Mä olen 17-vuotias nuori nainen. Usein luullaan että 17-vuotias elää teini-ikänsä rajuimpia mullistuksia, kokee teini-iän pelot ja kauhut, istuu kavereiden kanssa viinapullo kourassa jossain ostarin kulmalla ja pilaa elämäänsä.
Mä otan esimerkin mun päiväkirjasta:
"Istun bussissa matkalla kouluun (opiskelen yksityisellä) ja katselen ikkunasta musiikkia kuunnellen. Ihanaa kuunnella Gwen Stefanin uusia biisejä. Sitten bussi kääntyy taas sen kamalan ostoskeskuksen ohi. Mikkasen setä istuu kalliolla tupakka hampaissa ja sen ympärillä pitkin katua ja ostarin kulmia istuu mun ikäsiä tyttöjä ja poikia. Ne kittaa siideriä ja olutta kaksin käsin, polttaa tupakkaa (tai jopa maria), huudattaa jotain vanhaa rämää toosaa ja örveltää. Mustiin ovat pukeutuneet. Joskus näkee niitä joilla on ranteet viillelty ja iho lävistetty hakaneuloilla, naama kakskilosen rautamassan peitossa ja tyttöjen meikit valuu poskille kun ne oksentelee kadulle. Mä käännän katseeni pois mutta mun sisintä on ehtiny jo kourasta - mua pidetään kummajaisena kun en istu siellä ryyppäämässä ja sikailemassa. Mutta en mä halua. Mä en halua, en ihan oikeesti! En mä halua olla massateini joka sitten humalassa raiskataan tonne pusikkoon kahenkympin pakkasessa, viedään rahat ja neitsyys. Mä en tahdo. Yritän vaihtaa ajatukseni taas sointujen tapailuun ettei tule itku bussissa."
Mä en tiedä miksi nykyään ollaan sellasia. Miksi nuoret menee ja juo itsensä siihen kuntoon ettei pystyssä pysytä? Ja miksi vielä sanotaan että se on hienoa?
Asun isossa kaupungissa, mutta silti mulla ei ole ystävän ystävää. Kaikki meni jo seiskaluokalla kaupunkiin juomaan ja minä jäin kotiin lukemaan ja piirtämään. Pojat sanoi että ei niitä kiinnosta mikään absolutisti-pelle.
Tässä toinen esimerkki päiväkirjasta 4 vuotta sitten:
"Olin istunu siinä käytävällä varmaan vartin lukemassa uskontoa kun se kamala Heikki tuli siihen taas poikien kanssa. Ne sano että istuitsä narttu taas himassa lukemassa kiltisti? Mä sanoin että mun tekemiset ei niille kuulu ja Heikki toisti saman lauseen kimittävällä äänellä. Muhun sattu hirveesti niiden sanat. Pojat sano että mulla on tyhmä perhe ja että mä olen kasvanu yhtä tyhmäksi ku kotona, mutta eihän ne edes tiedä että mua hakataan kotona. Ne huoritteli ja sano että oon vitun paskapää. En kuulemma tajua että parempi olis olla kaupungissa juomassa jos haluaa saada kavereita. Sanoin että ei alkoholisti ole aito ystävä, pelkkä ihmisraunio joka haluaa jonkun mukaan maksamaan viinat ja jakamaan läpeään. Pojat nauro ja lähti pois. Heikki mennessään paiskas mun uskonnonkirjan lattialle."
Mä olen aina ollut se syrjään heitetty. Pojat ei kiinnostu musta koska olen ahkera ja mulla on terveet elämäntavat. Mun ala-aste-aika meni siinä kun mulla ei ollut koulumotivaatiota. En lukenut läksyjä, en opetellut ulkoa enkä viitsinyt lukea kokeisiin. Keskiarvo oli pahimmillaan 5,6. En halunnut ikinä aamuisin nousta sängystä ja mennä kouluun kiusattavaksi. Pojat kamppas käytävällä, varasti tavaroita ja rikko mun fillarin, tytöt oli joskus olevinaan kavereita kun oikein pahasti rupes säälittämään, mutta kun pojat taas palas niin tytöt meni sivuun katselemaan - ihan ku jotain nyrkkeilymatsin erää.
Oli ihanaa kun kuudes luokka viimein päätty. Luulin tosin että oppivelvollisuus päättyy siihen mutta mulle kerrottiin kuudennen lopussa että seiskaluokka alkaa syksyllä. Se kesä oli yhtä helvettiä.
Mun kotona oli asia todella huonosti. Faija oli niihin aikoihin joku työpaikkansa esimiehistä ja käyttäyty kotonakin sen aseman verosesti. Se löi mua millon mistäkin syystä - suorastaan nautti siitä.
Tässä kolmas esimerkki päiväkirjasta:
"Faija tuli töistä kotiin joskus kolmelta. Mutsi oli soittanut mulle ja sanonut olevansa iltatyövuorossa, tiedossa oli siis rankka ilta. Faija tuli ovesta sisään ja karjui jo täyttä kurkkua. Tiskasin tiskit, kastelin kukat, lakaisin (kun imuria ei saanut "melusaasteen" vuoksi käyttää) ja pesin pyykit, kun faija sano että turpaan tulee jos homma ei ole hoidettu tunnin kuluttua. Se pakotti mut vielä järjestelemään kirjahyllyn aakkosjärjestykseen kirjailijan sukunimen mukaan ja järjestelemään parvekkeen komeron. Ja sillä välin herra itse makaa sohvalla ja juo olutta, katselee jotain NHL-lätkämatsia ja huutaa välillä että lopeta saatanan äpärä se kolistelu siellä."
Muistan kerran kun faija pakotti mut hieromaan linimenttiä sen jalkoihin ja kuivaamaan sen vaatteet hiustenkuivaajalla. Niillä vaatteilla ei oikeesti ollu mikään kiire, se pisti ne seuraavan kerran päälleen vasta viikkoa myöhemmin.
Mun koira sairastu virtsatietulehdukseen juoksuaikansa aikana yhtenä talvena ja tuli tarve mennä eläinlääkäriin. Faija sano että hän menee mun sedän kanssa lätkämatsiin ja rahaa ei saa käyttää "rakin teeskennellyn sairauden" tutkimiseen. Mun hauvallani oli kamalat tuskat ja samalla kun faija oli matsissa, mentiin mutsin kanssa viemään koira lääkäriin. Faija huomas "huomattavan vajeen" tilillä ja uhkas tappaa koiran jos tämmönen salailu jatkuu. Se ukko oli aivan seinähullu. Miten kukaan isä voi huutaa omalle lapselleen näin: "Pitääkö sulta naama survoa sisään ennen ku sä saatanan huora tajuat että mun kämpässä ei sun kaverit käy?"
Niihin aikoihin mulla kävi yks kaveri, joka oli aika samankaltainen tyttö kuin mä. Se ei tullut enää sen jälkeen kun faija käski sitä häipymään taakseen katsomatta.
Mutsi ja faija eros. Mutsi ei vaan jaksanu sitä enää. Oltiin asuttu faijan luona 16 vuotta ja kysyin mutsilta miksi se oli niin kauan? Mutsi vastas että se rakasti faijaa joskus. Faija oli kuulemma sillon ku ne oli tavanneet ollu ihana ja herkkä ihminen, mutta heti naimisiinmenon jälkeen faija teki mutsista orjansa. Faijan oma äiti haukku mutsia koska mutsi ei totellut sitä. Mummin mielestä mutsin olis pitäny kasvattaa mut just niillä säännöillä jotka mummi asetti. Multa olis kuulemma pitäny viisvuotiaaks asti ajella pää kaljuks, imetyksen sijaan juottaa tuttipullosta sokerivettä ja pitää mulla aina mummin vanhoja vaatteita. Miltä luulette näyttävän sellasen pikkutytön joka on kalju, jolla on hampaat sulaneet suusta sokerin takia ja jolla on olkatopattu ruusukuvioinen jakku ja 40-luvulla muodissa olleet avaruuspussihousut?
Mä elin yläasteen ajan ihan toisissa maailmoissa. Naama mustelmilla menin kouluun kun faija oli hakannut tai sitten istuin koulun vessassa itkemässä kun pelotti niin kamalasti. Saatoin lintsata tunnilta ja istua vessassa. Kun aloin meikata, musta näki kauas että olin itkenyt - unohdin joskus pyyhkiä valuneet kajalit poskilta. Mä laihduin ja tyhmä terveydenhoitaja soitti kotiin - faija tietenkin vastas. Se pakotti mut syömään jopa ruokia joille olin allerginen tai joista mulla meni vatsa sekaisin.
Neljäs päiväkirjamerkintö:
"Faija löi mua avokämmenellä takaraivoon useita kertoja ja huusi että hän maksaa mun opiskelut ja saa palkaksi vaan kitisevän kakaran joka ei syö hänen maksamaansa ruokaa. Se teki kattilassa jotain ihmekeittoa omalla reseptillään.
Se laitto sinne maitoa ja puol pakettia voita, sipulia, porkkanaa, perunaa, kalaa, retiisiä, salaatinlehtiä ja parsaa. Sitten se mätti maustekaapista kaikki mahdolliset mausteet mitä löysi sinne sekaan - kakkukoristeita ja kardemummia myöten. Sitten kun keitto oli tulikuumaa ja haisi todella pahalle, se pakotti mut syömään pitäen taas kättä mun pään takana valmiina lyömään jos en syö. Oksennus kävi kurkussa satoja kertoja.
