Muistellaanko jotakin lapsuudessamme tapahtunutta asiaa. Iloista tai surullista muistoa, joka pulpahtaa joskus mielemme kätköistä muistoihimme.Varmasti meillä jokaisella sellainen muisto tai haavekuva on, jota nyt voi jo hymyillen muistella.
Elettiin aivan sodan jälkeisiä vuosia. Olin noin viiden ikäinen. Siihen aikaan, pohjoisen peräkylissä ainakaan, mukulat eivät olleet nähneet untakaan jostakin rusinapussista.Äitini oli saanut jostakin noin varttikilon rusinoita, jotka hän oli kätkenyt visusti vaatekomeron ylähyllyn takimmaiseen nurkkaukseen. Hän halusi yllättää perheensä Jouluna RUSINASOPALLA.Minä poika, kaiken kun kollasin ja joka paikan tutkin, löysin pussin. Arvaattehan kuinkas siinä sitten kävikään.Komeroon jäi rusinapussi, jossa ei ollut ainuttakaan rusinaa.Vain tyhjä, ruskea paperipussi.Omaatuntoa kolkutti kovasti.Olinhan varastanut.En todellakaan saattanut nukkua.Kiersin ja väänsin sängyssäni.Uskoin joutuvani kadotukseen oitis.Äiti tuli ja koitti otsaani, josko pojalla olisi kuumetta. Kyseli, mistä olin kipeä.Voitte uskoa että minulla sydän parkui häpeästä. lopulta sain vaivoin kerrottua Äidille rusinapussin kovan kohtalon.Muistan aina, kuinka Äiti oli todella harmistuneen näköinen-hetken.Sitten ilme kuin suli ja hän alkoi nauramaan ääneen.Otti poikaparan syliinsä ja lupasi antaa anteeksi moisen erheen.Silloin minä olin onnellinen poju. Olisin tehnyt vaikka mitä Äitini hyväksi.Olihan hän antanut anteeksi, pelastanut minut kadotukselta ja enkä saanut edes piiskaa. Voi sitä onnea pienen miehen illassa.
Elettiin aivan sodan jälkeisiä vuosia. Olin noin viiden ikäinen. Siihen aikaan, pohjoisen peräkylissä ainakaan, mukulat eivät olleet nähneet untakaan jostakin rusinapussista.Äitini oli saanut jostakin noin varttikilon rusinoita, jotka hän oli kätkenyt visusti vaatekomeron ylähyllyn takimmaiseen nurkkaukseen. Hän halusi yllättää perheensä Jouluna RUSINASOPALLA.Minä poika, kaiken kun kollasin ja joka paikan tutkin, löysin pussin. Arvaattehan kuinkas siinä sitten kävikään.Komeroon jäi rusinapussi, jossa ei ollut ainuttakaan rusinaa.Vain tyhjä, ruskea paperipussi.Omaatuntoa kolkutti kovasti.Olinhan varastanut.En todellakaan saattanut nukkua.Kiersin ja väänsin sängyssäni.Uskoin joutuvani kadotukseen oitis.Äiti tuli ja koitti otsaani, josko pojalla olisi kuumetta. Kyseli, mistä olin kipeä.Voitte uskoa että minulla sydän parkui häpeästä. lopulta sain vaivoin kerrottua Äidille rusinapussin kovan kohtalon.Muistan aina, kuinka Äiti oli todella harmistuneen näköinen-hetken.Sitten ilme kuin suli ja hän alkoi nauramaan ääneen.Otti poikaparan syliinsä ja lupasi antaa anteeksi moisen erheen.Silloin minä olin onnellinen poju. Olisin tehnyt vaikka mitä Äitini hyväksi.Olihan hän antanut anteeksi, pelastanut minut kadotukselta ja enkä saanut edes piiskaa. Voi sitä onnea pienen miehen illassa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
5v:nä oli erikoinen kun ei osannut sanoa R kirjainta oikein,nyt jo osaa ja täyttää ensikuussa 60V. Ja niiltä ajoin vähän myöhemmin kun Allan Hagertille möin pöytäkellon jonka olin löytänyt roskapöntöstä. Nyt vähän harmittaa se kun soitti hienoa sävelmää herätyksenä Aave Maria ja taisin myydä liian halvalla. Sillon en tiennyt kappaleen nimeä mutta johonkin koppaan se on jäänyt kun sen niin hyvin muistan.
Terveiset kaikille Vallilan entisille lapsille.
Mara
minulla ole paljoa. Olin vielä pieni lapsi. Muistan kuitenkin, kun kotiini, joka oli maalaistalo tuli eräänä iltana karjalaistyttö muutaman lehmän kanssa. En muista, kuinka kauan hän oli meillä lehmineen. Sen kuitenkin muistan, kuinka iloinen hän aina oli.Hän lauloi paljon ja leikki meidän lasten kanssa.
