En kuitenkaan sorru suoraan markkinointiin (sehän ei ole sallittua), vaan kysyn ensin: haluatteko te tietää vai ette?
Jos haluatte, voin kertoa oman tarinani ja sen missä tänään mennään.
Jos haluatte, voin kertoa oman tarinani ja sen missä tänään mennään.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Mä ainakin haluaisin karkin....?
Ehei, en mä voi. Tarvitaan monta monta halukasta vielä lisää...
tosi blöö, toi markkinahakusuus.
Mutta jätä nimesi ja kirjan nimi pois, tai ilmoitamme ylläpidolle.
Tarina on melkoista peruskamaa, mutta menköön tässä nyt lyhyesti:
Kirjoitin julkaisumielessä ensimmäisen tekstini vuonna 1995. Lähetin sen neljälle suurimmalle kustantamolle. Yli vuoden odotusajan jälkeen kaikki vastasivat tutulla tekstillä "valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovellu kustannusohjelmaamme / se ei täytä niitä kriteerejä, jotka olemme kustannettavalle teokselle asettaneet".
Meni kymmenen vuotta, ennen kuin innostuin kirjoittamisesta tosissani uudelleen. Välillä piti luoda perinteisempää uraa toisaalla. Se vei energiat ja suurimmat kirjoitushalut mennessään.
Jotain jäi kuitenkin sisuksiin saavuttamattomana kytemään. 2005 kirjoitin seuraavan kässärini ja lähetin sen taas samoille suurille taloille. Nyt sain palautteen aikaisempaa nopeammin ja kahdelta jopa ihan arvostelujen kera. Eräs kustantamo oli jo kahden vaiheilla vastata myöntävästi, mutta lopulta päätös oli kuitenkin kielteinen.
Saamastani palautteesta innostuneena kirjoitin seuraavan käsikirjoituksen kevättalvella 2006. Hosua remusin tekstin kasaan ihan liian nopeasti arvaten itsekin lopputuloksen jo lähetysvaiheessa. Osa palautteista on edelleen matkalla tai jonkun kustannustoimittajan pöydällä.
Kesällä 2006 tapahtui sitten jonkinlainen onnekas "kirjallinen valaistuminen", heh.
Sain hyvän idean, aloin hiljalleen löytää omaa kertojan tyyliäni ja valitsin onnekseni itselleni sopivimman kirjallisuuden lajin. Kirjoitin seuraavan tekstin muutamassa kuukaudessa, ehkäpä kolmessa ja lähetin sen syyskuussa valmiina (mukamas...) lähes kahdellekymmenelle keskisuurelle tai sitä pienemmälle kustannustalolle. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan, tekstikin oli selkeästi siihen astisista parhaimpani. Jo marraskuussa minulla oli neljä kirjallista kustannustarjousta! Olin onneni kukkuloilla, so to say.
Tänään, tai siis näinä päivinä, olen kirjoittanut / korjannut / editoinut ko. tekstin viidennen kerran uudelleen. Osaan sen kohta ulkoa sivu sivulta ja sana sanalta, etuperin ja takaperin, tarina valuu jo ulos vasemmasta korvastani olkapäälle harmaana tekstimössönä tuhrien vastapestyt villapaitani.
Kirjan pitäisi ilmestyä heinä-elokuussa kuluvaa vuotta.
Summasummarum: Minulta meni 12 vuotta saadakseni oman kustannussopimuksen. Se vaati paljon harjoittelua, pitkäjännitteisyyttä, uskoa omaan tekemiseen, elettyä elämää ja kokemuksia sekä rutkasti onnea. Onnea sikäli, että olin oikean tekstin kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Siitähän elämässä kai on muutenkin aika pitkälti kyse, tuurista.
Näitä tositarinoita kirjailijanaluille lisää.
Mielestäni tämä palsta alkaa olla sitä luokkaa, mitä Kirjailijanalut -palstan pitääkin olla. Täällä juttuja käyvät ammatti-ihmisetkin ovat alkaneet osallistua ja antaa.
Ei ole pitkää aikaa kun pähkäilin ja "arvostelin" tuolla pöytälaatikot -kohdassa kirjoittajien tapaa ikäänkuin luottaa siihen, että antamatta voisi saada.
Kaikki liittyy kaikkeen.
Olen tosi iloinen, että tällä palstalla "keskustelun" taso on noussut huimasti, ja myös dekkariosastolla näyttää olevan vähän sama meininki.
Yes!
Mukava huomata myös sellainen yksityiskohta, ettet liiskannut tarinaani heti kättelyssä.
