Poikani on otettu huostaan, ja hyvästä syystä. Itse annoin sen tapahtua. Ja myönnän etten kyennyt lapsestani huolta pitämään. Poika eli monta vuotta sijaisperheessä, ja tapasin häntä kerran kuukaudessa, noin 4-5 tuntia kerrallaan. Koskaan minulla ei ole ollut ongelmia huostaanoton kanssa, ei sijaisperheen kanssa, ei lastensuojelun kanssa. Miksi? Minäpä kerron:
Elämäntilanteeni oli suoraansanottuna paska. Elin henkisesti raskaassa suhteessa, ja se oli omiaan vaarantamaan lapseni hyvinvoinnin. Masennuin toisen lapsen syntymän jälkeen, en jaksanut enää taistella miehen ylivaltaa vastaan, en vienyt poikaani päivähoitoon vaikka lastensuojelu sitä vaati ja edellytti. Päihteitä meillä ei koskaan käytetty siksi sossut eivät kovin helpolla päätöstään tehnyt.
Jonkin aikaa sossut katsoivat hommaa vierestä ja sitten tulivat kotiin ja kertoivat päätöksestään ottaa poika huostaan. Tunsin ensin suurta järkytystä, mutta parin tunnin pohdinnan jälkeen tajusin ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Mieheni ei voinut sietää poikaani sillä hän oli minun edellisestä liitostani ja hän oli sairaalloisen mustasukkainen pojan saamasta huomiosta. Syytti minua etten koskaan pysty jakamaan rakkauttani hänen poikansa ja ensimmäisen poikani välillä. Vaan että ensimmäinen tulee aina ensin... Vähänpä tiesi.
Olin henkisesti aivan poikki, en jaksanut enää pyristellä, tiesi että hänellä oli todella suuri niskalennki-ote minusta ja silloin luulin etten pääse siitä ushteesta eroon.
Poikani otettiin huostaan minun myötävaikutuksellani 4.2.2000 ja sijoitettiin lastenkotiin. Miehen mustasukkaisuuden vuoksi en käynyt poikaani tapaamassa moneen kuukauteen vaan niinsanotusti jätin hänet sinne.
Poikani sijoitettiin puolen vuoden kuluttua sijaisperheeseen Etelä-Savoon. Alusta asti oli selvää, että pojalla oli traumoja, vikaa päässä. Monen vuoden ajan kävin säännöllisesti häntä tapaamassa, ja kun minulta kysyttiin pidänkö tapaamisten välillä yhteyttä, vastaukseni oli ei. Jos olisin soitellut hänelle joka päivä tai muuten tiuhaan olisi poika oikeasti koko ajan vain odottanut milloin pääsee kotiin äitin luokse. Se ei tule koskaan tapahtumaan, sen tiedän. Ja nyt sen tietää myös poikani.
Olen pystynyt sopimaan tapaamisista sijaisperheen kanssa hyvin keskenään, sossun ei ole tarvinnut tapaamisiin puuttua vielä kertaakaan. Yhteistyö perheen kanssa on sujunut ongelmitta, sillä tiedän että heillä on enemmän resursseja hoitaa lastani ja huolehtia hänestä. Minulla niitä ei ole. Meillä on samanlaiset kasvatusperiaatteet, ei minun ole kertaakaan tarvinnut kyseenalaistaa heidän toimiaan poikani suhteen.
Perhe on taistellut poikani asioissa todella paljon, oman terveytens uhallakin. Nyt vain tuli stoppi. Jokin asia poikani nykyisessä elämässä laukaisi erittäin ankan agressiiivisuuden ja häent otettiin toistamiseen psykiatriseen sairaalaan. Nyt hä ei enää pala sijaisperheeseen vaan siirtyy vielä pohjoisemmaksi ammatti-kotiin. Jos sekään ei toimi, jää hän pysyvästi laitoshoitoon. Tiedän, että menneisyydellä on suuri vaikutus siihen millainen poikani on nykyään, kärsin suuresta syyllisyydestä. Mutta minua ei ole sen asian takia jätetty ulkopuolelle. Olen edelleenkin paljon mukana poikani elämässä ja hoitamassa hänen asioitaan. Lisäksi minua on tuettu paljon, kun henkinen rasite tästä kaikesta on minulle melkein liikaa.
Nyt olen jo kohta kaksi vuotta ollut erossa miehestä ja saanut elämäni uuteen kuosiin. Päivittäiset rutiinit sujuvat ja arki on meidän perheessä juhlaa. Kaikesta sonnasta huolimatta tein miehen kanssa yhteensä kolme lasta, kaksi vähän niinkuin salaa. Halusin aina suuren perheen ja päätin että sen saan. Olen aina ollut yksinhuoltaja ja olen sitä edelleenkin. Vieläkin on pieniä ongelmia elämässäni, kuten minun vakava sairastumiseni, mutta paljon paremmin menee. Poikani on hyvässä hoidossa Kuopiossa ja se on minulle hyvin suuri helpotus. Poika ei koskaan tule täysin toimeen omillaan, vaan tulee aina vaatimaan ns. avohuoltoa. Minä en koskaan saa häntä kotiin, mutta sen tosiasian olen hyväksynyt ja näyttänyt pojalle että näin on todellakin parempi. Liian paljon aikoinaan tapahtui...
