Perjantai-ilta, eikä minulla ole mitään pakottavaa tekemistä. Siis jatkakaamme huviksemme - kyse on siis äkillisestä mielijohteesta - oivaa, mielikuvitusta kiihoittavaa tarinanalkua, jonka nimim. flickor skriva palstallemme jätti! Toivottavasti nimimerkki ei pahastu siitä, että johdattelin hänen alkunsa tällaisille urille. Huomautan vielä tiedostavasti, että ko. urat nyt ovat vain jotain mitä sattuu, niin että älkää vaivautuko rusikoimaan minua aivan totaalisesti lyttyyn kritiikkinne raskaimmilla sanaisilla moukareilla. Mutta pidemmittä puheitta ja keuhkoja eli sormia säästääkseni, Nabokovin ja Bulgakovin parhaiden perinteiden mukaan: Seuraa minua, oi Lukijani! : P
* * *
" Oli kirpeä talvi-ilma ja minun piti kävellä postilaatikolle hakemaan posti. Nenäni, varpaani ja korvani oli ihan jäässä ja tunsin poskieni punoittavan ja kohta halkeilevan. Kävelin postilaatikolle ohkasissa kuteissa, koska ajattelin tämän reissun menevän äkkiä, mutta toisin kävi. Enhän minä voinut juostakaan, kun olin ihan tönkkö. Avasin postilaatikkoni kannen ja siellä oli vain joutavaa roskapostia, paitsi yksi kirje. Haistoin jo kaukaa, että siihen oli kaadettu litratolkulla hajuvettä ja tämä kirje oli isälleni..."
Lähettäjän olisi saattanut arvata kirjettä näkemättäkin - pelkkä kirjekuoren ympärillä leyhyvän parfyymin aistiminen riitti. Se ei ollut halpaa muttei varsinaisesti kallistakaan. Tuoksu oli juuri niitä, joita keskenkasvuiset teinitytöt valitsevat halutessaan kuroa umpeen ikäeronsa todellisiin naisiin. Voimakas, suorastaan hyökkäävä, äärimmäisen aistikas tuoksu, joka suorastaan pursui hekumaa ja intohimoa. Se oli taas se teinihuora!
Otin kirjeen ja sulloin sen puseron taskuun yrittäen saada liikkeen näyttämään siltä että tein sen puolihuolimattomuuttani. Äiti ei ainakaan saisi nähdä sitä. Miten joku yksinkertaisesti voi olla niin ajattelematon että lähettää tuollaisia viestejä postissa, josta kuka tahansa voi ne huomata?
Mieleen iski epäilys. Ehkä se narttu nimenomaan halusi kirjeensä tulevan huomatuksi. Ehkä se oli saanut päähänsä haluta tuhota isä ja sen ura omalla itsellään. Ja samalla repiä riekaleiksi koko perhe. Se tiesi. Se tiesi että juuri siihen se pystyisi. Ja isäkin tiesi. Varmaan se kiristäisi isää, jos tulisi paha paikka. Mutta ei se muuten kertoisi. Isä oli sille jo nyt liian tuottoisa.
Menin takaisin sisälle, riisuin kengät ja sipsutin isän työhuoneeseen. Ovi oli kiinni eikä valo palanut. Isä ei ollut siellä. Astuin sisälle pieneen kopperomaiseen huoneeseen, jossa oli vain yksi kapea ikkuna. Siitä siivilöityi kalpeaa talvipäivän valoa valkoiselle, lyijykynäjälkien sotkemalle työpöydälle. Ajattelin jättää kirjeen huomaamattomaan paikkaan, ikkunalaudalle, ja lähteä heti, ennen kuin joku vielä yllättäisi minut huoneesta. Kuitenkin jäin siihen seisomaan, kirje kädessäni, ja katselin hitaasti kuoreen piirrettyjä sanoja. Kirjoittaja oli käyttänyt niitä ohuita koulutyttöjen kirjoitustusseja, niitä mitä myydään oransseissa pakkauksissa, ja niillä oli kirjoitettu iloisen värikkäästi nimet ja osoitteet niin, että joka toinen kirjain oli eri värinen. Se huora! Se leikki, se halusi leikkiä viatonta nuorta tyttöä. Oli helppo kuvitella se vielä laittamaan hiuksia kahdelle saparolle ja meikkaamaan itsensä tahallaan liiallisesti ja vähän huolimattomasti. Sillä tavalla se härnäsi miehiä. Koko juttu oli flirttiä ja kiusaavaa silmäniskua, josta se tiesi, etteivät sen miehet pystyneet sitä vastustamaan. Se oli häpeämätön.
