on päättynyt,milloin mitenkin ja takana on pitkä liitto.
Vieläkö tässä iässä haluaa aloittaa kaiken alusta vai joko sitä suosiolla luovuttaa.
Voiko elämä olla ihan hyvää yksinkin?
Vai ahdistaako kun ei ole ketään rinnalla kulkijaa?
Vieläkö tässä iässä haluaa aloittaa kaiken alusta vai joko sitä suosiolla luovuttaa.
Voiko elämä olla ihan hyvää yksinkin?
Vai ahdistaako kun ei ole ketään rinnalla kulkijaa?
Vastaukset 64
Vanhimmat
ihmetelly ihmisiä jotka osaa elää yksin koko elämänsä.
yksiselitteistä vastausta löydy. On itsestään kiinni, mitä haluaa. Toipuminen vaatii oman aikansa, mutta kyllä se oma tie löytyy. Ei kannata kiirehtiä mihinkään suuntaan, oli ikä sitten mikä tahansa.
Kulje hetken vaikka itsesi rinnalla. Nauti itsestäsi ja siitä, miten mahtava ihminen olet.
paremmin sanoa.Elämä on silloin paljon helpompaa kun ei haikaile olemattomia.
Olen ollut leskenä 4v,kaipaisin puhekaveria rinnalleni.Mutta olen myös tottunut jo yksinoloonkin enkä enää kipuile.
Elän oikeastaan tätä nykyä ihan hyvää elämää.
Minulla on helvetillinen 46-vuotta kestänyt avioliitto takanani.
Mies oli alkoholisti ja mielialahäiriöinen narsisti.
Hän joi jalat altaan nyt on hoidettavissa.
Lääkityksen ansiosta on myös rauhallisempi.
Kun olen häntä näin kauan katsellut niin katselen loppuun asti, Nyt on hänen kanssaan helpompaa kun "terveenä" ollessaan.
Uskovaisen kodin hakattuna ja alistettuna lapsena en ole voinut erota, koska katsoin että miehestä huolehtiminen kuuluu minulle.
Olen monesti ajatellut millaistahan olisi elää normaalia parisuhdetta, normaalin ihmisen kanssa.
Tokkopa edes osaisin.
Jos joskus olisin kumppania etsimässä ja tapaisin sopivan niin en haluaisi muuttaa yhteen asumaan.
Haluaisin viikonloppumiehen,hän tulisi vaikka Perjantaina ja lähtisi Sunnuntaina.
Siinä jäisi aikaa elää aivan omaakin elämäänsä.
Mutta en usko että monikaan mies suostuisi sellaiseen järjestelyyn.
Useille on tärkeää että on nainen huolehtimassa kotiaskareista, ainakin meidän ikäisillemme.
pitäisiköhän sinun mennä hoitoon.ihan oikeasti
En tiennyt että voi elää näin antoisasti pitkän liitn ja avioerottamisen jälkeen. Et saa kirkkaampaa kruunua uhrautumalla. Rohkene elää omaa elämääsi. Yleensä tämän ikäisillä on uusi suhde eikä ole mitään syytä muuttaa yhteen asumaan. Oma tupa, oma lupa - suosittelen.
avioliitto on kestänyt yli 30 vuotta ja on ollut pääasiassa yhtä helvettiä. Mies alistaa ja juo ja on väkivaltainenkin joskus. Tilanne on mennyt semmoiseksi, että minulla ei ole mihinkään mitään sanomista, jos ilmaisen eriävän mielipiteeni niin tulee paha riita ja henkinen väkivalta. Nykyajan nuoret osaavat kyllä pitää puolensa eivätkä ole niin hölmöja, että alistuvat kaikkeen. Minä olen jo vanha ja sairas ja en jaksa enää lähteä kotoani pois, joten on kärsittävä loppuun asti.
Olen sellainen viikonloppukulta. 45v. Yksinäisyys on minulle tuttua ja turvallista. Vaikka olenkin muuten normaali ihminen niin avio ja perhejuttu ei ole minua kiinnostanut, tuskin olisin siihen pystynytkään. Olen suuresti nauttinut vapaudestani, vaikka olenkin kaivannut naista kuten kuka tahansa mies. Nyt löysin kivan 60 naisen, ensimmäiseni. Meillä menee ihan kivasti, on ystävyyttä, kunnioitusta ja intohimoa. Aiomme pysyä tahoillamme vapaina. Sinulla on täydet mahdollisuudet löytää hyvä parisuhde, toivon sitä Todella. Onnea sinne ja ymmärtäviä ajatuksia täältä!!!