Kun mä olin syönyt, niin faija pakotti tiskaamaan ja sitten piti taas lakaista vaikka just olin lakaissut. Se oli lisännyt siihen keittoon hiivaa, jolloin se alkoi paisua mun vatsassa - faija meni parvekkeelle puhumaan puhelimessa niin pääsin vessaan, vedin kaks sormea kurkkuun ja oksensin koko helahoidon."
Kun me muutettiin mutsin kanssa samaan kämppään, oli kaikki yhtäkkiä päivänselvää. Mutsi anto mun vihdoin olla täyspäivänen vegaani, anto mun lukea ja nukkua rauhassa, käydä suihkussa ja siivota omaan tahtiin. Meille tuli reilu sääntö että jokainen siivoaa omat jälkensä.
Ruokailu onnistu hyvin kun osallistutaan kummatkin ruoanlaittoon. Mä halusin pois lukiosta. Olin ollut siellä vuoden, eikä harmit sielläkään loppuneet - samat vanhat yläasteen jehut seuras mua sinnekin. Olin tosi hyvä lempiaineissani yläasteella, mutta lukiossa se ei enää riittänyt.
Tässä esimerkki ensimmäisestä koulupäivästäni lukiossa:
"Tultiin luokkaan, enkä tuntenut omasta luokastani ketään. Opettaja oli ihan mukavan tuntunen, mutta ei se tilannetta pelastanut. Nurkkapöydässä näytti kuitenkin olevan yks tuttu. Se kuiski niille muille jotain ja osotti mua - tiesin jo siitä että alamäki alkaa. Opettaja sano että huomenna mennään retkelle. Ja siis lisää helvettiä tiedossa."
Seuraavana päivänä olin siellä retkellä ihan yksinäni. Mua vaan tuijotettiin. Joku tyttö tuli kavereidensa kanssa pyytämään mua tupakalle. Kun sanoin etten polta, ne nauro ja sano että taas yks hieno pieru, joka ei voi polttaa ettei vaan haise rööki sormissa kun menee kotiin.
Eivät ilmeisesti tajua että tupakka tappaa, ei se siis helvetti soikoon ole satua mitä niissä askien kyljissä lukee! Mä olen kyllä katsonut vierestä kun ukki kuoli tupakkaan. Loppunsa aikoina se oksensi ja ripuloi verta, ei pysynyt jaloillaan ja yski kovasti. Siltä meni hajuaisti, lopuntein puolet näöstä ja sen sylki oli mustaa - aina kun se sylkäs kadulle, näin vain mustan limaläntin.
Lopetin lukion. Rehtori oli hyvin pettynyt kun lopetin yrittämisen, mutta sanoin että en halua olla paikassa jossa niin opettajat kuin oppilaat kiusaavat. Siihen vastauksena oli ainainen: "Ei meidän koulussa kiusata!"
Opettajat ja rehtorit on läpi koko mun kouluaikani kuitanneet noin. Pelkääkö ne että palkka alenee jos asianomainen valittaa kunnalle tai että tulee kenkää jos homma menee leivättömän pöydän ääreen?
Vaihdoin yksityiseen kouluun, jossa voin opiskella lempiaineitani niin paljon kuin sielu sietää. Syksyllä 2007 olisi tarkoitus siirtyä vuodeksi sisäoppilaitokseen.
Mutta koska tunnilla on läsnä vain opettaja ja minä, niin ei minulla ole kontakteja ikäisiini - kuten ei tosin ennenkään. Liikun nykyään aikuisten ihmisten seurassa: äitini, opettajieni, enoni, mummoni, tätini, serkkujeni.. Olen kamalan yksinäinen, mutta siitä ei kai auta syyttää muuta kuin itseä. Eihän kukaan halua olla tekemisissä tytön kanssa, joka rakastaa poppia ja hip-hoppia, joka pukeutuu iloisiin väreihin (lempiväreinään valkoinen ja punainen), joka on luova ja taiteellinen. Rakastan maalaamista, kirjoittamista, runoilua, laulunsanoitusta, piirtämistä, kieltenopiskelua ja musiikkia. Musiikki on minulle todella suuri rakkaus. Kuuntelen joka päivä musiikkia ja tanssin tuntikausia kuin transsissa. Laulan mukana ja sävellän omia laulujani.
Mutta mulla vaan on niin paha mieli. En mä ole mikään teini enää, mutta en aikuinenkaan. Mä suren sitä että olen yksin. Haluaisin luotettavan ystävän, jolle voisin jutella ja jonka kanssa voisin olla. Voisimme kävellä metsässä, käydä kaupungilla ostoksilla, käydä elokuvissa tai vaikka mennä salille joskus yhdessä. Voisimme nauraa yhdessä ja tekstailla, lähettää sähköpostia ja kirjoitella kirjeitäkin. Voisimme olla vapautuneita yhdessä, ilman alkoholia, tupakkaa ja huumeita - mikä lieneekin se liian suuri vaatimus.
Tuolla Suomi24-pääsivun keskellä oli joku linkki keskusteluun ihannemiehestä. Ihan oli tyypillä hyvät kriteerit mutta en mä ainakaan rupea vaatimaan että mies on sporttinen metroseksuaali. En mä ainakaan haluaisi mitään David Beckhamin näköistä, joka olisi komea kuin rubiini smaragdiupotuksilla. En mitään sellaista ihanaa kiiltokuvapoikaa jonka hymy sädehtii kuin kaikki tähtitaivaan tähdet. Moni kakku näet päältä kaunis, mutta orjantappuraa sisältä.
Tunnen monia hyvännäköisiä ja lihaksikkaita "söpöläisiä", joiden eteen tytöt lankeavat. Mutta ikinä en ole ihastuneena katsellut.
Saatan katsoa ihanaa filmitähteä ajatellen: "onpas hän kaunis mies", mutta en häntä itselleni tahdo. Minulla on kuitenkin liian kovat kriteerit. Ei sellaista miestä ole.
Päiväkirjassani on kriteerit miesihanteestani, jota kutsun nimikkeellä "Candyman:"
"Hänen ei tarvitse olla Hercules valloittaakseen sydämeni. En minä mikään Daavid ole joka Goljattia vierelleen halajaa. En tahdo kaunista alppiruusua, mutta en myöskään viemärirottaa.
Candyman pääpiirteissään:
A) rehellinen, avoin, suora, positiivinen (mutta ei kuitenkaan hangonkeksi tai hapan sitruuna)
B) ymmärtäväinen, auttavainen ja tosiystävä
C) siisti (muttei siivoushullu)
D) keskustelutaitoinen (ei ratkaise tilannetta lyömällä, haukkumalla tai syyttämällä)
E) ehdottomasti uskollinen
F) huumorintajuinen ja hauska (ei kuitenkaan mikään Pelle Hermanni tai satusetä)
G) iloinen persoona, uskaltaa olla AIDOSTI itsensä
H) hellä ja huomaavainen (ymmärtää että kaltaiseni nainen kaipaa hellyyttä ja lämpöä, ei työnnä pois tai kohtele kovakouraisesti, antaa myös naisen tarjota hellyyttä ja vastarakkautta)
I) rakastava (sanoo "Rakastan Sinua" tunteella ja tositarkoituksella, ei teeskentele)
J) sisukas (ei anna periksi liian helposti, ei ole mikään tossun alle sopiva hiirulainen)
K) älykäs, fiksu, näppärä (ei mikään Einstein, mutta sen verran älykäs että osaa huolehtia omasta terveydestään ja osaa ratkoa arkielämän asioita, osaa ratkoa pikku dilemmoja tarvittaessa)
L) ehdottomasti raitis, savuton, huumevastainen (ei läträä alkoholilla, mutta saa toki ottaa vaikka ruoan kanssa lasin viiniä, ei pilaa keuhkojaan tupakalla tai tyhjennä neulaa suoneen)
M) ehdottomasti EI ole: skinhead tai joku kommunisti-aatteellinen (minulla on ulkomailla ja Suomessakin eri rotuisia, -seksuaalisia ja -uskoisia ystäviä, en tahdo ketään pilkkaamaan toisten uskontoa, seksuaalista suuntaumusta tai ihonväriä)
N) mielipiteen omaava (omaa mielipiteen jokaisesta asiasta, eikä suinkaan vaikene mielipiteistään, esimerkiksi kertoo vaikka suoraan mitä mieltä on politiikasta/elokuvista/kirjoista/sisustuksesta jne.)