Yhteistyö eri viranomaisten kanssa on sujunut loistavasti koska olen huostaanoton hyväksynyt ja tajunnut ne syyt mitkä siihen johti. Olen tehnyt kaikkeni jotta pojan olisi hyvä olla. Jos ei omassa kotona niin sitten jossain muualla. Minun kohdallani viranomaiset ovat myös tehneet joitan poikkeuksia sillä olen todella sitoutunut lapseni asioihin. Poikkeuksia joita monikaan ei ole saanut: etukäteen korvattavat matkakustannukset, vapaasti sovittavat tapaamiset, rajaton yhteydenpito tarvittaessa, vapaa valvomaton oleminen lapsen kanssa...
Ainoa asia mitä ihmettelen on se, että miksi niin moni kohtaamani ihminen ei ole hyväksynyt ratkaisuani?
Elämäntilanteeni oli suoraansanottuna paska. Elin henkisesti raskaassa suhteessa, ja se oli omiaan vaarantamaan lapseni hyvinvoinnin. Masennuin toisen lapsen syntymän jälkeen, en jaksanut enää taistella miehen ylivaltaa vastaan, en vienyt poikaani päivähoitoon vaikka lastensuojelu sitä vaati ja edellytti. Päihteitä meillä ei koskaan käytetty siksi sossut eivät kovin helpolla päätöstään tehnyt.
Jonkin aikaa sossut katsoivat hommaa vierestä ja sitten tulivat kotiin ja kertoivat päätöksestään ottaa poika huostaan. Tunsin ensin suurta järkytystä, mutta parin tunnin pohdinnan jälkeen tajusin ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Mieheni ei voinut sietää poikaani sillä hän oli minun edellisestä liitostani ja hän oli sairaalloisen mustasukkainen pojan saamasta huomiosta. Syytti minua etten koskaan pysty jakamaan rakkauttani hänen poikansa ja ensimmäisen poikani välillä. Vaan että ensimmäinen tulee aina ensin... Vähänpä tiesi.
Olin henkisesti aivan poikki, en jaksanut enää pyristellä, tiesi että hänellä oli todella suuri niskalennki-ote minusta ja silloin luulin etten pääse siitä ushteesta eroon.
Poikani otettiin huostaan minun myötävaikutuksellani 4.2.2000 ja sijoitettiin lastenkotiin. Miehen mustasukkaisuuden vuoksi en käynyt poikaani tapaamassa moneen kuukauteen vaan niinsanotusti jätin hänet sinne.
Poikani sijoitettiin puolen vuoden kuluttua sijaisperheeseen Etelä-Savoon. Alusta asti oli selvää, että pojalla oli traumoja, vikaa päässä. Monen vuoden ajan kävin säännöllisesti häntä tapaamassa, ja kun minulta kysyttiin pidänkö tapaamisten välillä yhteyttä, vastaukseni oli ei. Jos olisin soitellut hänelle joka päivä tai muuten tiuhaan olisi poika oikeasti koko ajan vain odottanut milloin pääsee kotiin äitin luokse. Se ei tule koskaan tapahtumaan, sen tiedän. Ja nyt sen tietää myös poikani.
Olen pystynyt sopimaan tapaamisista sijaisperheen kanssa hyvin keskenään, sossun ei ole tarvinnut tapaamisiin puuttua vielä kertaakaan. Yhteistyö perheen kanssa on sujunut ongelmitta, sillä tiedän että heillä on enemmän resursseja hoitaa lastani ja huolehtia hänestä. Minulla niitä ei ole. Meillä on samanlaiset kasvatusperiaatteet, ei minun ole kertaakaan tarvinnut kyseenalaistaa heidän toimiaan poikani suhteen.
Perhe on taistellut poikani asioissa todella paljon, oman terveytens uhallakin. Nyt vain tuli stoppi. Jokin asia poikani nykyisessä elämässä laukaisi erittäin ankan agressiiivisuuden ja häent otettiin toistamiseen psykiatriseen sairaalaan. Nyt hä ei enää pala sijaisperheeseen vaan siirtyy vielä pohjoisemmaksi ammatti-kotiin. Jos sekään ei toimi, jää hän pysyvästi laitoshoitoon. Tiedän, että menneisyydellä on suuri vaikutus siihen millainen poikani on nykyään, kärsin suuresta syyllisyydestä. Mutta minua ei ole sen asian takia jätetty ulkopuolelle. Olen edelleenkin paljon mukana poikani elämässä ja hoitamassa hänen asioitaan. Lisäksi minua on tuettu paljon, kun henkinen rasite tästä kaikesta on minulle melkein liikaa.
Nyt olen jo kohta kaksi vuotta ollut erossa miehestä ja saanut elämäni uuteen kuosiin. Päivittäiset rutiinit sujuvat ja arki on meidän perheessä juhlaa. Kaikesta sonnasta huolimatta tein miehen kanssa yhteensä kolme lasta, kaksi vähän niinkuin salaa. Halusin aina suuren perheen ja päätin että sen saan. Olen aina ollut yksinhuoltaja ja olen sitä edelleenkin. Vieläkin on pieniä ongelmia elämässäni, kuten minun vakava sairastumiseni, mutta paljon paremmin menee. Poikani on hyvässä hoidossa Kuopiossa ja se on minulle hyvin suuri helpotus. Poika ei koskaan tule täysin toimeen omillaan, vaan tulee aina vaatimaan ns. avohuoltoa. Minä en koskaan saa häntä kotiin, mutta sen tosiasian olen hyväksynyt ja näyttänyt pojalle että näin on todellakin parempi. Liian paljon aikoinaan tapahtui...