Kuulostin ehkä surkeammalta kun olenkaan.
Tiedän että läheisriippuvuus juontaa juurensa lapsuudesta.
Olen käynyt terapiassa mutta taidan olla toivoton tapaus.
On tässä hyvääkin, olen oppinut selviytymään omillani ilman kenenkään apua tai tukea.
Myös taloudellisesti olen turvannut selustani, joten näillä näkymin on vain tuo luonnevika joka estää irroittautumisen.
Moni kuvittelee että tällainen ihminen pystyy irroittautumaan,mutta ei se niin ole,jos meinaa edes jotenkin pärjätä itsensä kanssa.
Olen selviytynyt jotenkin vaikean, alistavan miehen partnerina kankkimalla omia ihmisiä ympärilleni. Harrastusten parissa ei vanhat tunneriippuvuudet ja elämänriekaleet kulje mukana. Alistavan (onko heikko itsetunto, vai mikä?) ihmistyypinkin täytyy vähän ottaa ympäristöäkin huomioon, ellei ole aivan irti kakesta. Kertoilen kaikenlaista, mitä ryhmisssä tapahtuu, enkä välitä vihaisesta "mulkoilusta". Soittelen omia puheluita, elän omaa rooliani omilla vuorosanoilla, enkä anna mielemi pahoittua. Lapset ja lastenlapset tukena. Heillä myös hyvä suhde isäänsä. Joskun vain odotan "ihmettä"...
Ystäväni aviomies löysi tansseista uuden rakkauden ja eli kaksois elämää monta vuotta. Kotona kävi vaihtamassa puhtaat vaatteet ja valehteli olevansa komennuksella. Asusteli naapuri kaupungissa tämän rakkaansa kanssa. Kunnes jäikin kiinni sattumalta.Eräs vaimon sukulainen näki heidät usein kaupungilla. Selittelyjä riitti puolin ja toisin.
Loppu tuli suhteeseen mutta myöhemmin ystäväni murtui täysin.
Sorry, taisit ymmärtää väärin. Olemme kumpikin vapaita, mutta koska minulla, vapaalla miehellä, on suhde vapaaseen naiseen olen "varattu".
kun on vapaalla suhde varattuun,onko vapaa myös "varattu".
Tälläinen suhde ei varmaan harvinainen ja siinäkin vapaa on uskollinen varatulle.
Varattu voi elää kulissia ns.oman kanssa.
Olisi taas vapaus.
Voisi olla sellaisia, jotka kävisi silloin tällöin, kun ovat "hyvällä" päällä!
Säästyisi alistamisilta ja motkotuksilta.
Minä nautin vapaudestani enkä halua edes niitä piipahtelijoita. Elin pitkän liiton alistajan kanssa, joka sitten erotti minut, onneksi. Kun siitä shokista ja itsetunnon menetyksestä aloittaa kasaamaan itsensä, niin jos onnistuu, elämä voi olla onnellista. Ensimmäistä kertaa elämässä voin ajatella, mitä minä haluan.
En sano, että koskaan ei ketään rinnalle, mutta nyt nautin ja minkäälainen haku ei ole päällä.
Eräs ystäväni ei pysty olemaan yksin, vielä työelämässä ja joka ilta pois kotoa. Jokainen kaksilahkeinen on tuleva elämänkumppani ja täytyy sanoa, että raastavaa on hänen elämänsä, löytyy alkoholistia, väkivaltaista, ukkomiestä ja siipeilijöitä. Hän oikeasti uupuu tuohon hakemiseen ja minä voin hyvin eli meitä on todella erilaisia.
Olen nyt ollut yksin 12 vuotta. Tämän ihanampaa elämää en toivoisi. Olin naimisissa 39 v, ei hassummassa liitossa.
Nyt saan yksin päättää minne menen vai menekö ollenkaan ja koska tulen, jos tulen. En kysy enää lupaa.