O) boheemi (ei ole mikään muodin perässä juoksija joka saa paniikin jos ei ole samanlaisia kenkiä kuin Tom Cruisella, mutta saa toki olla muodikas jos haluaa. Pidän itsenäisestä pukeutujasta, jolla on oma tyyli, mutta arvostan miehissä erityisesti heitä jotka arvostavat luontoa ja ympäristöä pukeutumisessa. Hippimies on aika raaka ilmaus, mutta boheemiutta saa olla)
P) sisällään kaunis (tekee itsestään kauniin omalla itsellään, luonteellaan ja ominaisuuksillaan, ei kauneusleikkauksilla, partavedellä, jumppaamalla ja bodaamalla, ei tarvitse olla trimmattu kuin Brad Pitt ollakseen kaunis mies! Minusta pulleassakin on jotain suloista. Esimerkkeinä vaikka leffasankari Jack Black leffassa School of Rock, hänellä on minusta ihana, hauska naama ja pyöreä vartalo. Ja vaikka en Lost-sarjaa seuraakaan, siinä on se tavattoman suloinen iso mies jolla on kihara tukka)
Q) suojeleva (ei jätä minua keskelle sotaa jos sellainen syttyy, ei tiputa kaivoon tai jätä palavaan taloon, on suojeleva sillä tavalla kuin miehen tulee heikompaa naista kohtaan olla, ei tee itsestään uhkakuvaa)
R) pikkuisen tyylitajuinen (ei lähde ulos jätesäkki päällä, mutta saa toki pukeutua rennosti ja joustavasti)
S) joustava (antaa minulle sijaa ja tilaa, ei nalkuta naiselle ominaisista rutiineista: meikkaamisesta, vaatteista, hiuksista)
T) ohjaava (jos olen ihan romuna jonain päivänä, hän ohjaa minua valoon omalla kultaisella olemuksellaan, mutta ei silti aina tarvitse olla taluttamassa ja jaloilleen nostamassa)
U) vilkas (ei tarvitse juosta ympyrää ja riekkua kuin pikkulapsi, mutta ei mitään vihannestakaan tarvitse esittää. Jos olisi sellainen omalla tavallaan touhukas)
V) selkeä (ei minulle tarvitse rautalangasta vääntää, mutta esittää asiansa ymmärrettävästi, eikä mumise navalleen)
X) rempseä (saahan sitä olla puhelias, värikäs ja nokkela, jopa liikkuvainen ja innokas)
Y) sarkastisuuteen sortumaton (ikinä en tahdo kuulla kommenttia: "Onko sulla kuukautiset kun olet noin pahalla tuulella?")
Z) arvostava, arvostettava (arvostaa minun työpanostani ja jonka työpanosta minä voin arvostaa)
Å) omaperäinen (ei ole kenenkään kopio, yksi Clint Eastwood/Kevin Costner/Mel Gibson jne riittää)
Ä) lämminsydäminen (antaa säälinsä puusta pudonneelle linnunpoikaselle, mutta myös keinusta pudonneelle lapselleen)
Ö) siinä taisikin tulla kaikki. Olisi ihanaa jos mies olisi vain oma itsensä, mutta ei mikään macho naistennaurattaja. Bonusta olisi että kun Luoja on miehelle karvat antanut, niin hänellä myös olisi ne. Ja ominaishajukin saa olla, en minä valita."
No tuli siinä litania. Ei se silti mikään huviajelu ollut vaan ihan aito mielipide. Ihmettelen aina Seiskan Tähtityttö-palstaa jossa joku biitsibeibe ilmoittaa haluavansa lihaksikkaan ja tumman miehen - miettiikö kukaan koskaan oikeasti että moni kakku todellakin on päältä kaunis?
Viime kuukausina olen huomannut itsessäni paljon sellaista mitä en ole uskonut itsestäni löytäväni. Näin syksyllä eräänä yönä unen, jossa olin istumassa korituolissa kuistilla ja mulla oli pyöreä vatsa jota silittelin. Siis mä odotin vauvaa. Ne unet alko syksyn myötä lisääntyä ja sitten niitä tuli joka yö - edelleenkin. Mutta pahinta on että niitä tulee valveillakin.
Tässä eräs tilanne mun päiväkirjasta 07.12.06:
"Mutsi oli lähteny duuniin jo kauan sitten ja kattelin MTV:ltä jotain Celebrity Lifes-juttua. Pistin telkkarin kiinni ja ihan hajamielisenä vaan tein ruokaa ja aloin syödä. Sitten alkoi kuulua vauvan itkua. Nousin ihan ku vaiston varassa ylös tuolista ja huusin että: "Odota, kultapieni! Äiti tulee niin saat maitoa!" ja sitten kun olin päässyt ovelle asti niin tajusin vasta mitä olin tekemässä. Siis eihän nyt 17-vuotiaalla tytöllä voi vauvaa olla ellei ole teiniraskauksia ja eihän mulla sellasia! Mä jäin siihen ovelle ja olin ihan ku puukolla lyöty, mä olin siis että häh!? Mä olin niin sekasin että istuin lattialle ja aloin muutaman minuutin kuluttua itkeä - se vaan tuli, ei voinu mitään. Mä itkin hetken ja lopetin sitten, istuin niin kauan kunnes kyyneleet kuivu poskille. Sillä aikaa kissa oli syöny mun leivältä juustot ja kaatanu kaakaot pöydälle."
Niitä kohtauksia vaan tulee tuutin täydeltä. Mä saatan istua bussissa ja kuunnella musiikkia, olla niin musiikin mukana että taivutan pään taakse, pistän silmät kiinni ja hivutan käteni toppatakin alle ja silitän vatsaani. Havahdun taas siitä tilanteesta ja olen ihan häpeästä punanen. Kerran yks mummo tuli ihan paniikissa kysymään että miten nuori tyttö voi olla raskaana? Rupes kyselemään että onko mut raiskattu tai jotain, jäin pois useita kilometrejä ennen kotipysäkkiä kun hävetti niin paljon.
Kerran näin unta että mulla oli kaksoset sisälläni ja katselin ikkunasta ulos kesäseen maisemaan silkkisessä yöpaidassa. Heräsin ihan paniikissa kun putosin sängystä ja löin nokkani lattiaan - ihan oli hauska herätys.
Sitten tuli kerran sellainen valvekohtaus kun aloin taas kuulla itkua. Edellisellä kerralla se oli ollut naapurin vauva, mutta tällä kertaa naapuri oli lomalla ja muita vauvoja ei talossa ole. Kuulin siis omiani. Pistin toosan päälle ja käänsin volyymin niin lujalle kuin sain, huusin jopa että "Lopu jo!" useita kertoja. Sitten kun painoin stoppia niin se oli loppunut.
Mä en siis ole tyhmä, mun analyysini on että joku hullu mun sisälläni huutaa että mä haluan vauvan. Mä olen niin nuori, kokematon enkä ole valmis, mutta haluan vauvan, kaksi tai vaikka kolme. Joita voisin imettää piilossa peiton alla, joille voisi laulaa ja lukea mun runoja. Joille mä voisin tehdä itse vaatteita ja en ikinä pistäisi vauvaani vaunuihin, vaan kantaisin sellasessa eteen kiinnitettävässä repussa, jotta vauva olis mahdollisimman lähellä ja turvassa.
Voisin opettaa omalle pienokaiselleni asioita luonnosta, avaruudesta ja voisin kävellä pikkuiseni kanssa metsässä laulaen jotain kaunista balladia. Sitten kun se opettelisi kävelemään niin olisin ottamassa vastaan ettei se vain kaatuisi, löhöilisin säkkituolin uumenissa vauva vatsani päällä silitellen sen kasvavaa tukkaa ja kun vauva kävelisi niin mentäisiin niityille ja kedoille, näyttäisin ihanat vesiputoukset, hiekkarannat, laaksot, purot, kosket, ikimetsät ja lumiset aukiot. Kasvattaisin pienokaiseni maalla, jossain ihanan nummen keskellä talossa jonka ullakolla voisi katsella valokuvia ja kuunnella vanhalla gramofonilla jazzia. Voisin opettaa lapseni tanssimaan ja laulamaan, voitaisiin opetella uusia asioita yhdessä. Vaellettaisiin kallioilla, uitaisiin lammessa, keinuttaisiin rengaskeinussa ja käytäisiin piknikillä kukkakedolla. Opettaisin laittamaan ruokaa ja siivottaisiin talo vaikka jonkun kivan leikin avulla. Nukuttaisiin riippumatossa kuistilla, hypittäisiin narua ja leikittäis tyynysotaa. Enkä antais kenenkään tehdä pahaa mun pikkuselleni.
Taisi kuulostaa epätoivoiselta mutta en mä itseäni sääli - pikemminkin tuomitsen. Mä pelkään ihmisiä. Kun kävelee kadulla voi tulla joku tuttu vastaan, joka voi yllättäen sanoa että "Enpä ole sua ennen noin rumana nähnyt!", "Onpas sulla tyhmä paita!" tai "Hei! Ootsä vähän lihonut!?" Tai sitten tulee joku vanha vihollinen - vaikka faija, joka hakkaa mut johonkin kadunkulmaan.
Ihmiset tuijottaa, varsinkin nuoret saattaa katsoa että mitäs toi tossa tekee, menis kotiinsa itkemään. Kaupungissa olo ahdistaa, onneks en asu keskustassa. Kaupungissa on autoja ja ihmisiä, meteliä ja sijaa heittää herjaa ihmisten ulkonäöstä. Mä en siis ole mikään ruma meduusa, kyllä mä olen monenkin suusta kuullut olevani nätti ja sievä tyttö. Mä olen mutsin mielestä keijukainen, mummun mielestä veistoksellinen prinsessa, serkut sanoo Niiskuneidiksi. Olen mä itse huomannut myös olevani ihan söpö, en mä ole mikään lihava ja harmaa. En mä halua itseäni kehuskella mutta kai ny tämmösen valitusputken jälkeen nyt jotain kivaa voi sanoa.
Mä olen mökkihöperö. Jumiutunut sisätiloihin. Mä teen tehtäviä ostamistani ylimääräsistä koulukirjoista joita mun koulussani ei edes käytetä, kirjoittelen, piirtelen ja touhuan omiani, ulkomaailmassa odottaa vain yksityinen koulu, kirjaston autio lukusali ja yksityinen talli peräkorvessa jossa on mun hevoseni.
Mä saan niitä vauvakohtauksia koko ajan, unelmoin miehestä ja toivon ystävää. Mä taidan olla sairas. Miten mä pääsen edes mihkään prykiatrille niin ettei mutsi huomaa? Ja kun se maksaa niin paljon. Tarviinko mä suljetun osaston hoitoa?