Tositarina se kuitenkin on, vaikka täytyy myöntää, että vähän valehtelin: Ei nää mun villapaidat ihan vastapestyjä ole, on siitä jo ainakin viikko aikaa.
Eihän vienyt 12 vuotta??? onko ynnäpäässäsi kovasti vikaa. Sanoit hauduttaneesi ajatusta yhden 10 vuotta tuossa välissä. Joten en katsoisi että teit töitä aktiivisesti 12 vuotta saadaksesi kirjan julki. Teit töitä kolmisen vuotta. Joka on keskimääräinen esikoiseen käytetty aika. Tosin useimmilla se menee noin, että esikoinen hautuu jossain kolossa useamman vuoden ennen lopulliseen muotoon päätymistään.
No omaan kokemukseeni palatakseni.. taisin saada ihan ensiversion valmiiksi 2002 (muistelen noin, en nyt löydä todistetta) Tuon jälkeen olen kierrättänyt tekstin kustantajilla toistamiseen ja sain myös palautetta sivukaupalla (joka on aina hyvä merkki)
Nyt tiedän että pystyn kirjoittamaan kustannuskynnyksen ylittävän opuksen, esteitä ei tiellä näy, mutta aikaa se ottaa sen mitä kirja yleensä 3kk-12kk riippuen päivittäisestä kirjoitusmäärästä.
Kirjoittavana sanoisin että tuurista kustannussopimus on erittäin vähän kiinni, tuota todistaa se että sait neljä sopimusta joista valita?! Eli olet oppinut asian, osaat kirjoittaa ja viitsit nähdä vaivan joka on kirjan julki saamiseksi nähtävä. Teit työn joten nauti täysin rinnoin tuloksesta.
Muttei se 12 vuotta vienyt ;)
ihan prikulleen asiaa tutkiskellen mennyt 12 vuotta. Halusin vain kuvailla sitä, kuinka pitkä prosessi kirjoittaminen kaiken kaikkiaan saattaa joskus olla.
Pitää paikkansa, että välissä oli sepittämisestä taukoa. Se tauko oli kuitenkin kasvamisen aikaa, ehkäpä eräänlaisen kypsymisen ja kypsyttelyn aikaa. Veikkaan, että vaikka olisin kirjoittanut ja yrittänyt tuona aikana vaikka mitä, en olisi pässyt puusta pitkään. Se elämisen ja kokemusten karttumisen aika vaadittiin, jotta sain jotain edes vähän järkevää aikaiseksi. Sikäli se liittyy koko kirjoittamisprosessiini tiiviisti.
En kuitenkaan halua tässä hiuksia halkoa, menköön sitten kolme vuotta. Asioiden dramatisointi on osa meikämandoliinin naivistista käyttäytymistä, jolla halutaan herättää huomiota ja saada aikaan liikettä lukijan aivosoluissa. Mukavaa, jos siinä onnistuin... ;-)
Tuuriksi olen oman vajavaisen onnistumiseni ainakin itse halunnut luokitella. En koe olevani minkäänlainen mestari, enkä halua täälläkään alkaa asioilla mestaroimaan. Koen, että on parempi olla nöyrästi vastaanottavainen ja kritiikille suopea, oli se sitten minkälaista tahansa. Alussahan tässä vasta ollaan.
Minut on vaimo määritellyt narsistiksi. Myönnän olevani sellainen, alku on ainakin vankalla pohjalla. Jos saan narsisimin pidettyä edes jossain tolkussa, tyydyn tilanteeseen ja hyväksyn, allekirjoitan sen. Siitä saakin notkuvan aasinsillan seuraavan väitteeseen: Uskon ja luulen kaikkien kirjailijoiden ja niiden alkujen olevan jossain määrin narsisteja. Ja voi kamala mitä siitä seuraakaan täällä - kymmenet narsistit arvostelevat hienohipiäisinä toinen toisiaan ja tekemisiään! On suoranainen ihme, ettei täällä ole käynnissä tämän verisempää debattia.
Narsismi on varsin terve ominaisuus tietyissä rajoissa pysyessään. Terve narsismi on itsevarmuutta, uskoa omiin kykyihinsä (jota ilman ei ainutta taideteosta luotaisi) Eri asia on narsismi sairautena, ottaessaan liian ison tilan elämässä sairaus sairastuttaa paitsi henkilön itsensä myös ympäristön.
Alkuperäiselle sanoisin että kyllä narsismisi on tervettä sitä itseään. Sairas narsisti ei näes koskaan ajattele, edes unissaan olevansa sairas tai itsekeskeinen.