Ainoastaan silloin, kun haluan jonnekin matkalle, olisi kaveri kiva, ettei aina tarvitseisi maksaa lisiä yhden hengen huoneesta.
Sellainen kaveri olisi myös kiva, joka olisi maalari, muurari, sähkömies jne. Saisi joskus pötkötellä sohvalla, tehtyään työt tietenkin, silmälle ilo, tietenkin ja menisi yöksi kotiinsa.
Semmoisia miehiä on olemassa,ovat perustaneet oikein yrityksen josta saa käyttöönsä varamiehen vai mikä ammattinimike olikaan?
Hyvin yksilöllistä varmaan, elämä on kompromisseja, pitkään liittoon mahtuu niin monenlaista. Jotenkin minusta tuntuu, että mitä onnellisempi liitto on ollut sitä enemmän kaipaa rinnalla kulkijaa ja sitä helpompi on solmia uusi suhde vanhemmallakin iällä.
Omien elämänkokemusten jälkeen, en enää muuttaisi kenenkään kanssa saman katon alle elämään toisen ehdoilla, se aika on ohi. Ystävää, sellaista jota tapaisin joskus silloin kuin molemmille sopii, käy jos sellainen joskus löytyy.
Nyt elän menetyksestä toipumisen vaihetta, välillä osaan jo nauttia vapaudestani, voin tehdä mitä haluan ja mennä minne tahdon monen vuoden jälkeen. Mutta huomisesta ei koskaan tiedä.
Onnellisessa liitossa elänyt ei helpolla mene uuteen, koska vaatimustaso on korkealla jo heti kättelyssä.
Sen sijaan sellainen joka on etsijän tielle joutunut etsii onneaan aina uudestaan ja uudestaan ja pettyy, koska ei osaa nähdä omia
vikojaan puhumattakaan toisen vioista.
Vauhdikas Isoäiti, kiitos kommentistasi. Siinä oli elämänviisautta , jota etsijän kannattaisi soveltaa omalle kohdalleen. Miksi niin monet naiset haksahtavat vääränlaiseen mieheen aina uudelleen?
Onnellinen liitto kantaa yli rajan. Kun on kerran kokenut tosi kauniin ihmissuhteen, se rittää. Aika ihmeellisen tyypin täytyy ilmestyä, jos vielä kokisin jotain niin ainutlaatuista. Rauhallinen elo jatkuu kaikenlaisen puuhailun parissa.
Yksin on ehdottomasti parempi.Tässä kun vihdoin saa elää kuten haluaa? Nyt sitä tekee onnellisen loppuelämän itselleen.
sitä mieltä, että ihmisen on hyvä osata elää yksinkin. Nyt olen pikkuhiljaa toipumassa miehen kuolemasta. Meillä oli pitkä, erittäin onnellinen etäavioliitto. Emme ehtineet muuttaa yhteen, joten minulle tämä yksinolo ei ole niin outoa kuin monelle muulle. Olen melko kronkeli miesten suhteen, tuskin ketään sopivaa osuu enää polulle, mutta ennustaa ei voi. Tässä sinkkuna olemisessa on hyvätkin puolensa. Olen samaa mieltä kuin moni muu, yhteen en kenenkään kanssa ehken muuttaisi. Osaisin kyllä passata ja paapoa, mutta paljon vaadittaisi, että siihen rupeaisin. Koneiden korjaukset ym. hoidatan ammattinsa osaavilla ja maksan palveluista
Tuli tässä näitä juttuja lukiessa mieleen erään ikä-ihmisen sanonta:"Kun on lähellä ,niin puskee,kun taas kaukana ,niin ammuu!"
Tämä tarkoittanee ,et kohe ei koskaan.Ikävä yksin,ikävä kaksin.
lähellä puskee ja kaukana ammuu,nauru irtosi vielä näin illallakin vaikka yksin asunkin.
ja nyt tuntuu että taidan elää yksin loppuelämäni.
On se mukavaa olla kotona kun ei tarvii koko ajan
ottaa huomioon toista tai odottaa, jos sattus olemaan menevä tyyppi,milloin tulee kotiin.
Sitä odottamista olen jo kokenut ihan tarpeeksi.
Tässä vaiheessa on hankalaa hahmottaa ko. tilannetta.