Pitääkö mun vaan hyväksyä se että olen iänikuinen vanhapiika joka itkee silmät päästä kerran päivässä? Joka haluaa vauvaa niin kovasti ja on nytkin tätä tekstiä kirjottaessaan ihan tippa linssissä? Mä haluan apua.
Auttakaa mua, edes jotenkin. Muhun sattuu enemmän kun koskaan ennen. Mitä mun pitää tehdä? Mua pelottaa, itkettää ja mä vaan riudun tässä paniikissa. Pitääkö mun mennä johonkin hedelmöitysklinikalle ja ruikuttaa että antakaa mulle edes se vauva kun kukaan mies ei mua rakasta? Niin no.. ei ne hedelmöitä 17-vuotiasta. Enkä mä ole valmis ja kokenut, kun olen vaihtanut vaipatkin eläessäni vain pari kertaa. Pitäsköhän mun vaan tehdä niin kun Queenin biisissä sanotaan: "Another One Bites The Dust"? Mä en tiedä miten mä pääsen tästä helvetistä. Enkä uskalla mutsillekaan puhua tämmösestä, sanoo kuitenkin hölynpölyksi. Apua, auttakaa! Miten tää noidankehä päättyy??
Mä otan esimerkin mun päiväkirjasta:
"Istun bussissa matkalla kouluun (opiskelen yksityisellä) ja katselen ikkunasta musiikkia kuunnellen. Ihanaa kuunnella Gwen Stefanin uusia biisejä. Sitten bussi kääntyy taas sen kamalan ostoskeskuksen ohi. Mikkasen setä istuu kalliolla tupakka hampaissa ja sen ympärillä pitkin katua ja ostarin kulmia istuu mun ikäsiä tyttöjä ja poikia. Ne kittaa siideriä ja olutta kaksin käsin, polttaa tupakkaa (tai jopa maria), huudattaa jotain vanhaa rämää toosaa ja örveltää. Mustiin ovat pukeutuneet. Joskus näkee niitä joilla on ranteet viillelty ja iho lävistetty hakaneuloilla, naama kakskilosen rautamassan peitossa ja tyttöjen meikit valuu poskille kun ne oksentelee kadulle. Mä käännän katseeni pois mutta mun sisintä on ehtiny jo kourasta - mua pidetään kummajaisena kun en istu siellä ryyppäämässä ja sikailemassa. Mutta en mä halua. Mä en halua, en ihan oikeesti! En mä halua olla massateini joka sitten humalassa raiskataan tonne pusikkoon kahenkympin pakkasessa, viedään rahat ja neitsyys. Mä en tahdo. Yritän vaihtaa ajatukseni taas sointujen tapailuun ettei tule itku bussissa."
Mä en tiedä miksi nykyään ollaan sellasia. Miksi nuoret menee ja juo itsensä siihen kuntoon ettei pystyssä pysytä? Ja miksi vielä sanotaan että se on hienoa?
Asun isossa kaupungissa, mutta silti mulla ei ole ystävän ystävää. Kaikki meni jo seiskaluokalla kaupunkiin juomaan ja minä jäin kotiin lukemaan ja piirtämään. Pojat sanoi että ei niitä kiinnosta mikään absolutisti-pelle.
Tässä toinen esimerkki päiväkirjasta 4 vuotta sitten:
"Olin istunu siinä käytävällä varmaan vartin lukemassa uskontoa kun se kamala Heikki tuli siihen taas poikien kanssa. Ne sano että istuitsä narttu taas himassa lukemassa kiltisti? Mä sanoin että mun tekemiset ei niille kuulu ja Heikki toisti saman lauseen kimittävällä äänellä. Muhun sattu hirveesti niiden sanat. Pojat sano että mulla on tyhmä perhe ja että mä olen kasvanu yhtä tyhmäksi ku kotona, mutta eihän ne edes tiedä että mua hakataan kotona. Ne huoritteli ja sano että oon vitun paskapää. En kuulemma tajua että parempi olis olla kaupungissa juomassa jos haluaa saada kavereita. Sanoin että ei alkoholisti ole aito ystävä, pelkkä ihmisraunio joka haluaa jonkun mukaan maksamaan viinat ja jakamaan läpeään. Pojat nauro ja lähti pois. Heikki mennessään paiskas mun uskonnonkirjan lattialle."
Mä olen aina ollut se syrjään heitetty. Pojat ei kiinnostu musta koska olen ahkera ja mulla on terveet elämäntavat. Mun ala-aste-aika meni siinä kun mulla ei ollut koulumotivaatiota. En lukenut läksyjä, en opetellut ulkoa enkä viitsinyt lukea kokeisiin. Keskiarvo oli pahimmillaan 5,6. En halunnut ikinä aamuisin nousta sängystä ja mennä kouluun kiusattavaksi. Pojat kamppas käytävällä, varasti tavaroita ja rikko mun fillarin, tytöt oli joskus olevinaan kavereita kun oikein pahasti rupes säälittämään, mutta kun pojat taas palas niin tytöt meni sivuun katselemaan - ihan ku jotain nyrkkeilymatsin erää.
Oli ihanaa kun kuudes luokka viimein päätty. Luulin tosin että oppivelvollisuus päättyy siihen mutta mulle kerrottiin kuudennen lopussa että seiskaluokka alkaa syksyllä. Se kesä oli yhtä helvettiä.
Mun kotona oli asia todella huonosti. Faija oli niihin aikoihin joku työpaikkansa esimiehistä ja käyttäyty kotonakin sen aseman verosesti. Se löi mua millon mistäkin syystä - suorastaan nautti siitä.
Tässä kolmas esimerkki päiväkirjasta:
"Faija tuli töistä kotiin joskus kolmelta. Mutsi oli soittanut mulle ja sanonut olevansa iltatyövuorossa, tiedossa oli siis rankka ilta. Faija tuli ovesta sisään ja karjui jo täyttä kurkkua. Tiskasin tiskit, kastelin kukat, lakaisin (kun imuria ei saanut "melusaasteen" vuoksi käyttää) ja pesin pyykit, kun faija sano että turpaan tulee jos homma ei ole hoidettu tunnin kuluttua. Se pakotti mut vielä järjestelemään kirjahyllyn aakkosjärjestykseen kirjailijan sukunimen mukaan ja järjestelemään parvekkeen komeron. Ja sillä välin herra itse makaa sohvalla ja juo olutta, katselee jotain NHL-lätkämatsia ja huutaa välillä että lopeta saatanan äpärä se kolistelu siellä."
Muistan kerran kun faija pakotti mut hieromaan linimenttiä sen jalkoihin ja kuivaamaan sen vaatteet hiustenkuivaajalla. Niillä vaatteilla ei oikeesti ollu mikään kiire, se pisti ne seuraavan kerran päälleen vasta viikkoa myöhemmin.
Mun koira sairastu virtsatietulehdukseen juoksuaikansa aikana yhtenä talvena ja tuli tarve mennä eläinlääkäriin. Faija sano että hän menee mun sedän kanssa lätkämatsiin ja rahaa ei saa käyttää "rakin teeskennellyn sairauden" tutkimiseen. Mun hauvallani oli kamalat tuskat ja samalla kun faija oli matsissa, mentiin mutsin kanssa viemään koira lääkäriin. Faija huomas "huomattavan vajeen" tilillä ja uhkas tappaa koiran jos tämmönen salailu jatkuu. Se ukko oli aivan seinähullu. Miten kukaan isä voi huutaa omalle lapselleen näin: "Pitääkö sulta naama survoa sisään ennen ku sä saatanan huora tajuat että mun kämpässä ei sun kaverit käy?"
Niihin aikoihin mulla kävi yks kaveri, joka oli aika samankaltainen tyttö kuin mä. Se ei tullut enää sen jälkeen kun faija käski sitä häipymään taakseen katsomatta.
Mutsi ja faija eros. Mutsi ei vaan jaksanu sitä enää. Oltiin asuttu faijan luona 16 vuotta ja kysyin mutsilta miksi se oli niin kauan? Mutsi vastas että se rakasti faijaa joskus. Faija oli kuulemma sillon ku ne oli tavanneet ollu ihana ja herkkä ihminen, mutta heti naimisiinmenon jälkeen faija teki mutsista orjansa. Faijan oma äiti haukku mutsia koska mutsi ei totellut sitä. Mummin mielestä mutsin olis pitäny kasvattaa mut just niillä säännöillä jotka mummi asetti. Multa olis kuulemma pitäny viisvuotiaaks asti ajella pää kaljuks, imetyksen sijaan juottaa tuttipullosta sokerivettä ja pitää mulla aina mummin vanhoja vaatteita. Miltä luulette näyttävän sellasen pikkutytön joka on kalju, jolla on hampaat sulaneet suusta sokerin takia ja jolla on olkatopattu ruusukuvioinen jakku ja 40-luvulla muodissa olleet avaruuspussihousut?
Mä elin yläasteen ajan ihan toisissa maailmoissa. Naama mustelmilla menin kouluun kun faija oli hakannut tai sitten istuin koulun vessassa itkemässä kun pelotti niin kamalasti. Saatoin lintsata tunnilta ja istua vessassa. Kun aloin meikata, musta näki kauas että olin itkenyt - unohdin joskus pyyhkiä valuneet kajalit poskilta. Mä laihduin ja tyhmä terveydenhoitaja soitti kotiin - faija tietenkin vastas. Se pakotti mut syömään jopa ruokia joille olin allerginen tai joista mulla meni vatsa sekaisin.