Seisoin siinä, näiden minua kouristavien ajatusten paikoilleen lamaamana. Joskus monta kuukautta sitten, ennen kuin olin päässyt perille asioiden todellisesta, helvettimäisestä tilasta, olin pitelemättömän uteliaisuuden vallassa aukonut useita noita salaperäisiä, mystisen parfyymin kietomia kirjekuoria ja palaen lukenut kirjeet. Se oli ollut jotenkin jännittävää. Nyt minua lähinnä oksetti. Olin sitten kerran tajunnut, mitä isä oikeastaan teki. Siitä suistavasta järkytyksestä ei ollut kestänyt enää pitkään, ennen kuin jo tiesin kirjeiden lähettäjänkin, ja tajusin, että hän oli saman ikäinen kuin minä.
Käänsin kirjeen ympäri. Olisi voinut jopa odottaa, että se huora olisi painanut kuoreen taakse vielä kirkkaanpunaisella, kiilteisellä huulipunallaan maalatuilla prostituoidun-huulillaan suudelman epätoivoiselle rakastajalleen. Mutta ei, ei omasta isästään yksinkertaisesti voi käyttää tuota sanaa. Rakastaja. Mutta oliko se mies enää edes minun isäni? Se ei ollut enää se 42-vuotias, hillittyjä keskihintaisia sinisiä ja harmaita puvuntakkeja käyttävä vakuutustarkastaja, se isä, jolla oli lämmin syli ja karhea poski ja joka otti mukaansa pelaamaan squashia. Sitä se ei enää ollut. Se oli muuttunut irstaaksi, himokkaaksi pukiksi, kun alkoi maata teinitytön kanssa ja maksaa tälle siitä. Kai se perhettään rakasti, niin paljon kuin aina ennenkin, ja nyt vielä epätoivoisesti. Mutta epätoivoisesti se rakasti myös tyttöään, teinihuoraa jonka takia se riutui ja jonka syliin se palasi viikko toisensa jälkeen. Tai en minä tiedä mitä se oli. Oliko se rakkautta vai himoa tiukkaan lihaan? Nykyisin minä välttelen isää kotona. En pysty katsomaan siihen tai puhumaan sen kanssa normaalisti.
Kirjeet ovat vain huoran leikittelyä, paitsi isän tunteilla ja hermoilla, niin tavallaan eräänlaista venäläistä rulettia, johon se tuntuu mieltyneen. Isä ei kai ole koskaan vastannut niihin mitään. Oikeasti ne kaksi tapaavat aina jossain. Kerran sain tietää, että ne olivat olleet jossakin motellissa. Se tyttö ei ole mikään katujen lapsi. Se asuu omassa lämpimässä kodissaan ja sillä on perhe.
Katselin vielä kirjettä, kääntelin sitä käsissäni, ja ajattelin sittenkin heittää sen menemään, repiä pieniksi palasiksi ja vetää alas vessasta. Kuoren takana oli vasemmassa alakulmassa koukero J, eikä muuta. Se oli sen huoran tapa allekirjoittaa ilveilynsä ja kujertelunsa. Siksi oli kestänytkin aikaa saada sen nimi selville. Sitä näki joskus pyörimässä oman koulun viereisellä koululla. Se oli vähän kuin rinnakkaisluokalla.
Äkkiä katseeni ja saman tien otteeni kirjeestä herposi, kun kuulin miten avainta käännettiin ulko-oven lukossa. Säntäsin mahdollisimman kevyin askelin ulos huoneesta, läpsäisin valot pois ja tempaisin oven kiinni. Sitten menin omaan huoneeseeni. Tulija oli äiti. Sydän jyskyttäen kuuntelin hänen liikkeitään talossa. Sitten, aivan kuin kohtalo olisi päättänyt dramaattiseksi, pahimman mahdollisen noin vain suoraviivaisen vääjäämättä toteuttavaksi pilkakseen antaa kaiken käydä juuri niin, kuulin, miten työhuoneen ovi narisi auki. Joku meni sisään. Nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan askelsin ovelle ja pistin pääni ulos. Näin esteettä työhuoneeseen.