Toinen muistoni on inkeriläiset. Meille oli sijoitettu viisijäseninen perhe, kaikki aikuisia ja mukana perheen vanha mummo. Minulla ei ole heistä mitään muistikuvaa, mutta mummo oli ottanut minut heti hovattavakseen. Vieläkin on muistoissani lämmin muisto hoitajastani. Perhe joutui aikanaan lähtemään. Vanhempieni yrityksistä huolimatta, ei heihin koskaan saatu yhteyttä. Vielä vanhanakin tunnen kiitollisuutta tuota rakastavaa ja lempeää mummoa kohtaan. Mikähän lieneekin hänen ja perheen kohtalo.
piti kätkeä kaikki makea. Kun tiesimme, että äiti oli leiponut piparkakkuja, varasto yritettiin löytää. Ei syöty kaikkea, mutta maisteltiin. Toffeemassa pantiin komeroon isolle vadille jähmettymään. Siellä käytiin lusikan kanssa tekemässä reunalla kierros. Äiti kertoi, että heidän herkkujaan oli kerman juominen kellarissa, joten jalostusaste oli noussut yhden sukupolven aikana. Serkkutyttö toi ensimmäiset jäätelöt, sylinterinmuotoiset. Ne eivät maistuneet meille.
lähetti minut viereiseen kauppaan, ollessani luulisin n. 6 vuotias,
elettiin kuitenkin ihan 50 luvun alkua, hakemaan kilon sokeria.
Siihen aikaan tarvittiin myös, (varmaan muistattekin),
kuponki jolla sai sen määrätyn määrän ostaa kuukaudessa.
No ei ollut minulla vaikeuksia kaupassa käynti, olin tehnyt sen ennenkin,
vaikka ikää ei paljon ollutkaan. Kaupassa pyysin kilon sokeria,
kaupan setä pyysi korttia ja kun ojensin käteni, antaakseni kortin ja rahan,
oli minulla vain se raha. Sokeri jäi saamatta, kun kortti oli lentänyt taivaan tuuliin.
Onneksi oli kiltti ja ymmärtäväinen äiti, ei ollut edes vihainen, kunhan halasi lohdutukseksi.
Ilman sokeria elelimme jonkin aikaa, en muista kauanko.
...purukumista 40-luvulla oli näin jälkeenpäin ajatellen aika kamala!
Impi-serkkuni oli saanut Amerikan paketista purukumin ja jauhoi sitä leikkiessämme. Ihmettelin, mitä hän pureskeli. Hän oli niin jalomielinen, että puolitti aarteensa ja niin minunkin leukani alkoivat tehdä töitä pikkuisen purukumimurusen kanssa. Eihän se tietenkään enää maistunut miltään, kun serkku oli sitä jo päiväkaupalla suussaan möyhentänyt.
Eihän se kovin herkullista eikä hygienistäkään ollut, mutta olinpahan saanut ekakosketuksen amerikkalaisten tapoihin :)!
Muistoja lapsuudesta on kaikenlaisia, tämä varhaiskeväältä 1950. Olimme edellisenä kesänä muuttaneet saaristosta kaupungin liepeille. Vanhempani olivat töissä, äiti pyykkärinä paikallisessa osuusteurastamossa. Olin kerran käynyt äidin kanssa työpaikalla, eli tiesin missä se oli ja mistä mentiin sisälle. Minä olin päivähoidossa kolmilapsisessa naapuriperheessä ja ikäisiäni kavereita oli muutenkin runsaasti. Porukalla vaelsimme milloin missäkin ja keksimme kaikenlaista, ei aina niin kovin järkevää.
Eräänä päivänä tuli mieleen, että lähtisimme kaupunkiin äitini työpaikalle, miksi, sitä en muista. Kotikyläni oli noin kilometrin päästä lahdesta jonka toisella puolella kaupunki ja osuusteurastamon tilat olivat. Maanteitse matkaa olisi ollut nelisen kilometriä, jään yli noin puolet.
Niinhän lähdimme matkaan viisi poikaa ja kaksi tyttöä 5-6 ikävuoden välillä. Matka kesti yllättävän kauan, jäällä oli lunta ja käveleminen raskasta. Pääsimme kuitenkin väsyneenä perille, marssimme sisälle ja rohkeasti kysyin äitiä. Päädyimme ilmeisesti lihaleikkaamon puolelle koska siellä oli miehiä verisissä valkoisissa vaatteissa, se on jäänyt mieleen. Yksi mies lähti viemään meitä pesulaan, huuteli äidin nimiä ja kysyi:” ovatko nämä kaikki pyykkärin lapsia?”.
Äiti oli kauhuissaan kun sai kuulla miten me sinne oltiin tultu, oli huhtikuun alku, jäät olivat hauraita ja rannassa oli laaja virta alue. Muistan vieläkin sen pesulan, pesuaineiden väkevän tuoksu, höyryn jonka keskeltä tuskin erotti kumisaappaissa ja suojaesiliinoissa häärivät hahmot, veden lotinan ja ne valtavat pesusoikot. Eipä paljon muistuttanut nykypäivän pesulaa.
Oli jo iltapäivä ja äitini työaika päättyi viideltä. Pesulan vastaava oli mukava nainen, hän vei meidät koko katraan jonnekin ylempään kerrokseen missä oli ilmeisesti henkilökunnan ruokala. Siellä meille tarjottiin kuumaa mehua ja pitkon viipaleita. Se kruunasi päivän.
Viideltä äiti sitten marssi kotiin, polkupyörää taluttaen, seitsemän lasta vanavedessä. Hoitotätini oli jo suunniltaan huolesta, eikä äiti pystynyt ilmoittamaan meidän olinpaikasta. Siihen aikaan ei puhelimia ei kylällä vielä ollut, linjoja ei ollut vielä vedetty. Sapiskaa tuli kaikille, joku sai jopa risua tästä seikkailusta.