Neljäs päiväkirjamerkintö:
"Faija löi mua avokämmenellä takaraivoon useita kertoja ja huusi että hän maksaa mun opiskelut ja saa palkaksi vaan kitisevän kakaran joka ei syö hänen maksamaansa ruokaa. Se teki kattilassa jotain ihmekeittoa omalla reseptillään.
Se laitto sinne maitoa ja puol pakettia voita, sipulia, porkkanaa, perunaa, kalaa, retiisiä, salaatinlehtiä ja parsaa. Sitten se mätti maustekaapista kaikki mahdolliset mausteet mitä löysi sinne sekaan - kakkukoristeita ja kardemummia myöten. Sitten kun keitto oli tulikuumaa ja haisi todella pahalle, se pakotti mut syömään pitäen taas kättä mun pään takana valmiina lyömään jos en syö. Oksennus kävi kurkussa satoja kertoja.
Kun mä olin syönyt, niin faija pakotti tiskaamaan ja sitten piti taas lakaista vaikka just olin lakaissut. Se oli lisännyt siihen keittoon hiivaa, jolloin se alkoi paisua mun vatsassa - faija meni parvekkeelle puhumaan puhelimessa niin pääsin vessaan, vedin kaks sormea kurkkuun ja oksensin koko helahoidon."
Kun me muutettiin mutsin kanssa samaan kämppään, oli kaikki yhtäkkiä päivänselvää. Mutsi anto mun vihdoin olla täyspäivänen vegaani, anto mun lukea ja nukkua rauhassa, käydä suihkussa ja siivota omaan tahtiin. Meille tuli reilu sääntö että jokainen siivoaa omat jälkensä.
Ruokailu onnistu hyvin kun osallistutaan kummatkin ruoanlaittoon. Mä halusin pois lukiosta. Olin ollut siellä vuoden, eikä harmit sielläkään loppuneet - samat vanhat yläasteen jehut seuras mua sinnekin. Olin tosi hyvä lempiaineissani yläasteella, mutta lukiossa se ei enää riittänyt.
Tässä esimerkki ensimmäisestä koulupäivästäni lukiossa:
"Tultiin luokkaan, enkä tuntenut omasta luokastani ketään. Opettaja oli ihan mukavan tuntunen, mutta ei se tilannetta pelastanut. Nurkkapöydässä näytti kuitenkin olevan yks tuttu. Se kuiski niille muille jotain ja osotti mua - tiesin jo siitä että alamäki alkaa. Opettaja sano että huomenna mennään retkelle. Ja siis lisää helvettiä tiedossa."
Seuraavana päivänä olin siellä retkellä ihan yksinäni. Mua vaan tuijotettiin. Joku tyttö tuli kavereidensa kanssa pyytämään mua tupakalle. Kun sanoin etten polta, ne nauro ja sano että taas yks hieno pieru, joka ei voi polttaa ettei vaan haise rööki sormissa kun menee kotiin.
Eivät ilmeisesti tajua että tupakka tappaa, ei se siis helvetti soikoon ole satua mitä niissä askien kyljissä lukee! Mä olen kyllä katsonut vierestä kun ukki kuoli tupakkaan. Loppunsa aikoina se oksensi ja ripuloi verta, ei pysynyt jaloillaan ja yski kovasti. Siltä meni hajuaisti, lopuntein puolet näöstä ja sen sylki oli mustaa - aina kun se sylkäs kadulle, näin vain mustan limaläntin.
Lopetin lukion. Rehtori oli hyvin pettynyt kun lopetin yrittämisen, mutta sanoin että en halua olla paikassa jossa niin opettajat kuin oppilaat kiusaavat. Siihen vastauksena oli ainainen: "Ei meidän koulussa kiusata!"
Opettajat ja rehtorit on läpi koko mun kouluaikani kuitanneet noin. Pelkääkö ne että palkka alenee jos asianomainen valittaa kunnalle tai että tulee kenkää jos homma menee leivättömän pöydän ääreen?
Vaihdoin yksityiseen kouluun, jossa voin opiskella lempiaineitani niin paljon kuin sielu sietää. Syksyllä 2007 olisi tarkoitus siirtyä vuodeksi sisäoppilaitokseen.
Mutta koska tunnilla on läsnä vain opettaja ja minä, niin ei minulla ole kontakteja ikäisiini - kuten ei tosin ennenkään. Liikun nykyään aikuisten ihmisten seurassa: äitini, opettajieni, enoni, mummoni, tätini, serkkujeni.. Olen kamalan yksinäinen, mutta siitä ei kai auta syyttää muuta kuin itseä. Eihän kukaan halua olla tekemisissä tytön kanssa, joka rakastaa poppia ja hip-hoppia, joka pukeutuu iloisiin väreihin (lempiväreinään valkoinen ja punainen), joka on luova ja taiteellinen. Rakastan maalaamista, kirjoittamista, runoilua, laulunsanoitusta, piirtämistä, kieltenopiskelua ja musiikkia. Musiikki on minulle todella suuri rakkaus. Kuuntelen joka päivä musiikkia ja tanssin tuntikausia kuin transsissa. Laulan mukana ja sävellän omia laulujani.
Mutta mulla vaan on niin paha mieli. En mä ole mikään teini enää, mutta en aikuinenkaan. Mä suren sitä että olen yksin. Haluaisin luotettavan ystävän, jolle voisin jutella ja jonka kanssa voisin olla. Voisimme kävellä metsässä, käydä kaupungilla ostoksilla, käydä elokuvissa tai vaikka mennä salille joskus yhdessä. Voisimme nauraa yhdessä ja tekstailla, lähettää sähköpostia ja kirjoitella kirjeitäkin. Voisimme olla vapautuneita yhdessä, ilman alkoholia, tupakkaa ja huumeita - mikä lieneekin se liian suuri vaatimus.
Tuolla Suomi24-pääsivun keskellä oli joku linkki keskusteluun ihannemiehestä. Ihan oli tyypillä hyvät kriteerit mutta en mä ainakaan rupea vaatimaan että mies on sporttinen metroseksuaali. En mä ainakaan haluaisi mitään David Beckhamin näköistä, joka olisi komea kuin rubiini smaragdiupotuksilla. En mitään sellaista ihanaa kiiltokuvapoikaa jonka hymy sädehtii kuin kaikki tähtitaivaan tähdet. Moni kakku näet päältä kaunis, mutta orjantappuraa sisältä.
Tunnen monia hyvännäköisiä ja lihaksikkaita "söpöläisiä", joiden eteen tytöt lankeavat. Mutta ikinä en ole ihastuneena katsellut.
Saatan katsoa ihanaa filmitähteä ajatellen: "onpas hän kaunis mies", mutta en häntä itselleni tahdo. Minulla on kuitenkin liian kovat kriteerit. Ei sellaista miestä ole.
Päiväkirjassani on kriteerit miesihanteestani, jota kutsun nimikkeellä "Candyman:"
"Hänen ei tarvitse olla Hercules valloittaakseen sydämeni. En minä mikään Daavid ole joka Goljattia vierelleen halajaa. En tahdo kaunista alppiruusua, mutta en myöskään viemärirottaa.
Candyman pääpiirteissään:
A) rehellinen, avoin, suora, positiivinen (mutta ei kuitenkaan hangonkeksi tai hapan sitruuna)
B) ymmärtäväinen, auttavainen ja tosiystävä
C) siisti (muttei siivoushullu)
D) keskustelutaitoinen (ei ratkaise tilannetta lyömällä, haukkumalla tai syyttämällä)
E) ehdottomasti uskollinen
F) huumorintajuinen ja hauska (ei kuitenkaan mikään Pelle Hermanni tai satusetä)
G) iloinen persoona, uskaltaa olla AIDOSTI itsensä
H) hellä ja huomaavainen (ymmärtää että kaltaiseni nainen kaipaa hellyyttä ja lämpöä, ei työnnä pois tai kohtele kovakouraisesti, antaa myös naisen tarjota hellyyttä ja vastarakkautta)
I) rakastava (sanoo "Rakastan Sinua" tunteella ja tositarkoituksella, ei teeskentele)
J) sisukas (ei anna periksi liian helposti, ei ole mikään tossun alle sopiva hiirulainen)
K) älykäs, fiksu, näppärä (ei mikään Einstein, mutta sen verran älykäs että osaa huolehtia omasta terveydestään ja osaa ratkoa arkielämän asioita, osaa ratkoa pikku dilemmoja tarvittaessa)
L) ehdottomasti raitis, savuton, huumevastainen (ei läträä alkoholilla, mutta saa toki ottaa vaikka ruoan kanssa lasin viiniä, ei pilaa keuhkojaan tupakalla tai tyhjennä neulaa suoneen)
M) ehdottomasti EI ole: skinhead tai joku kommunisti-aatteellinen (minulla on ulkomailla ja Suomessakin eri rotuisia, -seksuaalisia ja -uskoisia ystäviä, en tahdo ketään pilkkaamaan toisten uskontoa, seksuaalista suuntaumusta tai ihonväriä)
N) mielipiteen omaava (omaa mielipiteen jokaisesta asiasta, eikä suinkaan vaikene mielipiteistään, esimerkiksi kertoo vaikka suoraan mitä mieltä on politiikasta/elokuvista/kirjoista/sisustuksesta jne.)