Yhteistyö eri viranomaisten kanssa on sujunut loistavasti koska olen huostaanoton hyväksynyt ja tajunnut ne syyt mitkä siihen johti. Olen tehnyt kaikkeni jotta pojan olisi hyvä olla. Jos ei omassa kotona niin sitten jossain muualla. Minun kohdallani viranomaiset ovat myös tehneet joitan poikkeuksia sillä olen todella sitoutunut lapseni asioihin. Poikkeuksia joita monikaan ei ole saanut: etukäteen korvattavat matkakustannukset, vapaasti sovittavat tapaamiset, rajaton yhteydenpito tarvittaessa, vapaa valvomaton oleminen lapsen kanssa...
Ainoa asia mitä ihmettelen on se, että miksi niin moni kohtaamani ihminen ei ole hyväksynyt ratkaisuani?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Ei ole ihmekään että pienellä pojalla on traumoja - oma äiti ei valinnut häntä, vaan miehen joka ei siedä poikaa. Uh huh.
pinnallaan sellaista ukkoa kanna, joka menisi lapsen edelle minun arvoasteikossani.
Kyllä lapsi on aina ykkönen, aina, kaikessa.
Sinun tapauksessasi ei varmaan syy olekaan sossun, onhan tapauksia joissa huostaanotto on ainoa oikea toimenpide.
Täällä vain on paljon sellaisia tapauksia, että tehdään huostaanottoja, joihin ei ole perusteita, eli on kyseessä rikos. Sellaiset pitäisi saada loppumaan ja rikolliset sossut vastuuseen tekosistaan.
ei käy tapaamassa omaa lastaan!
En IKINÄ pystyisi tekemään noin!
Lapsi oli 2 kk sairaalassa tutkimusjaksolla ja kävin tapaamassa joka päivä. Joskus tavattiin jopa pari kertaa päivässä, jos minulla oli vaikka lääkärin tapaamisaika aamulla osastolla ja illaksi oli sovittu lapsen tapaaminen. En voinut kävellä osaston oven ohi lääkärille mennessä ilman, että olisin käynyt moikkaamassa myös lasta!
Rikollisen huostaanoton aikana tapasin lapsen kerran viikossa ja joka viikonloppu hän oli kotilomalla yli 2 vrk.
Eikö tuosta "My storyn" tarinasta selvinnyt, kuinka tiukassa mustasukkaisuuden otteessa hän oli ja hän mainitsi olleensa myös henkisesti poikki. Joten kenties samanlaisessa tilanteessa kuka tahansa olisi toiminut hänen laillaan. Ja lapsen etua hän on ainakin ajatellut kaikesta huolimatta.
Suomessa on liikaa lapsia jotka kärsivät perheissä väkivallasta, sen katselemisesta ja monesta muusta lapsuuteen kuulumattomasta asiasta koska sossut ovat, yllätys yllätys, voimattomia tai vanhemmat luulevat suojelevansa lapsuutta huonoissa oloissa. Uskon että lapsen paras paikka on hänen oma kotinsa, mutta vain silloin kun siellä voi elää lapsuutta tasapainoisten vanhempien kanssa. Toki kaikilla meistä on huonot hetkemme, mutta kun hankimme lapsia, tulee aina lapsen etu olla ensisijainen. Jos jostain syystä perheen tasapaino järkkyy, on hienoa että osataan ottaa apua vastaan, vaikka kyseessä olisi niinkin rankka toimenpide kuin lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle.
siis jos olisi kyseessä vapaa tapaamisoikeus niin eihän huostaanottoa tarvittaisi ollenkaan, lapsi voidaan lain mukaan sijoittaa ilman huostaakin. sossun kanssa jos toimii yhteistyössä huostaa ei tule. huostan idea on just se että saadaan lain suoma turva sossun vallankäytölle asiakkaita vastaan. siksi myös hallinto-oikeus on palkattu vahvistamaan sossun toimia, joskus sossu antaa periksi ja silloin puretaan, mutta kun sossu ei anna periksi, tarvitaan kansaivällise tuomioistuimet ja lakimiehet asialle.
Tarkennan nyt hiukan kun sain noinkin negatiivista kommenttia.
Ensinnäkin parisuhde oli hyvin raaka henkisesti, alistava jne. Pelko saa jähmettymään. Totaalisesti. Tiesin jo alun alkaen, ennenkuin miehen tapasin, että lapsellani oli vaikeuksia. Ensimmäinen vuosi meni aika hyvin valvoessa.
Te kommentoijat, oletteko te koskaan eläneet henkisesti alistavassa parisuhteessa missä toinen osapuoli joka päivä koko ajan kertoo kuinka huono ihminen olet? Murskaten sinun itsetuntosi ja kaiken muunkin mihin olet koskaan uskonut. Oletko koskaan elänyt parisuhteessa joka väjäämättä johtaa sniut itsetuhoiseen ajatusmaailmaan kun koet olevasi niin helvetin surkea?
Minä annoin lapseni huostaan tietäen että sitä kautta kauan kaipaamani apu pojalle tulisi, ilman huostaanottoa häntä en saanut edes allergiatesteihin. Välittömästi huostaanoton jälkeen ne tehtiin. Nykyään lapseni elää bipolaaridiagnoosin kanssa, ja lisäksi on todettu myös AD/HD.