Äiti oli nähnyt kirjeen. En tiedä, oliko hän koskaan nähnyt aikaisempia. Äiti käänteli kirjettä kädessään. Sitten hän repi kuoren kevyesti auki ja kahmi paperiliuskat – painokuviollista teinityttöjen kirjepaperia – ulos. Näytti aivan siltä kuin hänelle olisi riittänyt nopea vilkaisu, kuin hän olisi yhdellä tiiviillä silmäyksellä sisäistänyt kaikki rivit, ja sitten näin käsien liikkeistä –äiti oli minuun selin – miten hän vain taittoi arkit kaksinkerroin ja kääntyi. Minä vetäydyin salamana pois oviaukosta. Niinpä kuulin vain äidin hitaat askelet olohuoneeseen ja sen miten hiipuvahiilloksisen siistin pikku vuolukivitakan – sitä oli lämmitetty jo aivan aamusta – lasiluukku avattiin.
Oveni oli yhä auki, kun äiti pienen hetken kuluttua kulki ohi. Hänen kasvonsa olivat pingottuneet, ja suupielissä näkyi merkki ilmeen tietoisesta kovettamisesta. Katseemme eivät kohdanneet.
* * *
" Oli kirpeä talvi-ilma ja minun piti kävellä postilaatikolle hakemaan posti. Nenäni, varpaani ja korvani oli ihan jäässä ja tunsin poskieni punoittavan ja kohta halkeilevan. Kävelin postilaatikolle ohkasissa kuteissa, koska ajattelin tämän reissun menevän äkkiä, mutta toisin kävi. Enhän minä voinut juostakaan, kun olin ihan tönkkö. Avasin postilaatikkoni kannen ja siellä oli vain joutavaa roskapostia, paitsi yksi kirje. Haistoin jo kaukaa, että siihen oli kaadettu litratolkulla hajuvettä ja tämä kirje oli isälleni..."
Lähettäjän olisi saattanut arvata kirjettä näkemättäkin - pelkkä kirjekuoren ympärillä leyhyvän parfyymin aistiminen riitti. Se ei ollut halpaa muttei varsinaisesti kallistakaan. Tuoksu oli juuri niitä, joita keskenkasvuiset teinitytöt valitsevat halutessaan kuroa umpeen ikäeronsa todellisiin naisiin. Voimakas, suorastaan hyökkäävä, äärimmäisen aistikas tuoksu, joka suorastaan pursui hekumaa ja intohimoa. Se oli taas se teinihuora!
Otin kirjeen ja sulloin sen puseron taskuun yrittäen saada liikkeen näyttämään siltä että tein sen puolihuolimattomuuttani. Äiti ei ainakaan saisi nähdä sitä. Miten joku yksinkertaisesti voi olla niin ajattelematon että lähettää tuollaisia viestejä postissa, josta kuka tahansa voi ne huomata?
Mieleen iski epäilys. Ehkä se narttu nimenomaan halusi kirjeensä tulevan huomatuksi. Ehkä se oli saanut päähänsä haluta tuhota isä ja sen ura omalla itsellään. Ja samalla repiä riekaleiksi koko perhe. Se tiesi. Se tiesi että juuri siihen se pystyisi. Ja isäkin tiesi. Varmaan se kiristäisi isää, jos tulisi paha paikka. Mutta ei se muuten kertoisi. Isä oli sille jo nyt liian tuottoisa.
Menin takaisin sisälle, riisuin kengät ja sipsutin isän työhuoneeseen. Ovi oli kiinni eikä valo palanut. Isä ei ollut siellä. Astuin sisälle pieneen kopperomaiseen huoneeseen, jossa oli vain yksi kapea ikkuna. Siitä siivilöityi kalpeaa talvipäivän valoa valkoiselle, lyijykynäjälkien sotkemalle työpöydälle. Ajattelin jättää kirjeen huomaamattomaan paikkaan, ikkunalaudalle, ja lähteä heti, ennen kuin joku vielä yllättäisi minut huoneesta. Kuitenkin jäin siihen seisomaan, kirje kädessäni, ja katselin hitaasti kuoreen piirrettyjä sanoja. Kirjoittaja oli käyttänyt niitä ohuita koulutyttöjen kirjoitustusseja, niitä mitä myydään oransseissa pakkauksissa, ja niillä oli kirjoitettu iloisen värikkäästi nimet ja osoitteet niin, että joka toinen kirjain oli eri värinen. Se huora! Se leikki, se halusi leikkiä viatonta nuorta tyttöä. Oli helppo kuvitella se vielä laittamaan hiuksia kahdelle saparolle ja meikkaamaan itsensä tahallaan liiallisesti ja vähän huolimattomasti. Sillä tavalla se härnäsi miehiä. Koko juttu oli flirttiä ja kiusaavaa silmäniskua, josta se tiesi, etteivät sen miehet pystyneet sitä vastustamaan. Se oli häpeämätön.