O) boheemi (ei ole mikään muodin perässä juoksija joka saa paniikin jos ei ole samanlaisia kenkiä kuin Tom Cruisella, mutta saa toki olla muodikas jos haluaa. Pidän itsenäisestä pukeutujasta, jolla on oma tyyli, mutta arvostan miehissä erityisesti heitä jotka arvostavat luontoa ja ympäristöä pukeutumisessa. Hippimies on aika raaka ilmaus, mutta boheemiutta saa olla)
P) sisällään kaunis (tekee itsestään kauniin omalla itsellään, luonteellaan ja ominaisuuksillaan, ei kauneusleikkauksilla, partavedellä, jumppaamalla ja bodaamalla, ei tarvitse olla trimmattu kuin Brad Pitt ollakseen kaunis mies! Minusta pulleassakin on jotain suloista. Esimerkkeinä vaikka leffasankari Jack Black leffassa School of Rock, hänellä on minusta ihana, hauska naama ja pyöreä vartalo. Ja vaikka en Lost-sarjaa seuraakaan, siinä on se tavattoman suloinen iso mies jolla on kihara tukka)
Q) suojeleva (ei jätä minua keskelle sotaa jos sellainen syttyy, ei tiputa kaivoon tai jätä palavaan taloon, on suojeleva sillä tavalla kuin miehen tulee heikompaa naista kohtaan olla, ei tee itsestään uhkakuvaa)
R) pikkuisen tyylitajuinen (ei lähde ulos jätesäkki päällä, mutta saa toki pukeutua rennosti ja joustavasti)
S) joustava (antaa minulle sijaa ja tilaa, ei nalkuta naiselle ominaisista rutiineista: meikkaamisesta, vaatteista, hiuksista)
T) ohjaava (jos olen ihan romuna jonain päivänä, hän ohjaa minua valoon omalla kultaisella olemuksellaan, mutta ei silti aina tarvitse olla taluttamassa ja jaloilleen nostamassa)
U) vilkas (ei tarvitse juosta ympyrää ja riekkua kuin pikkulapsi, mutta ei mitään vihannestakaan tarvitse esittää. Jos olisi sellainen omalla tavallaan touhukas)
V) selkeä (ei minulle tarvitse rautalangasta vääntää, mutta esittää asiansa ymmärrettävästi, eikä mumise navalleen)
X) rempseä (saahan sitä olla puhelias, värikäs ja nokkela, jopa liikkuvainen ja innokas)
Y) sarkastisuuteen sortumaton (ikinä en tahdo kuulla kommenttia: "Onko sulla kuukautiset kun olet noin pahalla tuulella?")
Z) arvostava, arvostettava (arvostaa minun työpanostani ja jonka työpanosta minä voin arvostaa)
Å) omaperäinen (ei ole kenenkään kopio, yksi Clint Eastwood/Kevin Costner/Mel Gibson jne riittää)
Ä) lämminsydäminen (antaa säälinsä puusta pudonneelle linnunpoikaselle, mutta myös keinusta pudonneelle lapselleen)
Ö) siinä taisikin tulla kaikki. Olisi ihanaa jos mies olisi vain oma itsensä, mutta ei mikään macho naistennaurattaja. Bonusta olisi että kun Luoja on miehelle karvat antanut, niin hänellä myös olisi ne. Ja ominaishajukin saa olla, en minä valita."
No tuli siinä litania. Ei se silti mikään huviajelu ollut vaan ihan aito mielipide. Ihmettelen aina Seiskan Tähtityttö-palstaa jossa joku biitsibeibe ilmoittaa haluavansa lihaksikkaan ja tumman miehen - miettiikö kukaan koskaan oikeasti että moni kakku todellakin on päältä kaunis?
Viime kuukausina olen huomannut itsessäni paljon sellaista mitä en ole uskonut itsestäni löytäväni. Näin syksyllä eräänä yönä unen, jossa olin istumassa korituolissa kuistilla ja mulla oli pyöreä vatsa jota silittelin. Siis mä odotin vauvaa. Ne unet alko syksyn myötä lisääntyä ja sitten niitä tuli joka yö - edelleenkin. Mutta pahinta on että niitä tulee valveillakin.
Tässä eräs tilanne mun päiväkirjasta 07.12.06:
"Mutsi oli lähteny duuniin jo kauan sitten ja kattelin MTV:ltä jotain Celebrity Lifes-juttua. Pistin telkkarin kiinni ja ihan hajamielisenä vaan tein ruokaa ja aloin syödä. Sitten alkoi kuulua vauvan itkua. Nousin ihan ku vaiston varassa ylös tuolista ja huusin että: "Odota, kultapieni! Äiti tulee niin saat maitoa!" ja sitten kun olin päässyt ovelle asti niin tajusin vasta mitä olin tekemässä. Siis eihän nyt 17-vuotiaalla tytöllä voi vauvaa olla ellei ole teiniraskauksia ja eihän mulla sellasia! Mä jäin siihen ovelle ja olin ihan ku puukolla lyöty, mä olin siis että häh!? Mä olin niin sekasin että istuin lattialle ja aloin muutaman minuutin kuluttua itkeä - se vaan tuli, ei voinu mitään. Mä itkin hetken ja lopetin sitten, istuin niin kauan kunnes kyyneleet kuivu poskille. Sillä aikaa kissa oli syöny mun leivältä juustot ja kaatanu kaakaot pöydälle."
Niitä kohtauksia vaan tulee tuutin täydeltä. Mä saatan istua bussissa ja kuunnella musiikkia, olla niin musiikin mukana että taivutan pään taakse, pistän silmät kiinni ja hivutan käteni toppatakin alle ja silitän vatsaani. Havahdun taas siitä tilanteesta ja olen ihan häpeästä punanen. Kerran yks mummo tuli ihan paniikissa kysymään että miten nuori tyttö voi olla raskaana? Rupes kyselemään että onko mut raiskattu tai jotain, jäin pois useita kilometrejä ennen kotipysäkkiä kun hävetti niin paljon.
Kerran näin unta että mulla oli kaksoset sisälläni ja katselin ikkunasta ulos kesäseen maisemaan silkkisessä yöpaidassa. Heräsin ihan paniikissa kun putosin sängystä ja löin nokkani lattiaan - ihan oli hauska herätys.
Sitten tuli kerran sellainen valvekohtaus kun aloin taas kuulla itkua. Edellisellä kerralla se oli ollut naapurin vauva, mutta tällä kertaa naapuri oli lomalla ja muita vauvoja ei talossa ole. Kuulin siis omiani. Pistin toosan päälle ja käänsin volyymin niin lujalle kuin sain, huusin jopa että "Lopu jo!" useita kertoja. Sitten kun painoin stoppia niin se oli loppunut.
Mä en siis ole tyhmä, mun analyysini on että joku hullu mun sisälläni huutaa että mä haluan vauvan. Mä olen niin nuori, kokematon enkä ole valmis, mutta haluan vauvan, kaksi tai vaikka kolme. Joita voisin imettää piilossa peiton alla, joille voisi laulaa ja lukea mun runoja. Joille mä voisin tehdä itse vaatteita ja en ikinä pistäisi vauvaani vaunuihin, vaan kantaisin sellasessa eteen kiinnitettävässä repussa, jotta vauva olis mahdollisimman lähellä ja turvassa.
Voisin opettaa omalle pienokaiselleni asioita luonnosta, avaruudesta ja voisin kävellä pikkuiseni kanssa metsässä laulaen jotain kaunista balladia. Sitten kun se opettelisi kävelemään niin olisin ottamassa vastaan ettei se vain kaatuisi, löhöilisin säkkituolin uumenissa vauva vatsani päällä silitellen sen kasvavaa tukkaa ja kun vauva kävelisi niin mentäisiin niityille ja kedoille, näyttäisin ihanat vesiputoukset, hiekkarannat, laaksot, purot, kosket, ikimetsät ja lumiset aukiot. Kasvattaisin pienokaiseni maalla, jossain ihanan nummen keskellä talossa jonka ullakolla voisi katsella valokuvia ja kuunnella vanhalla gramofonilla jazzia. Voisin opettaa lapseni tanssimaan ja laulamaan, voitaisiin opetella uusia asioita yhdessä. Vaellettaisiin kallioilla, uitaisiin lammessa, keinuttaisiin rengaskeinussa ja käytäisiin piknikillä kukkakedolla. Opettaisin laittamaan ruokaa ja siivottaisiin talo vaikka jonkun kivan leikin avulla. Nukuttaisiin riippumatossa kuistilla, hypittäisiin narua ja leikittäis tyynysotaa. Enkä antais kenenkään tehdä pahaa mun pikkuselleni.
Taisi kuulostaa epätoivoiselta mutta en mä itseäni sääli - pikemminkin tuomitsen. Mä pelkään ihmisiä. Kun kävelee kadulla voi tulla joku tuttu vastaan, joka voi yllättäen sanoa että "Enpä ole sua ennen noin rumana nähnyt!", "Onpas sulla tyhmä paita!" tai "Hei! Ootsä vähän lihonut!?" Tai sitten tulee joku vanha vihollinen - vaikka faija, joka hakkaa mut johonkin kadunkulmaan.
Ihmiset tuijottaa, varsinkin nuoret saattaa katsoa että mitäs toi tossa tekee, menis kotiinsa itkemään. Kaupungissa olo ahdistaa, onneks en asu keskustassa. Kaupungissa on autoja ja ihmisiä, meteliä ja sijaa heittää herjaa ihmisten ulkonäöstä. Mä en siis ole mikään ruma meduusa, kyllä mä olen monenkin suusta kuullut olevani nätti ja sievä tyttö. Mä olen mutsin mielestä keijukainen, mummun mielestä veistoksellinen prinsessa, serkut sanoo Niiskuneidiksi. Olen mä itse huomannut myös olevani ihan söpö, en mä ole mikään lihava ja harmaa. En mä halua itseäni kehuskella mutta kai ny tämmösen valitusputken jälkeen nyt jotain kivaa voi sanoa.