Minä olen syypää poikani nykyiseen vointiin, osittain päätökseni vuoksi, osittain sen takia että pojassani on 50% minua. Suvussani kun on suuri taipumus noihin mielen sairauksiin.
Olen nämä asiat käynyt läpi sossuni kanssa ja hän ei yllättäen ole minua tuominnut huonoksi äidiksi. Jos niin poikani kohtalon johdosta olisi tehnyt, nuo kolme muutakin lastani olisi otettu huostaan, eikö?
Rehellisesti sanoen, minä annoin poikani huostaan ja "hylkäsin" hänet jotta poikani saa kaiken sen hoidon ja avun mitä tarvitsi. Ilman sitä hänestä olisi tullut yhteiskunnan väliinputoaja. Ja se on valitettava tosiasia...
mutta siltikin näkökantasi ei tue henkilökohtaista kästiystäni äityidestä.
Miksi lapsi ei saisi saada hänen tarvitsemaansa hoitoa ja apua kotonaan
mitä hän yhteiskunnan taholta tarvitsee?
Kuinka voit edeleenkään olla niin varma siitä
ettei lapsestasi tule yhteiskunnan väliinputojaa, hänhän on jo laitoksessa ja tulevaisuus jatkuu siellä.
Sinä olet asiasi ratkaissut lapsesi osalta näin, kaikille se ei sovi eikä tarvitsekaan.
Joku äiti, isä haluaa hoitaa ja huoltaa oirehtivan, sairaan lapsensa kotonaan,
ja sellainen on myös hänelle suotava.
Sairaan, hoitoa tarvitsevan lapsen kohdalla hoito ja apu ei voi eikä saa olla ainoastaan
sosiaalitoimiston järjestämä lapsen huostaanotto.
"Rehellisesti sanoen, minä annoin poikani huostaan ja "hylkäsin" hänet jotta poikani saa kaiken sen hoidon ja avun mitä tarvitsi. Ilman sitä hänestä olisi tullut yhteiskunnan väliinputoaja."
kotonaan yhteiskunnan taholta, ihan allergiatestejä myöten. Mutta ikävän usein on käynyt niin, että lapsi saa hoitoa vasta huostaanotettuna. Huostaanoton jälkeen on viranomaisten helpompi ikään kuin uskoa hänen sitä tarvitsevan. Vanhemmilla on avun hakemisessa monesti paljon suurempi taistelu käytävänään.
On hienoa irrottaa lapsestaan silloin kun ei itse jaksa häntä hoitaa. Mutta yhteiskunta ei saa olla ohjaamassa tähän niin kuin nyt tehdään, että ensisijainen apu on monesti vain huostaanotto.
Bipolaarihäiriötä poteva henkilö kuuluu sairaalaan, ei mihinkään lastensuojelulaitokseen, eikä missään nimessä sijaisperheeseen. Vai pysyvätkö oireet kurissa lääkäriseurannalla ja lääkityksellä? Ei tarvitse vastata jos et halua, kunhan nyt ääneen vain pohdin tässä lapsesi tilannetta.
En koskaan halua tuomita toista ihmista, enkä edes pahoittaa mieltäsi kitkerällä arvostelulla. Voimia sinulle ja lapsillesi jatkossakin!
Kiitos Sinulle joka todella ymmärsit pointtini. Enkä minä mieltäni pahoittanut. Tarinani on vain niin kauhean pitkä ja moniuloitteinen,etten sitä yksityiskohtaisesti tänne yksinkertaisesti jaksanut naputella. Pääpiirteet kerroin ja heti tulin tuomituksi.
Lääkitys ei ole tehonnut toivotulla tavalla, nyt on viimeinen vaihtoehto kokeilussa. Jos siitäkään ei ole lapselleni apua, siirtyy hän pysyvästi laitokseen.
Elämä sijaisperheessä oli ylä- ja alamäkiä, välillä oli jopa parempia kausiakin jotka kestivät useita kuukausia. Ammattikoti- ja laitosratkaisuun päädyttiin kun poikani hyökkäsi sijaisäitinsä kimppuun sakset kourassa, löi ja puri, potki ja raapi. Ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Te jotka arvostelette minua ja ratkaisuani, totuus on se että jos olet köyhä yh, sinun ongelmiasi ei kukaan kuuntele. Kukaan ei usko sinua kun sanot että jotain todella on vialla. Lääkärit todella uskovat vasta kun mukana on lastensuojelu... Se on nyky-yhteiskunnan realiteetti.
Ilman lastensuojelua poikani nyttenkin olisi sijaisperheessä tai lastensuojelulaitoksessa ilman sitä niin kallisarvoista sairaalahoitoa mitä hän tarvitsee.
Joskus maailma ei vain ole niin musta-valkoinen kuin haluaisi sen olevan.
Käy niin että palat loppuun? Pyörittelet pillereitä kädessäsi ja itket niitä laskiessasi kuinka kaikki olisi helpompaa kun sinua ei olisi? Väsyneenä siitä, että jokaisen lääkärissä käynnin jälkeen kuljet kadulla neuroottisen äidin leima otsassa.
Ostat lapsellesi ruokaa ajatellen että jos edes tämä menisi alas ilman reaktioita, kohtauksia..
Laitat pojan illalla nukkumaan toivoen edes yhtä tuntia itsellesi niin että jaksaisit taas koko yön valvoa? Valvot päivästä toiseen, kuljet kuin horroksessa, laihdut 30 kiloa vain siksi kun ei ruokakaan enää maistu väsymyksen takia...?