Jompi kumpihan meistä jää leskeksi.
Omalla kohdallani olisi kohtuutonta minun yrittää yhdessäeloa kenenkään uuden "ihastuksen" kanssa.
Se olisi väärin sitä toista henkilöä kohtaan.
Tähän mennessä tavat ja ajatusmaailma ovat muotoutuneet pitkäaikaisen kumppanin kanssa uomiinsa eivätkä ne taatusti samatta sopisi kenenkään muun profiiliin.
Jonkin asteisia "ystäviä" saattaisi löytyäkin
mutta tiiviimpää yhdessä elämistä vieraan kanssa en voi kuvitella.
Sen verran olemme vaimon kanssa asiasta keskustelleet että luulen hänen olevan samaa mieltä.
mieheni kanssa näistäkin asioista. Totesimme, että toisen poistuttua elämistä jatkava olisi vapaa ja olisi ihana asia, jos uusi, hyvä kumppani löytyisi. Myös lapset suhtautuat myönteisesti. Miten tässä iässä löytyisi, kun ei nuorenakaan tavannut kovin montaa sytyttävää tyyppiä! Tapaan paljon ihmisiä, myös toista sukupuolta. Minulle riittää mielenkiintoiset keskustelut. Esimerkiksi maanantaina pidin kurssin aikuisille ja kurssin jälkeen yksi mieshenkilö keskusteli kanssani laivassa olleista torakoista. Lauantaina olin illallisella ja pöytäseurana oli mm. kolmekymppinen nuori isä, jolla oli vanha villiintynyt puutarha, missä kasvaa paljon luumupuita, sekä eläkkeellä oleva matematiikan opettaja, jolla on lampaita. Naispuolisia entisiä työtovereita oli myös. Yhden tytär opiskelee Saksassa ja seurustelee brasilialaisen kanssa. Meillä oli tosi hauskaa, kun keskustelimme laidasta laitaan eri asioista. En ole koskaan ollut kiinnostunut toisen omista, minulle tosiaan riittää, kun saan vaihtaa sanan silloin, toisen tällöin.
kremppaa tulee iän mukana ja on se hyvä asua yksin.
Ei tarvii varoa valvomisen tai yskimisen takia ettei häiritse,saatikka kuulla kuorsausta muusta puhumattakaan.
Suomessa on miljoona yksinasujaa joten ei sitä ainakaan ole mikään kummajainen ja jos on jo ollut yli puolet elämästä parisuhteessa,kokemusta siitäkin jo on.
Kun niitä kremppoja tulee niin eikö silloin ole parempi että on huolehtiva kumppani läsnä?
Vahvempi osapuoli hoitaa hänelle paremmin sopivat touhut.
Ostoskassin, huonekalujen ja mattojen siirtelyn, kuljetukset sekä inhimillistä läheisyyttä, lämpöä ja tyydytystä!
Niin kauan kun se kumppani on.
Mutta todella, uuden kanssa opettelun ajatuskin arveluttaa.
Tämä on asenteeni nyt tässä vaiheessa.
palatessani eräältä risteilyltä olin tosi onnellinen, että olin naisystäväni kanssa matkalla. Nämä juopuneet miehet, joita vaimot hoivasivat ja häpesivät!! Mieluiten yksin.
arveluttaa miten se onnistus uuden kanssa?
Samoin olen huomannut miten jotkin nahistelee kaupassa vaikka ruokaostoksista.
Yksin sitä on joka tapauksessa sattu mitä vaan.
jos kumppanit hoivaavat toisiaan. Mutta olen ihan todellisuudessa törmännyt miehiin, joiden kumppani on sairastunut vakavasti. Sen sijaan, että miehet olisivat kumppaninsa luona he etsivät lohtua muualta, kun heille on sattunut näin kamala asia. En todellakaan haluaisi olla tuollaisen miehen kumppani, itse en toistaiseksi ole sairastellut. Mieheni sairasutua vakavasti olin hänen tukenaan, hän selvisi. Ei tullut mieleenkään etsiä muuta miesseuraa ja ruikuttaa surkeaa osaansa.
puoliso aina ole tae turvasta jos sairastuu, sillä kokeneena tiedän miten pilkan kohteeksi jouduin ja hän juoksi toisen luona.