Mä olen mökkihöperö. Jumiutunut sisätiloihin. Mä teen tehtäviä ostamistani ylimääräsistä koulukirjoista joita mun koulussani ei edes käytetä, kirjoittelen, piirtelen ja touhuan omiani, ulkomaailmassa odottaa vain yksityinen koulu, kirjaston autio lukusali ja yksityinen talli peräkorvessa jossa on mun hevoseni.
Mä saan niitä vauvakohtauksia koko ajan, unelmoin miehestä ja toivon ystävää. Mä taidan olla sairas. Miten mä pääsen edes mihkään prykiatrille niin ettei mutsi huomaa? Ja kun se maksaa niin paljon. Tarviinko mä suljetun osaston hoitoa?
Pitääkö mun vaan hyväksyä se että olen iänikuinen vanhapiika joka itkee silmät päästä kerran päivässä? Joka haluaa vauvaa niin kovasti ja on nytkin tätä tekstiä kirjottaessaan ihan tippa linssissä? Mä haluan apua.
Auttakaa mua, edes jotenkin. Muhun sattuu enemmän kun koskaan ennen. Mitä mun pitää tehdä? Mua pelottaa, itkettää ja mä vaan riudun tässä paniikissa. Pitääkö mun mennä johonkin hedelmöitysklinikalle ja ruikuttaa että antakaa mulle edes se vauva kun kukaan mies ei mua rakasta? Niin no.. ei ne hedelmöitä 17-vuotiasta. Enkä mä ole valmis ja kokenut, kun olen vaihtanut vaipatkin eläessäni vain pari kertaa. Pitäsköhän mun vaan tehdä niin kun Queenin biisissä sanotaan: "Another One Bites The Dust"? Mä en tiedä miten mä pääsen tästä helvetistä. Enkä uskalla mutsillekaan puhua tämmösestä, sanoo kuitenkin hölynpölyksi. Apua, auttakaa! Miten tää noidankehä päättyy??
Vastaukset 13
Vanhimmat
Luin koko tekstin. Vaikka olen väsynyt, sun sanasi iskivät tavalla, jota en voinut estää. Oli vaan pakko lukea.
Kukaan ei vaivaudu kirjoittamaan näin pitkää tekstiä vain pilan vuoksi, joten provo tämä ei ole. Valitettavasti.
Mun käy sua oikeesti sääliksi. Et ehkä usko, mutta mulla melkein tuli tuossa yhessä kohtaa kyynel silmään. Muakin on kiusattu, mutta siis... ei, en voi edes PUHUA kiusaamisesta sinun elämästäsi kuultuani! Sekä pojat, että tytöt! Ei saatana! Missähän ihmeessä oikein asut?! En voi oikein kuvitellakaan tuollaista... siis kirjoissa ja elokuvissahan nuo on niitä klassikoita, mutta...
Kukaan muu kuin kummajainen ei pidä toista kummajaisena sen perusteella, ettei tämä juo tai örvellä tai polta. Mutta kyllähän sää tämän tiedät.
Sun perheesi... Jaa-a, tässä mielipiteeni: sun isäsi joutaisi vankilaan loppuelämäkseen ja kuoltuaan helvetin syvimpään piiriin (no joo, en usko oikeasti helvettiin).
Pojat pitää sua absolutisti-pellenä... minä väitän, että he ovat itse täysiä pellejä. Usko pois, useimmat pojat ja miehet arvostavat enemmän raittiita tyttöjä ja naisia. Itse olen 16, enkä ole kertaakaan ryypännyt... no eipä kyllä ole sakkiakaan jossa edes VOISI ryypätä, jos haluaisin. Ysiluokan luokkaretkellä oli tilaisuus, mutta kieltäydyin... yksi päätöksistäni, joista olen erityisen ylpeä.
(Naurettavaa... olen tässä nyt jotain 5 minuuttia miettinyt, miten tätä jatkaisin. Sanottavaa olisi vaikka joka lauseestasi, mutta ei voimia kirjoittaa. Lisäksi en oikein löydä näille ajatuksilleni muotoa.)
Tuosta vauva-jutusta sen verran, että ehkä se jotenkin kuuluu joidenkin tuon ikäisten naisten kehitykseen. Tai olisiko sitten mahdollista, että alitajuntaisesti haluat aloittaa uuden, paremman elämän tämän vauvan muodossa? Itse ainakin haluaisin.
Ähm... olipa outoa. Luin tuon sun Candyman-listasi. Missasin pahemmin vain Y-kohdan... olen ÄÄRIMMÄISEN sarkastinen. En kyllä varmaan kuitenkaan tuota kuukautis-juttua menis sanomaan... Mutta että suunnilleen kaikísta muista pääsin läpi. Toivottavasti muutkin tytöt arvostavat noita ominaisuuksia. Sääli vain, etteivät niistä useimmat näy päälle päin.
Äh, tässä on älyttömän vaikea sanoa mitään järkevää. Sun tekstisi oli aivan älyttömän vaikuttavaa. Kun tuota selasin, niin suuni avautui väkisin järkytyksestä monessa kohtaa. :(
En osaa neuvoa. Valitan. Mutta sanon vaan, että ole ylpeä itsestäsi. Vähempi ihminen olisi sortunut tuollaisten vastoinkäymisten edessä, todennäköisesti ainakin minä. Vaikka koulu on ollut joskus jonkin sortin helvettiä, koti on kuitenkin aina ollut turvapaikkana. Sulla ei.
"Mikä ei tapa, se vahvistaa." Tuo voi vaikuttaa laihalta lohdulta, mutta mun kohdalla se on toteutunut.
Ääh, mää kadun, että kirjoitin tän viestin. Tää näyttää niin säälittävän turhalta sun avunpyyntösi rinnalla. Mutta siitä voit olla varma, että saat sataprosenttisen myötätuntoni. Todennäköisesti tämä sun tarinasi kummittelee huomenna mun mielessäni, luultavasti vie tilaa jopa ajatuksiltani, jotka mieleni on pyhittänyt tahtomattani ihastukselleni.
Toivon sulle hyvää elämää! Hae musiikista voimaa (itse haen kyllä vähän raskaammasta musiikista) ja ole oma itsesi. Elä eteenpäin! Elämäsi on minun mittapuullani ainakin parempaa kuin noiden teinirellestäjien.
luin koko tarinasi. se kosketti.
olen itsekin absolutisti (16v tyttö), enkä näe ympärikännien vetämisessä mitään järkeä. en seurustele, mutta välillä kotona tulee hetkiä, jolloin kaipaisi vierelle sitä omaa kultaa.
"candymanin" piirteet kuulostivat ainakin osittain samalta kuin omalla unelmieni miehellä olisi.
olen seurustellut vain kerran kunnolla, ja siitäkin on jo pitkä aika. ehkä saisin helpommin poikaystävän, jos kulkisin joka ainoa viikonloppu kylällä juomassa pääni täyteen. mutta sitä en tee, en sorru sellaiseen. mielestäni se on säälittävää. muutaman tupakan olen elämäni aikana polttanut, kadun sitä. ja maistanut alkoholia (en kuitenkaan koskaan juonut kännejä). siitäkin on jo kauan aikaa.
en ole koskaan ollut mitenkään erityisen suosittu, en huomion keskipisteenä. olen aina kuulunut niihin ujompiin ja enemmän syrjäänvetäytyviin ihmisiin. ystäviä ja kavereita minulla on ihan kivasti, mutta minuakin on joskus kiusattu, enkä ole henkisesti kovinkaan vahva. kiusaaminen on jättänyt arvet.
ainakin elämäsi on nyt parempaan suuntaan menossa, kun et enää asu isäsi kanssa. toivon että päivä päivältä surusi hälvenevät ja näet taas auringon paistavan.
ps. ole ylpeä siitä, että uskallat olla oma itsesi =) absolutisteilla se on helpompaa, ei tarvitse kärsiä krapulaa, laatoittaa katuja ja pihoja uuteen uskoon, miettiä tuskaisesti mistä repii rahat seuraavan viikonlopun känniin.
voimia!
Täydessä raittiudessa ei ole mitään järkeä, toki voihan kohtuudella ottaa aina.
Kohtuu ottaminen ei ole samaa kuin kaato kännien vetäminen. Minä pidän kohtuu ottamisena sitä että ei sentään koko muistia menetä tai laattaa ympäriinsä.
En arvosta itse täydellisen raitista ihmistä, pidän niitä hieman jeesustelijoina. Jos pysyy kontrolli niin alkoholin ottaminen on ihan hyvä asia ja aina vain plussaa.
jos ei halua juoda, niin pitääkö sitä ikinä opetellakaan? ei se oo jeesustelua.. mieti vaikka, jos et tykkää jostain asiasta ni pitääkö se opetella jos muut tekee sitä? nimenomaan ei.
Tosi surullinen tarina sulla. :(
Valitettavasti minulla ei ole mitään lisättävää, tai ainakaan mitään, mitä aikaisemmat kirjoittajat olisivat kirjoittaneet.
Mietin joskus aikaisemmin, että itelläni menis huonosti, kun on niin harvoja tuttavia, eikä uusia näytä tulevan juuri tuon oman päihteistä kieltäytymisen takia.
Luulisin pääseväni tuon Candyman listan läpi, harmi vain että sinunkaltaisiasi on niin harvassa. Tai en ainakaan ole koskaan ennen tavannut.