Missä vaiheessa sinä käänntyisit viranomaisen puoleen, kun sinulla ei ole ketään sukulaista tai tuttavaa joka voisi auttaa? Missä vaiheessa sinä myöntäisit etttä näin olisi parempi?
Siinä vaiheessa kun teet lapsellesi jotain, ja itsellesi heti perään?
Minun lapseni on nyt hoidossa ja saa kaiken sen mitä tarvitsee, kun minä en kertakaikkiaan enää jaksanut. Ei hän ole väliinputoaja, hän on hoidossa.
Tiedätkö Sinä mikä on bipolaari?
parhaaksi omalla kohdallaan kokee ja näkee.
Muutama kysymys
1) Kuinka alunperinkin sairas lapsesi on sijoitettu sijaishuoltoon (?) ja hänellä on vasta nyt tässä vaiheessa todettuna erilaisia sairauksia,
jotka olisivat jo alun alkujaankin vaatineet lääkäritutkimuksia ja lääkehoitoa ja jopa sairaala hoitoa.
2) Sosiaaliviranomaisen tultua teidän perhe"kuvioon" mukaan, mitkä olivat teille tarjotut avohuollon tukitoimet
(siis lapsesihan on jo alunperinkin sairas), päivähoitopaikkako?
3) Tehtiinkö lapsellesi lääketieteellisiä tutkimuksia ollenkaan siinä vaiheessa kun sosiaaliviranomaiset tulivat "kuvioon" mukaan tai edes ennen lapsesi huostaanottoa?
Olin perhekuntoutuskeskuksessa, kuukauden ajan. Ei auttanut kuin hetkeksi, siellä kun oli henkilökuntaa joka puolestani valvoi että sain nukkua. Eipä siitä oikein muuta hyötyä ollut..
Sitten tuli päiväkoti, jossa oli erityisryhmä, mutta siitäkään ei ollut hyötyä. Heillä ei riittänyt resurssit lapseni hoitoon...
Kävin perhetukiryhmässä, mutta en kokenut saavani siitäkään kauheasti... ja minut vielä potkittiin siitä pihalle lapseni jatkuvan itkun takia.
Lapseni tarvitsi kiireisesti neurologiset ja neuropsykologiset tutkimukset ja hän ei minun vaatimuksesta tai avohuollon tukitoimienkaan voimassa ollessa saanut edes lähetettä. Sen lähetteen hän sai heti kun oli lääkärille näyttää huostaanoton paperit... Eihän tavallisen köyhän yh:n lapsella mitään vikaa ole, mutta kun on kyse huostaanotetusta lapsesta ruvetaan heti vakavasti miettimään ja kiireellä tutkimaan.
Lastensuojelulaitos oli ensisijainen paikka ja sieltä lapsi siirrettiin sijaisperheeseen, joka hoiti ja huolehti pojasta ja käytti vaadituissa ja huostaanoton seurauksena määrätyissä tutkimuksissa. Hän kävi terapiassa, sairaalan päiväosastolla ja kuten sanoin aiemmin, hyvät jaksot saattoivat kestää jopa kuukausia.
Tutkimuksia tehtiin pitkään ja hartaasti. Diagnoosi tuli vihdoin ja viimein, kuin myös lääkelaitoksen lupa lääkityksen aloittamiseen. Bipolaari diagnoosina on erittäin rankka, kenelle tahansa ja yksikään lääkäri ei sitä heppoiin perustein kirjoita... Siksi meni yli neljä vuotta saada se viralliseksi. Ei näitä sairauksia todeta yhtä helposti kuin esim. flunssaa, keuhkokuumetta, leukemiaa tai syöpää....
Viiteen vuoteen sijaisperheessä mahtui myös yksi yli puolen vuoden mittainen sairaalahoitojakso, minä aikana lääkitystä korjailtiin...
teilläkin tuntuu olevan.
Sinä olet tehnyt omanlaisesi ja omannäköisesi ratkaisun, mikä on ollut sinun perheelleesi sopiva.
Minkä vuoksi lapsesi on niin kauaksi sijoitettuna ja nyt jos vielä kauemmaksi
niin onko laitoshoitopaikkoja vain siellä päin? Blogia lukiessa huomasin vain, että nämä kotona olevatkin lapset kyselevät teidän vanhimman perään.
Koita taistella, sulla on mukavan ja raikkaan tuntuista elämää blogisivujesi perusteella.
kuullut tuollaisesta, kuin bipolaari, kiinostaisi tietää, ihan vaan uteliaisuudesta, jos jaksaisit vielä kertoa.
Toivotaan, että oikea lääkitys löytyy pojallesi ja sinulle ja kaikille lapsillesi paljon hyvää elämään.
Bipolaari on ns. lasten versio aikuisten maanis-depressiivisestä oireyhtymästä. Lapsilla ne vaihtelut voivat olla todella tiuhaan, jopa useita kertoja päivässä.
Maaninen vaihe on sitä kun koko ajan menee ja toimii, liikkuu ja keksii temppuja. Lähes pakonomaisesti ryhtyy johonkin eikä osaa itse lopettaa touhuaan.
Depressiivinen vaihde on sitten taas erittäin syvän masennuksen hetki. Silloin lapsi ei edes reagoi ulkopuolisiin ärsykkeisiin vaan vajoaa oman päänsä sisään ja haluaa kuolla pois...