Koska olin niin raihnanen etten ollut kuin riesa hänelle.
Itse kyllä palvelin ja hoivasin mutta en saanu mitään vastapalvelusta.
Ilmeisesti risteilyotantani on liian suppea koska kuvaamasi kaltaista en ole havainnut!
Lähimmäksi pääsevät risteilyillä puolihumalaiset, keski-ikäiset, äänekkäät, englantilaiset naiset ja joillakin mannerten välisillä lennoilla ilmaisesta alkoholitarjoilusta itsensä tajuttomiksi juovat suomalaiset mammat.
Täytyy tässä ryhtyä avartamaan maailmankuvaani.
Kannattaa harkita tarkoin millaisia sitoumuksia tekee elämässä ainakin vanhemmalla iällä.
Olen joutunut seuraamaan paria uusliittoa, mitkä
alkoivat onnellisesti mutta toisen äkillinen sairastuminen ja invalisoituminen käänsivät elämän päälaelleen.
Iloisesta eläkeläisestä tulikin katkera omaishoitaja.
Sitten vielä eräs tapaus, missä leskimies hyvin nopeasti jäätyään yksin avioitui entisen työkaverinsa kanssa.
Onnelliseltahan sekin näytti alussa, mutta annas olla, miehen lapset alkoivat kysellä nopean rakkauden perään ja saivat selville miehen
pitkästä suhteesta ko työkaveriin.
Hyvä isä ja isoisä muuttuikin kurjaksi petturiksi lasten silmissä ja suhde lapsiin katkesi.
Nämä kertomani tapaukset ovat ehkä melko harvinaisia, joten kukin etsiköön onnensa.
Pitää uskaltaa myös elää.
mukavaa kokea vielä uusi ihmis-suhde ja todellakin kunnon häät.
Itselläni oli 40 vuotisen sodan pääte viime keväänä. Vannoin ja vakuutin että uuden otan ja paremman. Kun "vapaus" koitti, huomasin että tulijoita olisi kyllä ollut.Kuitenkin tunsin olevani yksinäistäkin yksinäisempi piruparka.Puhelin soi usein yöllä. Puhujana oli enemmmän tai vähemmän kännissä oleva naisihminen. Tämän murheita sitten yritin kuunnella ja ottaa osaa. Yritin ymmärtää.
Kysyin itseltäni että tätäkö se loppuelämän onni on. Olenko valmis muuttamaan omia tapojani ja totttumuksiani tämän mahdollisen uuden tulokkaan tahdon mukaiseksi. Haluaako tämä uusi muokata omia tapojaan minun suuntaani.Voinko pierasta kotona? Saako olla oma itsensä, partoineen ja jalkahikineen.Uskallankohan enää nukkua autuaan unta kuorsauksineen,vai joudunko nukkumaan koiranunta.Olenko valmis luopumaan osasta entisiä ystävyys-suhteita. Olenko valmis hyväksymään Hänen tuomat uudet tuttavat ja ovatko he valmiit hyväksymään minut omaan piiriinsä.Hyväksyykö hän lämpimät suhteeni lapsenlapsiini? Opinko minä hyväksymään tulokkaan sukulaiset? Teeskentelemään en enää, tässä iässä, viitsisi ryhtyä.En enää usko siihen suureen rakkauteenkaan, joka KAIKEN VOISI MUUTTAA.Jostakin syystä alkoi se vanha vaimo ja hänen tapansa tuntuakin aivan kelvollisilta.
Nyt ollaan taas entisen kanssa yhdessä. Rakastetaan ja tapellaan kuin ennenkin.Molemmat ovat myöntäneet joutuneensa tahollaan pohtimaan elämän suuria perusasioita "pohjanmaan" kautta.Tuntuu kuin ero olisi opettanut kummallekin jotakin tärkeää.Mitä?- en osaa sentään sanoa.Opettikohan kuitenkaan mitään?
fiilikset mutta en ole palannut vielä entisen kanssa yhteen.
Parempi elää nyt yksin ja tuntuu että ex-ni ajattelee samoin.
Vaikeeta on sopeutua uuteen elämään vaikka ei sitä entistäkään silloin kestänyt ja siksi ero tuli.