Enkä tarkoittanut että kuka tahansa näppää kirjan kolmessa vuodessa. Oppiminen on aina portaita ja tasanteita, mutta luulen ettei ihan jokaisen tarvitse 10 vuoden tasannetta elää osatakseen kirjoittaa. Joskus riittää vuosi, pari.
olen joutunut perehtymään narsismiin ihan teoreettiseltakin kannalta, koska tiedostan ja tunnustan oireet itsessäni :-).
Itseironia on mielestäni eräs maailman hienoimmista asioista, huumorin kullattu yläluokka. Jos joku pystyy tekemään sen oikein luontevasti ja taidolla, katson sen suureksi hyveeksi, lähes jaloksi ominaisuudeksi. Siihen haluan pyrkiä. Jos pystyy omalle itselleen ja typeryydelleen nauramaan lähes pohjattomasti, puhutaan kai vasta narsismin esiasteesta, häivähdyksestä rakkautta omaa itseään kohtaan.
Voi, kunpa täältä löytyisi ihminen, joka osaisi lukea asioita rivien välistä ja pystyisi suoristamaan otsalleen nousseet ärtymyksen ja totisuuden rypyt sileäksi sametti-ihoksi...
ansaituille saavutuksillesi! Perästä tullaan!
Luinko oikein, rivien välistä, että kirjoittamasi kirja kuvailee sinua, itseironialla höystettynä. Narsistinen itseironia - niissä kalskahtaa pikkuinen riitasointu, mielestäni. Ehkä et ole narsisti. Sitä sanaa väärinkäytetään yhtenään.
Minä kaipaan hyllymetreittäin kirjoja suomalaisista, suomalaisten ja muidenkin silmin katsottuna, suomalaisia hellästi irvaillen. Tai vähemmän hellästi sitten, mutta viisaasti. Meissä on niin paljon tosikkoutta. Huumorilla voi osoittaa asioita, joista ei muuten uskaltaisi puhua.
No sittenhän minulla on vielä toivoa, jos suomalainen teksti, irvailuilla ja huumorilla käsiteltynä kiinnostaa. Olen pukannut ulos jo monta sellaista kässäriä jotka tosin makaavat ZÖ-mapissa, eri kustantajien varastolaatikoissa.ARGHHHHH.
En ole kirjoittanut itsestäni, sepä olisikin ollut narsismilleni oiva kruunu. Kirja kertoo jostain ihan muusta - En kai oikein saisi siitä kauheasti vielä huudella, kun tavoitteet ovat melko korkealle asetetut, eikä markkinointi ole vielä alkanut. Sieltä sitä sitten onkin kiva rapsahdella alapäin, kuin pyy oksalta...
Onhan siinä pieni ristiriita, kun toinen haukkuu narsistiksi ja itse jumaloi itseironiaa. Mulle ei tuota vaikeuksia nauraa omalle itselle, vaikka ihan suuremmallakin porukalla. Jostain kumman syystä se jonkinlainen narrin osa on aina osunut meikäläiselle. Pikku hiljaa siitä oppii nauttimaan, tai ainakin sietämään. Se on tullut varmaan kokemuksen myötä: aikaisemmassa elämässä ja työssä jouduin paljon esiintymään vieraille ihmisille eri tilanteissa, vetämään esitelmiä ja niin edelleen. Jotenkin piti saada aina tilanne hallintaan ja tunnelma rentoutumaan. En haluaisi aina mikään pelle olla, mutta ainakin omasta mielestäni huumori-ihmisenä jonkunhan on alistuttava, että saadaan turhat jännitykset pois alta.
ooksä Jääskeläinen? Mä veikkaan.
Jaa nyt, vai? Juu, tai siis en ole Jääskeläinen, Pasi Ilmari.
Et sä voi Barbara mua vielä tuntea, kun mua ei periaatteessa ole olemassa vielä. Etkä sä voi mua sen jälkeenkään tuntea, kun jo olen olemassa. Kätevän sekavaa, vai mitä?
Ai, sä veikkaat, vai? Mä en oo koskaan kauheesti veikannut, ihan muutaman kerran vaan vakiota parilla Eurolla. Lottoa tulee joskus tehtyä muutama rivi ja joitain pahaisia arpoja ostettua, mutta siinä se. En oikein jaksa uskoa äkkirikastumiseen onnenkantamoisella.
Se pelas laivanupotusta.
Lukik jossa tual muual muute, et W G on toispualt jokke?
Olik niin, vai luulink mää vaa?