Aikuisilla vaiheet voivat kestää jopa vuosia, mutt akun lapsilla se on niin paljon tiuhempaa, se kuluttaa lasta henkisesti ja fyysisestikin todella paljon. Hoitamattomana voi johtaa krooninseen syvään masennustilaan ja jopa itsetuhoiseen käytökseen... jota minun pojallani on jo todettu. (sytytti tulipaloja, puhui kuolemisesta ihannoivasti)
Rankkaa tämä on, sitä ei käy kieltäminen. Ette usko kuinka minun masennukseni helpotti kun poikani vihdoinkin saa asianmukaista hoitoa.
Kaikki se huoli ja murhe väistyy nyt, ja minä olen saanut hiukan uutta toivoa paremmasta ajasta. Toivottavasti vain ammattiperhe tekee ihmeitä aika huonoon tilanteeseen...
http://www.mielenterveysseura.fi/mieli_info.asp?cat=Mielen%20sairaudet&main=Mielenterveys%20ja%20el%E4m%E4nkulku&page=322
Tuossa on yksi linkki, mutta tästä pienten lasten versiosta ei ole tarkaa tietoa julkaistuna juuri lainkaan. Kuopiossakin ensialkuun hoidettiin aikuisten hoitosuunnitelman pohjalsta kun lapsille ei vielä ollut hoitotapoja.
Tätä tämä on... hulinaa.
Pääkaupunkiseudulla ei ollut mahdollista saada poikaa hoitoon, jonot ovat edelleen noin 3 vuoden mittaisia. Vain äärimmäisissä kriisitapauksissa ottavat jonon ohi.. eli sitten kun on jo myöhäistä.
Siksi poikani sijoitettiin sijaisperheeseen joka asuu Kuopion yliopistollisen sairaalan hoitopiirissä... Porsaanreikiä hyväksikäyttäen.
Ja ammattiperhe mihin poikani muuttaa, se on yksi Suomen parhaita, ja heillä sattui juuri nyt olemaan tilaa. Onneksi.
Muut lapset eivät todellakaan ole ymmärtäneet tilannetta, siksi en ole heidän kanssaan paljon asiasta vielä keskustellut. Ajattelin antaa heidän kasvaa vielä hiukan ennenkuin kerron ... Ehkä parin vuoden kuluttua olisi heidän helpompaa tajuta.
Omat sairauteni eivät ole juurikaan mieltäni painaneet, sillä lapseni, kaikki neljä, vievät ajatukseni nyt muualle.
ilmeisen huonosti edelleenkin "tunnistettuna"
niin mitenkähän ihan pienet vauvat ja lapset oireilevat.
Oletko saanut selville onko Suomessa joku lasten lääkäri erikoistunut maanis-depressivisten lasten hoitoon?
Kaikilla äideillä ja isillä on aina hirvittävä huoli lapsestaan kun lapsi on sairas
mutta juuri se että lapsi saa oikeanlaisen hoidon ja lääkityksen sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kuin kivivuori siirtyisi harteilta!
vastata. Kyllä on sinulla ollut varmaan tosi rankkaa, kaikkien noiden juttujesi kanssa, mutta onneksi nyt edes vähän helpottaa poikasi tilanteen kanssa.
Meillä myös kaksi ADHD-lasta ja diagnoosi vasta muutaman vuoden sekä oikea lääkitys helpottamassa.
Tiedän kyllä mitä se on, kun sanotaan ettei mitään vikaa ole ja syyttää itseään, kun ei mikään mene lapsille perille niin kuin pitäisi. Kyllä se diagnoosin saaminen on helpottanut meitä kaikkia ja selittänyt myös lasten poikkeavan käytöksen, niin kotona kuin koulussa, mutta pitkään kesti ennen kuin ratkesi, vaikka meidän lapset on sijoitettuja last.suojelun asiakkaita, ei sekään aina auta.
Tietooni ei vielä ole tullut lääkäriä joka olisi tähän asiaan erikoistunut. Poikaanikin hoitava lääkäri joutuu tukeutuman aikuisten hoitotapoihin.
Oireita ovat univaikeudet, sairastelualttius, jatkuva itku, kitinä, levottomuus, kehityshäiriöt kuten hienomotoriikka, rajoittuneet sosiaaliset taidot. Minun poikani kohdalla häntä ensin hoidettiin puhtaasti AD/HD- tapauksena, mutta sitten lääkäri vaihtui ja uusi huomasi heti ettei asia olekaan niin yksinkertainen.
Perheen ja suvun sairaushistoria, myös niistä vaietuista mielisairauksista, on yleensä aika merkittävässä osassa. Jos lapsi on sairas ja häntä tutkitaan, ei pidä vaieta mistään suvun sairaushistoriasta, sillä niistä voi löytyä se tuikitärkeä puuttuva johtolanka. Synnytyksen sujuminen on toinen oleellinen asia, minun poikani oli 4 viikkoa yliaikainen ja siinä voi olla osasyytä aivojen kehityshäiriöön.
Myös, kuten meidän tapauksessa, perheen huonolla elämäntilanteella on myös omat vaikuttimensa.