Saa nähdä, mutta ei ero ole helppo kun pitkä parisuhde takana ja vähän naurattaa kun luin tuossa jutun eräästä julkkiksesta että on jo viime marraskuussa muuttanu kotoa pois eli uusi elämä voi alkaa uuden ihmisen kanssa?
Aikaa menee todella kauan ennenkuin oppii uudet tavat pitkän parisuhteen jälkeen.
Monta kertaa ,melkein päivittäin on tullut mieleen jos sittenkin sais kaiken alkaa uudelleen.
etäliittoa. Kummallakin oma koti ja kumpikin huolehtii arkiaskareistaan. Tapaaminen on juhlahetki- tiedän kokemuksesta.
Etäliitossa kaikki on mahdollista, varsinkin, jos on työmatkoja Venäjälle tai Viroon.
Muuten etäliitto tuntuisi ainoalta mahdolliselta tässä iässä, kun ei enää halua hoitosuhdetta.
täysin. Hänellä ei ollut työmatkoja. Kiusauksia oli varmaan enemmän kuin minulla, koska oli naisia, jotka luulivat, että hän kaipasi naisseuraa. Hänellä oli sellainen ammatti, että pystyi lähtemään luoksemme milloin vain ja oli perillä kahdessa tunnissa esim. jos lapset sairastuivat. Hänen ystävänsä vaimo yritti koko suhteemme (lähes 40 v) ajan järjestää miehelleni naisseuraa, oli luultavasti itse kiinnostunut. Onneksi tietyt asiat valkenivat minulle vasta mieheni kuoleman jälkeen. Meillä oli kummallakin melko laaja oma ystäväpiiri yhteisten lisäksi. Mutta yhteisen vapaa-aikamme vietimme lähinnä keskenämme ja perheen kanssa. Olimme erittäin onnellisia. Jotkut eronneet tutut ovat sanoneet, että luultavasti olisivat vieläkin naimisissa,jos olisivat eläneet kuten me.
Mukava vaihteen vuoksi lukea muutakin kuin elämäänsä pettyneiden ja katkeroituneiden naisten kirjoituksia.
Samat kokemukset meillä kuin sinullakin.
Tosin minulla oli paljon työmatkoja, valtaosa viikon rupeamia ( 5 pv ).
Kiusauksia oli ja läheltä on liipannut.
Molemminpuolinen, ehdoton luottamus säilyi näiden vuosien ajan.
Eikä suotta!
Meillä on vielä ilo jatkaa yhteiseloa 38:n avioliittovuoden jälkeen emmekä kumpikaan ole tehneet mitään mitä olisi tarvinnut selitellä tai katua.
Lasten ollessa kotona liikuimme aina perheenä, myös lomat.
Sittemmin olemme matkustelleet vaimon kanssa muutaman kuukauden vuodessa.
Noin kerran vuodessa olen onnistunut yllyttämään vaimon viikoksi johonkin keski-eurooppaan hypistelemään rättejä.
Viime vuosina tyttäremme kanssa.
Seura kielitaito!
paljon yhteisiä vuosia lisää. Toisen tyttäreni kaverin isä on paljon ulkomaankomennuksilla ja vanhemmat ovat tyytyväisiä tähän ratkaisuun. Äiti oli lasten kanssa Suomessa, koska koulu oli parempi järjestää niin. Nyt on vuorotteluvapaalla ja pystyy olemaan enemmän miehensä luona. Näissä ratkaisuissa toinen ei ole itsestäänselvyys, yleensä on hyvällä tuulella, kun tapaa.
Oli sitten kuolleen tai elävän leski. Yksin ainakin aluksi. Jospa sattuis vaikka saman kohtalon kokenut nuoruun ystävä kohdalle niin sitten olisi kaksi samaa sukupuolta olevaa yksinäistä kaveriksi niin ulkoileen kuin soppaileenkin. Mistäs sen tietää vaikka uusi rakkaus leimahtais jossain. Täällä päin ainakin on tämä netti"pirulainen" pilkkonu monta avioliittoa,kun ovat löytäneet uudet rakkaat.
oli juttu pareista, jotka olivat uudelleen löytäneet toisensa. Minulla ei menneisyydessä ole ketään, jota kaipaisin. Yksi oli, josta olin kiinnostunut, mutta hän ei ollut. Surin hänet pois elämästäni ennen kuin kohtasin elämäni suuren rakkauden. Mistäpä sen tietää, mitä tapahtuu. Yksi tuttuni, todellinen "vanhapiika" kohtasi aviomiehensä lähes eläkeikäisenä kadulla Helsingissä. Hän eli lyhyen, onnellisen avioliiton, joka päättyi miehen kuolemaan. Haikealta tuntui tänään, kun luin lehdestä parista, joka keväällä viettää timanttihäitään.
kun vieraissa juokseva vannoo että on käyny testeissä?
