Kertokaa

Minua jännittää..

Olo on kuin linnulla,
joka ensi kerran muuttaa etelään.

Vaan minä en ole muuttamassa.

Yritän vain hymyillä sinulle
aidosti!

Rohkeutta, kertokaa tosiaan,
vai eikö ole mitään kerrottavaa,
kerro sinä ensin, niin minä kerron sitten....

Montako henkilöä on sanonut sinulle rakastavanasa sinua? Montako henkilöä vanhempiesi lisäksi? Minulle vastaus on nolla.

Puhdas nolla. Olen ala-asteelta saakka odottanut, että joku suvun ulkopuolelta rakastaisi minua. Siksi kai olen täällä lukijana. Uskottelen itselleni olevani kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta tiedän kaipaavani noita vain kauniita sanoja, joista muokkaan päässäni tarinoita. Kuvittelen, että te rakastatte minua. Elän maailmassa, joka on puoliksi "totta" ja puoliksi omaa luomustani. Elän salaa.

Miten paljon ihminen on valmis tekemään tullakseen rakastetuksi? Aika paljon, sanoisin. Minä olin valmis liikaan. En viettänyt elämäni nöyryyttävimpiä hetkiä sen parissa, vaan sitä seuranneen myrskyn kourissa. Sen, joka uhkasi vetää maailmaltani pohjan ja heittää minut roskiin. Aluksi ei sattunut, mutta kun pelko ja häpeä tulivat, ne jäivät vuosiksi. Se oli asia, josta vaiettiin, enkä ikinä kirjoittanutkaan siitä sanaakaan ennen tätä. Huomasin, että oli yhtäkkiä vaikea kuunnella ja lukea medioista tiettyjä asioita.

Mitä on rakkaus toiseen ihmiseen? En tiedä ja tiedän. Voin sanoa rakastavani vanhempiani. Ihmiset eivät ole sitä, mitä heistä kuvittelee. Minäkin luovutin. Menetin uskoni. Lopulta en välittänyt edes yrittää tavata ihmisiä. On kaunista vain antaa olla. Ikään kuin seisoisi yksikseen rannalla ja antaisi tuulen viedä höyhenen kädestään. Ehkä itkisi vähän ja sitten vain olisi ja jäisi rannalle katsomaan.

Mitä rakkaus on? En tiedä. Ehkä se on höyhen, jota tuuli kuljettaa. Tai ehkä sen muistoja menneestä ja tulevasta, ikuista kaipausta.