Kun poikani sai diagnoosinsa ja vointi rupesi kohoamaan, kävin häntä tapaamassa sijaisperheessä. Kun sitten juna asemalta lähti kohti kotiani, menin vessaan ja itkin. Itkin hysteeristä itkua kun vihdoinkin, monen vuoden huolen ja surun ja tuskan jälkeen poikani oli niin hyvässä kunnossa.. Oloni keveni samantien. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla :)
eli juuri ku olialoitettu puheterapia jalääkärintutkimukset huosta tehtiin ja sen koommin ei ole mitää apua saatu. diakonissalaitos ilmoitttaa kylmästi että heidän hoitomuoto on eristäminen äidistä.
Hienoa, että olet saanut elämäsi kuntoon ja päässyt eroon siitä miehestä.
Hyvä että hyväksyt ihmiset, joilla on enemmän resursseja auttaa poikaasi nyt. Hyvä, että et hylkää lastasi vaan olet hänen elämässään mukana.
Elämässä tapahtuu asioita ja on hyvä antaa itselleen ne anteeksi ja katsoa eteenpäin. Tehdä se mitä voi tulevaisuudessa.
zemppiä
uskovaisten rakkauden osotusten tyyssija se diakonissalaitos. Olen kuullut monelta suunnalta, kuinka huonosti siellä lapsia kohdellaan.
Yhteiskunta maksaa yksityiselle laitokselle hirveitä korvauksia, eikä saa mitään vastinetta rahoilleen.
omasta erinomaisuudestaan.
Muutamia esimerkkejä siitä, mihin sossut oli 'mainospuheilla' laitoksen erinomaisuudesta saatu uskomaan:
-laitos tekee kaikki lapsen vaatehankinnat
-hoitotulokset ovat aivan erinomaisia
-heillä on paljon enemmän rahaa käytössään lasten hyväksi kuin muilla laitoksilla
-he tekevät retkiä huvipuistoihin eri puolille Suomea, käyvät elokuvissa, teatterissa, kesällä vaikka joka päivä uimassa, on tehty jopa ulkomaan matkojakin
-se on sellainen paikka, että sinne ei jouduta, vaan sinne päästään
Totuus oli tämä:
-kerran käytiin elokuvissa talvilomaviikolla kun lapsia oli paikalla vain muutama
-koko viime kesänä oli käyty uimassa kerran jossain metsän keskellä, jossa ei muita ihmisiä ollut lähettyvillä
-teatterimatkoista ei henkilökunnalla ollut tietoa
-kerran 5:n vuoden aikana on käyty Linnanmäellä ja kerran Särkänniemessä
-yhdestä ulkomaanmatkasta oli hajanaisia kuulopuheita, mutta siitä kiusaantuneena vaiettiin
-vaatteisiin ja varusteisiin oli korkeintaan 400 e/lapsi/vuosi
-mitään hoitoa ei annettu
-osastolla ei ollut yhtään psykiatrian ammattilaista töissä
-lapsen siellä oloaika selitettiin jälkeenpäin tutkimusjaksoksi, mutta ei häntä kyllä tutkittukaan
-lääkärin lapsi sai tavata kerran nostamani suuren polemiikin jälkeen
-omahoitaja uhkaili ja pahoinpiteli lasta
-samoin hän kieltäytyi noudattamasta lääkärin antamia ohjeita lapsen suhteen
-lapsella oli hysteerisiä pelkotiloja paikkaa kohtaan ja hän näki kuukausien ajan painajaisia siitä paikasta kotiutumisen jälkeen
Yksityiseltä puolelta ei löytynyt psykiatria, joka olisi testauttanut lapsen siitä, mitä hänelle intensiivihoidossa aiheutettiin. Erään julkkislääkärin suosittelema psykiatri totesi: "Kuka lääkäri rohkenisi nousta yliopistollista keskussairaalaa vastaan?" Tarkoitti HUS:ia, jonka lääkärit kirjoittivat lähetteen Diakonissalaitokselle.
Kun Hdl:n oma lääkäri oli todennut heillä tapahtuneen hoitovirheen, soitin lastenkodin johtajalle ja ihmettelin, miksi kyseinen hoitaja saa jatkaa työssään. Hän vetosi heti vaitiolovelvoitteeseen, kieltäytyi puhumasta lapsestani sanaakaan ja delegoi kaikki kysymykseni lapseni osaston johtajalle. Puhelun hän päätti sanomalla: "Voin kertoa osaston johtajalle terveiset keskustelleeni puhelimessa henkilön kanssa, joka väitti olevansa X:n äiti."
Kaikki on yhtä käsittämätöntä soopaa siinä paikassa, mieletön byrokratia, eikä vastuuta ota kukaan mistään.
voin vahvistaa ettäkirjoittamasi on totta. pahempaakin voisin kertoa kun lapseni on siellä ollut jo pitkään.
osoitus suuresta rakkaudesta, on päästää irti
-parempi kuin pitää kiinni kynsin ja hampain.
Minusta on erittäin hienoa ja kypsän ihmisen kirjoitusta tällä ap.llä.
Voimia ja onnea tulevaan!
luet tän. Haluaisin jutella sinun kanssasi kahdestaan koska minulla on vähän samaa.Voimia sulle .
Jos haluat jutella kahdestaan, mailiosoitteeni on [email protected].
Äidin suurin rakkauden osoitus, on antaa lapsensa pois silloin, kun ymmärtää, ettei itse pysty hoitamaan.
tai "kulukorvaukset" kuten jotkut mieluummin sitä kutsuvat, hyvä bisnes!
lapsi huostaan äidiltä, joka on "katkeamispisteessä";
synnytyksestä, väsymyksestä, huolesta sairaasta lapsesta, parisuhdepaineista jne!