Katsoin vaan Philin ohjelmaa ja siinä oli juttu uskottomuudesta.
Aikamoisen riskin ottaa kun elää uskottoman kanssa,tietysti jos ei ole kanssakäymistä tai väkivaltaa se voi onnistuakkin.
vielä olleen iski sivistyneen oloinen, hyvin käyttäytyvä mies.
En suostunut hänen kanssaan intiimeihin juttuihin mukaanluettuna suulle suutelemiset ennenkuin hän näytti tulokset HIV-testeistään paperilla, ne olivat puhtaat.
Mies osoittautui kuitenkin olevan sairaalloisen mustasukkainen, asia alkoi pikkuhiljaa paljastua, se oli kamalaa. Kun sain ostetuksi uuden asunnon, oven lukkoon ja varmuusketjun päälle, onnittelin itseäni. Koin valtavan vapautuksen ja helpotuksen tunteen, jonka muistan aina!
yksinäistä välillä elää yksin mutta se tunne häipyy kun muistaa mitä kaikkea oli edellisessä parisuhteessa.
huomaan kaupassa kun iäkäs pariskunta joka näyttää ihan onnelliselta kunnes kuulen kuinka mies nälvii vaimoaan koko ajan kuin hiljaista kidutusta.
kertoi avioliitostaan, joka aluksi oli ollut onnellinen 25 v. Sitten miehelle tuli potenssiongelmia ja lääkäri suositteli vieraita. Mies teki työtä käskettyä, muttei halunnut erota. Näin kului 15 v. Ulkona kävelivät käsi kädessä ja muille avioliitto vaikutti tosi herttaiselta. Mies sairastui ja vaimo hoiti loppuajan, enää eivät muut naiset olleet kiinnostuneet. Tässäkin kävi niin, että mies oli tosi julma vaimolleen. Onko tämä julmuus yleinen merkki siitä, että muita suhteita on?
Liitto kesti tekohengityksellä 30v, miehellä oli irtosuhteita pitkin aikaa. Jopa niin kuuma suhde että nainen lähetteli minulle joulu-, nimi-, syntymäpäivä-, ystävänpäiväkortteja.
Suunnittelin eroavani kun lapset lensivät pois pesästä. Kuinka ollakaan mies sairastui syöpään samassa rytäkässä, ennuste huono. Nainen häipyi omille teilleen, mies oli onneton kaiken muun keskellä. Kysyi vihdoin, aiotko sinäkin hyljätä minut nyt kun olen sairas?
Hoidin hänet loppuun saakka, anteeksipyyntöä ja kiitosta minun häneltä ei tarvinnut odottaa, ehkä ne menivät toiseen osoitteeseen.
joistakin mihistä noin itsekkäitä?Pitää vaimoa äitinään tai ei niinkään koska ei pyydä anteeksi eikä kiitä.
muuttu todella ilkeäksi minua kohtaan kun oli toinen nainen kuviossa mutta jätin sen lopulta ja se oli molemmille parhaaksi.
Raukkoja on laidastaan jotka omaa puolisoaan kohtaan ovat ilkeitä.
Vieläkin ihmettelen mikä sitä riivasi mutta?
kannata menneisyydessä elää vaan hyväksyä menneisyys ja ottaa opiksi.
Kenelläkään ei ole aina helppoa sen opin juuri tänä päivänä kuin sattuman kautta!
Elämä on sattumaa!
