan tottunut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tuon olisin voinut yhtä hyvin kirjoittaa minä... tosin mun kohalla kiusaaminen ja syrjiminen alko vasta yläasteella ja loppu onneksi ku menin lukioon.
niistä jäi kuitenki pysyvät jäljet. ikuinen vamma selkään potkusta, mutta se ei ole läheskää niin paha kuin henkiset jäljet. ennen kiusaamista olin sosiaalinen ja rakastin esiintymistä. olin mukana kaikissa koulun näytelmissä jne.
mutta nykyisin pelkään ihmisiä, en uskalla puhua vieraille, enkä kaikille tutuillekaan. esiintyminen on kamalaa, pelkään kuollakseni, änkytän ja tärisen, en voi katsoa yleisöä... koulun juhlissa esiintymisestä en voi enää edes uneksia...
en voi muuta kuin uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että saan kerättyä vielä tarpeeksi rohkeutta, että voisin mennä juttelemaan ihmisille... oppisin jälleen luottamaan siihen, ettei jokainen vastaantulija halua haukkua tai lyödä minua... ehkä se päivä vielä koittaa...
niinpä... ei kukaan tee mitään. EN minä eikä ne muut; opettajat kaikista vähiten. Nyt vasta myöhemmin mä oon monta kertaa miettinyt, että mitä itse tekisin jos joku vain itkisi ruokalassa muiden syödessä. En todellakaan tiedä mitä tekisin. Sen tiedän, että kukaan ei tehnyt mitään.
Mä oon aina luulut olevani heikko, vaikka voi ollakin että olen vahva. En mä vaan tiedä. Mä olin ja olen ehkä edelleenkin yksin, mutta en niin paljoa enkä enää kokonaan yksin. Mä en tiedä, mutta jostain ihmeen syystä mä sain voimia lukion alussa ja olin aktiivisempi. Meillä oli koulussa paljon psykologiaa ja se laittoi liikkeelle koko tän prosessin. Mä oon käynyt uudestaan läpi ryhmässä ja yksin peruskouluvuosia. Välillä se satuttaa tosi paljon. Kesti kauan ennen kuin siitä pystyi puhumaan. Mä en pystynyt ensin, koska itkin vain kokoajan, kun ne valtavat tunteet päästettiin irti ja joku halusi kuulla. Se oli täysin uusi kokemus.
Mä koskaan valinnut eristyksissä oloa ja kiusaamista omasta mielestäni. Mä oon jopa kysynyt tältä ihmiseltä miksi se teki sen kaiken. Se sanoi ettei se tarkottanut mitään.. niin varmaan. Mä sanoin sille etten usko. Se pyysi anteeksi. Mä sanoin et anteeksi mä en voi antaa, koska mä en vaan voi, ehkä joskus kun oon saanut nää asiat käsiteltyä, mutta en ennen sitä. Onnekseni kai? mä oon unohtanut suurimman osan siitä kaikesta vääryydestä. Toisaalta on ahdistavaa, kun ei tiedä miksi ihmeessä toimii näin, kun ei muista. Ilekintä on, että alemmuuden tunteet, itseinho, masentuneisuus, peräytymisen halu ja epäilyt tulevat juuri silloin kun ei pitäisi. Esim. kun mua oikeesti on pyydetty jonnekin epäilen sitä ja haluaisinkin perääntyä, jolloin nämä ihmiset luulevat että en halua heidänm seuraansa tms. Eli kukaan ei enää kai? yritä eristää mua mitenkään se on vaan enää mussa itsessäni. Sen saamisessa pois on tosi suuri työ. Ja tässä on tällänen itseään toteuttava jatkumo.
Ja taas, koska olen itse niin epävarma en uskalla mennä juttelemaan muille. Tän syyn takia mä en ole tullut puhumaan sulle.
On pelottavaa katsoa vanhoja valokuvia ennen koulun alottamista missä mä hymyilen ja olen iloinen sosiaalinen innokas ja vaikka mitä. Kaikkea sitä mitä nyt olen vain harkitusti ja hillitysti. Niistä kuvista tulee kauhea tarve alottaa alusta, mutta taas toisaalta haluaisi unohtaa.
Joku piti joskus ala-asteella päivänavauksen koulukiusaamisesta.. se ihminen oli siellä avustajana. Eikä se tehnyt mitään vaikka sanoi toimivansa.. että se siitä.
Joskus kun olen päässyt tilanteeseen missä kukaan ei tunne minua etukäteen olen itsekin huomannut piirteitä vanhasta itsestäni. Kunnes taas sielläkin sain käsittömättömän itkukohtauksen ja se tuli vain ja ainoastaan siitä, että tiesin kuuluvani oikeasti siihen ryhmään.
Niin kuin totesit yksin oloon tuttuu ja siitä on tosi vaikeaa päästä pois. Itse olen verrannyt sitä suonsilmään, syvään sellaiseen.