Sellaiseen tilanteeseen ajettuna
(sossujen avohuollon tukitoimet =sairaalla lapsella päivähoitopaikka) on suorastaan edesvastuutonta lasten suojelun ammattilaisilta, sossuilta, tarjota lapselle huostaanottoa.
Pitkänä miinuksena sekin, ettei äitiä ja perhettä autettu kotiin eikä lapsen vanhemmille järjestetty terapiaa tai muuta vastaavaa.
Jos sossu toimisi (ammattilainen) sosiaalilakien ja lastensuojelulakien mukaisesti;
lasta, äitiä ja koko perhettä tuettaisiin yksilöidysti juuri heille sopivalla tavalla ja tarvittaessa monen eri alan ammattilaisen avulla.
Mari, älä vaan tykkää huonoa, mutta minulle jäi valitettavasti teidän huostaanotosta
tämän palstan kirjoituksesi perusteella
sellainen kuva, että olit aivan fyysisesti ja psyykkisesti loppu, lapsi sairas (ja äijäkin vähän ilkee...).
Ja sosiaalien sinulle tarjoamat avohuollon tukitoimet olivat ihan jotain muuta kuin mitä teidän perheen lastensuojelu tilanne olisi vaatinut (kotiin pidempi aikaista kodinhoitajaa, sairaalle lapselle pikaisesti asiallisia ja oikean alan tutkimuksia, sairaalahoitoa, vanhemmile perheterapiaa .... jne).
Mutta, Onneksesi Sinulla on tilanne nyt hyvin ja lapsesi saa, toivottavasti, parasta mahdollista hoitoa, lääkitystä ja huoltoa siellä idässä.
Mutta, veronmaksajana, viranomaisten tominnan vuoksi, olen pahoillani ja toivoisin,
että yhteisiä verorahoja käytettäisiin
asiallisemmin ja tehokkaammin
lasten ja perheiden todelliseen ja oikeanlaiseen auttamiseen ja tukemiseen.
Ja tätä auttamista ja tukemista tehtäisiin sosiaalialan ammattilaisten tavoin
ja lapsen (sairaus) ja perheen (oikeanlainen ja riittävä apu ja tuki) yksilölliset ja jokaisen perheen jäsenen yksilöidyt tarpeet huomioiden.
lapselleen apua hakevien vanhempien osalta.
Ja miten voi olla selitettävissä ihan noin yleisesti ottaen, että lasten terveydenhuoltoa ei ole järjestetty asianmukaisella tavalla. Minkä takia neurologisen puolen erityislapsia hoidetaan pelkästään psykiatrisina potilaina ja sairaalapaikkojen puutteen takia huostaanotetaan paikkoihin, joissa ei hoidosta ole tietoakaan.
Vedotaan sekaisin olevaan kuntatalouteen, mutta sekö muka kaiken selittää? Minulle sanottiin eduskunnasta viime keväänä, että joka vuosi budjetoidaan kuntiin rahaa mm. lasten psykiatrisen hoidon kehittämiseksi, mutta rahat häviävät johonkin taivaan tuuliin. Mihin ne häviävät?
Minkä takia lastensuojelun määrärahat loppuvat esim. Helsingissä kesken vuoden, toissavuonna jo alkukesästä? Ei ole rahaa antaa tukea lapsiperheille, ei ole kodinhoitajia, ei ole terapiapaikkoja, ei ole määrärahoja. Vain joillakin harvoilla käy onnenkantamoinen, että saavat lapselleen asianmukaista kuntoutusta, tutkimusta ja hoitoa.
Sanotaakoon vielä se, että hoidollinen huostaanotto ei eroa muusta huostasta yhtään millään tavalla. Välittömästi papereiden allekirjoituksen jälkeen astuvat voimaan kaikki tapaamis- ja yhteydenpitorajoitukset kuten silloin, kun lasta on vaikkapa pahoinpidelty, jätetty heitteille tai muuten kaltoinkohdeltu vanhempien taholta.
Missä on ulkomainen lehdistö, koska suomalainen vaikenee? Mitä sillä vaikenemisella peitellään? Poliitikkojen töppäyksiä vai mitä? Suuret puolueetko sanelevat säännöt, mistä tässä maassa saa lehdistö kirjoittaa? Ruotsin hirviömäinen lastensuojelu saatiin aikanaan kuriin sillä, että ulkomaiden lehdistö puuttui tilanteeseen.
huostanotetaan, tehdään sairaille lapsille vääriä diagnooseja ("kyvyttömöt vanhemmat" jne..... )
Miksiköhön?
Sosiaalityöntekijä, vaikka hänellä olisi oman alansa yliopistokoulutuskin,
hän ei ole todellakaan minkään alan lääkäri
eikä näin hänellä ole ollenkaan
mitään oikeuksia tai valtuuksia
tehdä kenenkään perheen lapsestä
"oireiden" perusteella yhtään ainoata "diagnoosia".
Marin tapauksessa,
hänen "oirehtivalta" lapseltaan on löytynyt todella vakava perinnöllinen sairaus,
jota ei todellakaan hoideta millään lapselle annettavalla päivähoitopaikalla
tai huostanotolla ja lapsen sijoituksella.
"Minkä takia neurologisen puolen erityislapsia hoidetaan pelkästään psykiatrisina potilaina ja sairaalapaikkojen puutteen takia huostaanotetaan paikkoihin, joissa ei hoidosta ole tietoakaan."