Koskaan ei tiedä kuka tulee käymään, ja mitä se tuo tullessaan. Avioliitto , lapsi, puolison sairastuminen pysyvästi. Sairastumisen vuoksi asunnon vaihto, omakotitalosta rivitaloon, vähemmän työtä kuvittelin. Sairaus eteni, niin ettei kotona yksin pärjännyt, puolison ollessa päivät töissä. Paikan saaminen palvelutalosta tuntui lottovoitolta. Sairaus eteni edelleen, eikä palvelutalossa ollut henkilökuntaa hoitamaan täysin liikuntakyvytöntä asukasta. Siirtyminen vuodeosastolle, missä hän on edelleen. Rivitaloasuminen tuntui raskaalta , lumityöt, ruohonleikkuut ym. remontit. Vaihdoin jälleen kerran asumismuotoa, muutin kerrostaloon. Helppoa asumista keskustassa, kaikki palvelut lähellä, työmatkakin kohtuullinen 3 km. Tässä asunnonvaihto ym. rumbassa on viimeiset kymmenen vuotta vierähtänyt, avioliitossa yksin asuen. Joskus ahdistaa ja olen katkera, mutta elämä jakaa kortit ja niillä on sitten elettävä.
jakaa kortit, sinä valitset, mitkä niistä valitset.
jäytivät vanhempieni rakkauden olemattomaksi. Niitä ei voi valita, on vain otettava vastaan. Siksi olen onnellinen jokaisesta hetkestä, jonka saan elää terveenä. Oman puolisoni olisin hoitanut niin pitkälle kuin olisin voinut, jos olisi ollut tarvis. Voimia Sinulle
henkilön joka kerto että vaikka avioerosta jo vuosikymmeniä sitä ei unohda ja hän jatko että toisen kuolemakin olis ollut helpompi?
Miten se sitten onkaan mutta ei varmaan kukaan tiedä mikä on mitäkin ellei ole itse kokenut.
Tietysti erossa ei saa tukea oikein keltään ja ennen sai jopa hävetä sitä.Siinä mielessä se on raskasta ja kun toisen takia jättää,ei se ole helppoa.
tapahtuma, väistämätön. Kyllä minullekin olisi ollut hirveää, jos mieheni olisi halunnut erota jonkun muun henkilön takia. Näin siinä tapauksessa, että olisin hänestä pitänyt niin paljon kuin loppuun asti pidin. Varmaan ei tukijoitakaan olisi ollut, ehken syyllistäjiä olisi riittänyt.
Mieheni kuolemasta on jo 25 vuotta ja yhä edelleen elän ja asun yksin. On toki ollut miesystäviä, yksi pidemmänkin ajan. Joku tuolla aiemmin mietti nuoruuden aikaisia ystäviä. Samanlaisia hakuja menneisyyteen mielessäni olen minäkin tehnyt. Olisko siellä ketään, jonka kanssa kenties vielä voisin elää yhdessä. Ne ajatukset kuvaavat sitä, ettei enää jaksaisi aivan uuden ihmisen kanssa aloittaa tutustumista. Haaveillahan voi vielä kuitenkin, ei koskaan tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu...
teitä kaikkia, jotka olette vuodattaneet ajatuksianne tästä aiheesta. Luin tänään uudestaan kirjoituksianne ja arvostan suuresti teitä kaikkia, jotka olette kokeneet elämässänne raskaita vaiheita ja selvinneet niistä selväjärkisinä.
Minusta on aina tuntunut siltä, että elämä on kohdellut silkkihansikkain minua, vaikka yhteiselämä mieheni kanssa loppui niin varhain. Lyhyydessään se oli kuitenkin niin hyvä kuin se nuorena ihmisenä osaa rakentaa ja pitää.
Senkään jälkeen tapaamani miehet eivät ole edes yrittäneet alistaa tai kohdella pahoin minua. Siitä kai tulee tuo tunne silkkihansikkain kohtelusta.
teille, jotka annoitte ajattelemisen aihetta myös minun tilanteeseeni. Vuosia omilleen lähtemistä ajatelleena, loitte uskoa selviytymiseen. Tiedän, että itsenäistymiseni olisi pitänyt tapahtua vuosia sitten, mutta vasta nyt olen tarpeeksi kypsä ymmärtämään, että minunkin elämäni on ainutkertainen
ilman uhrautumista. Toivon itselleni tasapainoista,
kaunista elämää yksin tai vierelläkulkijan kanssa.