"Elämä on rankkaa, mutta sen täytyy jatkua.
Siks älä aja vastaantulijan kaistaa,
vaan anna sen maistua.
Vaikka vain suolaalta ja karvaalta."
hmmm... Olen pahoillani. Ei tämä teksti taida yhtään tuoda esiin osaanottoani. Toivoisinpa, että voisin jotenkin muuten auttaa.
mä en voi sanoa ymmärtäväni sua. en muuten kuin tuon vauva-osan kohdalta. mä en ymmärrä mikä muhun on mennyt, mä kuvittelen myös koko ajan että mulla ois oma vauva jota hoidan ja paijaan ja rakastan, vaikka oon vasta alle 17-vuotias. ehkä se johtuu siitä et mä tunnen oloni yksinäiseks vaikka ympärillä on kuinka paljon ihmisiä.
jos tää sun tarinas on totta, niin oon todella pahoillani. jos ei, niin kirjotat aika helvetin hyvin fiktioo :)
Jos tämä tarina oli totta, niin voimme taas todeta, että ei tässä itsellä nyt niin paljon ongelmia olekkaan.
Miksei kukaan poika/mies voisi olla sinusta kiinnostunut?
Eihän se sinun vikasi ole, että olet henkisesti huonossa kunnossa.
Voisimpa olla jotenkin avuksi, mutta kun en kait siihen kykene.
Olisiko ammatti auttajasta jotakin hyötyä?
Isäsi vaikuttaa sairaalta, ihan kuin kostaisi sinulle jotain, puhu asiasta jollekin, ja älä välitä niistä kiusaajista, ja olet oikeassa sillä juomisessa ei oo mitään järkee, en mä ainakaan haluis tyttöystävää joka on hirveen leso ja juo ja polttaa, vaikka homo oonkin, mut tsemppii sulle :)
Kuulostit paljon multa. Paitsi isäsi osalta. Oli mulla äitipuoli,joka ei arvostanu mua tippaakaan. Tuli saatua hiusharjoista, koulukirjoista, puuesineistä yms päähän ja lasit lentäny lattialle useemman kerran. Nyt tosin onneks asun asuntolassa.
Muakaan ei kiinnosta pätkääkään hillua kaupungilla tai missään muuallakaan kännissä. Tuntuu kyl,et tänä päivänä ihmisiä kiinnostaa enemän mesettää ku pyöriä kaupungilla kännissä. Tai sitte 50-50. Että tekevät kumpaakin.
Mut eihän erilaisena olo estä poikaystävän saamista. Itse seurustelen kolmatta vuotta.
Hienoa,että oot oma ittes etkä mikään narun perässä kulkeva pässi. Kyllä joku onnekas ystävä ja poikakin sut vielä löytää :)
valitettavasti mäkään en osaa antaa mitään neuvoja. Mutta mieti.. sitte kun oot vanhempi ja oot muuttanu omilles ja saanu aivan i-h-a-n-a-n poikakaverin, ni entisen voi unohtaa. Mun on tietty paha antaa mitää erityisiä neuvoja.. mutta kuuntele musiikkia. Paljon. Se auttaa ainakin vähän.
Tosissaan aika outuo, ettei sulla oo poikakaveria. Ne idiootit ei osaa arvostaa kunnollisia ominaisuuksia. Sä oot paljon järkevämpi tyyppi kun ne "siistit" tyypit joitten mielestä on kiva tulla känniin. Ei helvetti mitä niitten päässä liikkuu.
Toivotaavasti isälläsi menee mahollisimman huonosti.. ihan kauheaa, mitä se teki sulle. Inhottava äijä. Toivottavasti kaikki Suomen piskit paskoo sen jaloille. Vähintään.
Sulla on ihana persoona.. ja sun pitää jutella jolleki. Niin kun aiemmissa koomenteissa sanottiin. Hae ulkopuolelta apua.
En mä osannu sanoa sulle mitään kovin valasevaa tai sellasta.. vaikeeta. Sun teksti oli niin järkyttävä. Koita jaksaa, jooko?
:) tai ehkä seitsemän kahdeksasosaa.. oli oikein koskettava tarina. toivottavasti löydät unelmiesi miehen ja saat vauvan josta haaveilet ^^
Kun mä aloin lukemaan tuota sun tekstiä, niin mietin että voi, joku tarvitsee nyt apua, mutta vielä eteenpäin luettuani mietin, että ei helkkari, tän tekstin lopussa varmaan lukee että lainattu jostain Rosa Liksomin novellista... Mutta eipäs lukenutkaan, taitaa olla aivan oma tekstisi, olet äärettömän taitava. Olen kouluvuosien aikana nähnyt monen monta kehuttua äidinkielessä tai oikeastaan kirjoittamisessa kehuttua oppilasta, ja he itsekin ovat olleet todella ylpeitä tiedostaessaan sen, MUTTA yksikään ei ole ollut noin taitava kuin sinä. Siksi mietinkin tuossa tekstisi puoli välissä, että ei hemmetti, ootetaan kymmenen vuotta niin sitten saadaan lukea tän tytön kirjoja joka on yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista... Esimerkki saattaa olla kaukaa haettu, mutta mieleeni tuli Jope Ruonansuu: häntä kiusattin nuorena, mutta nykyään on suosittu ja menestyvä koomikko. Samaa ajattelin sinusta, kun tekstisi luin. :)
Tuo ei kyllä mitenkään sinua auttanut, mutta halusinpas sanoa sen. Jos minun täytysi neuvoa sinulle jotain oikeata apua, sanon että mene käymään vaikka lääkärillä tai terveydenhoitajalla, niin asiat lähtevät sieltä eteenpäin, jos siis olet masentunut. Mielestäni ystäväseura tekisi sinulle hyvää, että tapaisit niitä oikeita ystäviä tai sen mukavan pojan jossakin vaiheessa: siispä yrittäisit hakea johonkin seura hommaan, eikös niitä ole esim. joitain kuvataide kerhoja tai ilmaisutaidon kerhoja, joissa olisi samankaltaisia persoonia kuin sinä. Tai aloita vaikka uusi harrastus: aloita harrastamaan tanssia, josta näytät pitävän, ja siellä voisit mahdollisesti tavata niitä poikiakin/miehiä. Teethän asialle jotain, ettet pidä niitä mielessäsi liikaa, että ne lähtisivät rullaantumaan eteen päin ja johtaisivat johonkin kamalaan, joten puhu jollekin, mene vaikka käymään siellä lääkärillä että saisit apua. :) Itseäni oikein harmittaa tuo mitä luin. Isäsi on aivan käsittämätön tapaus: hienosti sanottuna sanon että se (huom, en käytä sanaa hän, vaan se) on moraaliton mies, mutta kansankielellä sanon, että se on aivan paska ukko. Onneksi asut nyt äitisi kanssa. äärimmäisen ärsyttävää tuo kiusaaminen, ja opettajien asenne sitä touhua kohtaan (tällasissa asoissa sitä alkaa miettimään, että kuinka tekopyhiä ihmiset ovatkaan, ja miten moraalitonta moni asia tässä maailmassa oikeastaan on). Onneksi oot sieltä koulustakin päässyt jo pois...
Itsekin tykkään erittäin paljon taiteesta, piirtämisestä ja maalaamisesta, ja siksi tykkäänkin käydä taidenäyttelyissä. Itsekään en polta enkä juo, ja siksi minun täytyykin Luojaa kiittää että kukaan ei ole vielä minua kiusannut, ja toivottavasti ei tulekaan, olenhan jo 18... Mutta toivotan sinulle hyvää mieltä, ole toiveikas, älä luovuta, olet mahtava omalaatuinen persoona, kaikkea hyvää sinulle, yritä olla optimistinen!!! Toivottavasti jotenkin pystyin auttamaan :)
Mielestäni jokainen ansaitsee apua. En itse ole täysin perehtynyt nuorten psykiatriseen hoitoon yms, mutta luulisin, että ilmaista apua ja tukea on tarjolla, pakko olla jossakin. Mikään raha, mikään muukaan, ei saisi olla esteenä sille.
Mä, kuten varmasti monet muutkin tämän kirjoituksesi lukeneet, haluaisin auttaa, haluaisin niin kovasti. Mutta se on vaikeaa, sillä emme tunne sinua, ja muutenkin. Se ei valitettavasti auta, vaikka kuinka toivottaisin tässä hyvää elämää ja voimia..
On olemassa nuorten auttava puhelin, turvakoteja, kirkon apua, nuorten kriisipuhelin, kiusattujen auttava puhelin jne jne jne. Apua on siis olemassa, siihen vain täytyisi pystyä tarttumaan.
Haluan uskoa, että ne ihmiset oikeasti välittävät, mitä nuorilla on sanottavana, ja niin he ammattilaisina varmaan tekevätkin. Vaikka oletkin jo 17-vuotias, voisi silti luotettavan, turvallisen aikuisen tuki olla enemmän kuin tärkeää.
Olet kokenut asioita joista varmasti tulee jäämään traumoja koko loppu elämäksi. En edelleenkään tunne sinua, mutta pyydän ihan itsesi takia, että haet apua.
Internetin keskustelufoorumilla voit saada osaa ottavia vastauksia ja ymmärrystä, mutta uskon, että kaikkein eniten auttaa ammattilainen.
Liian monet samanlaista kokeneet jäävät hiljaa kärsimään siitä, ja se kaikki voi paisua yhä suuremmaksi, kun sen kivun ja tuskan kätkee sisimpään. Tiedän, mistä puhun.