Seisoin siinä, näiden minua kouristavien ajatusten paikoilleen lamaamana. Joskus monta kuukautta sitten, ennen kuin olin päässyt perille asioiden todellisesta, helvettimäisestä tilasta, olin pitelemättömän uteliaisuuden vallassa aukonut useita noita salaperäisiä, mystisen parfyymin kietomia kirjekuoria ja palaen lukenut kirjeet. Se oli ollut jotenkin jännittävää. Nyt minua lähinnä oksetti. Olin sitten kerran tajunnut, mitä isä oikeastaan teki. Siitä suistavasta järkytyksestä ei ollut kestänyt enää pitkään, ennen kuin jo tiesin kirjeiden lähettäjänkin, ja tajusin, että hän oli saman ikäinen kuin minä.
Käänsin kirjeen ympäri. Olisi voinut jopa odottaa, että se huora olisi painanut kuoreen taakse vielä kirkkaanpunaisella, kiilteisellä huulipunallaan maalatuilla prostituoidun-huulillaan suudelman epätoivoiselle rakastajalleen. Mutta ei, ei omasta isästään yksinkertaisesti voi käyttää tuota sanaa. Rakastaja. Mutta oliko se mies enää edes minun isäni? Se ei ollut enää se 42-vuotias, hillittyjä keskihintaisia sinisiä ja harmaita puvuntakkeja käyttävä vakuutustarkastaja, se isä, jolla oli lämmin syli ja karhea poski ja joka otti mukaansa pelaamaan squashia. Sitä se ei enää ollut. Se oli muuttunut irstaaksi, himokkaaksi pukiksi, kun alkoi maata teinitytön kanssa ja maksaa tälle siitä. Kai se perhettään rakasti, niin paljon kuin aina ennenkin, ja nyt vielä epätoivoisesti. Mutta epätoivoisesti se rakasti myös tyttöään, teinihuoraa jonka takia se riutui ja jonka syliin se palasi viikko toisensa jälkeen. Tai en minä tiedä mitä se oli. Oliko se rakkautta vai himoa tiukkaan lihaan? Nykyisin minä välttelen isää kotona. En pysty katsomaan siihen tai puhumaan sen kanssa normaalisti.
Kirjeet ovat vain huoran leikittelyä, paitsi isän tunteilla ja hermoilla, niin tavallaan eräänlaista venäläistä rulettia, johon se tuntuu mieltyneen. Isä ei kai ole koskaan vastannut niihin mitään. Oikeasti ne kaksi tapaavat aina jossain. Kerran sain tietää, että ne olivat olleet jossakin motellissa. Se tyttö ei ole mikään katujen lapsi. Se asuu omassa lämpimässä kodissaan ja sillä on perhe.
Katselin vielä kirjettä, kääntelin sitä käsissäni, ja ajattelin sittenkin heittää sen menemään, repiä pieniksi palasiksi ja vetää alas vessasta. Kuoren takana oli vasemmassa alakulmassa koukero J, eikä muuta. Se oli sen huoran tapa allekirjoittaa ilveilynsä ja kujertelunsa. Siksi oli kestänytkin aikaa saada sen nimi selville. Sitä näki joskus pyörimässä oman koulun viereisellä koululla. Se oli vähän kuin rinnakkaisluokalla.
Äkkiä katseeni ja saman tien otteeni kirjeestä herposi, kun kuulin miten avainta käännettiin ulko-oven lukossa. Säntäsin mahdollisimman kevyin askelin ulos huoneesta, läpsäisin valot pois ja tempaisin oven kiinni. Sitten menin omaan huoneeseeni. Tulija oli äiti. Sydän jyskyttäen kuuntelin hänen liikkeitään talossa. Sitten, aivan kuin kohtalo olisi päättänyt dramaattiseksi, pahimman mahdollisen noin vain suoraviivaisen vääjäämättä toteuttavaksi pilkakseen antaa kaiken käydä juuri niin, kuulin, miten työhuoneen ovi narisi auki. Joku meni sisään. Nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan askelsin ovelle ja pistin pääni ulos. Näin esteettä työhuoneeseen.
Äiti oli nähnyt kirjeen. En tiedä, oliko hän koskaan nähnyt aikaisempia. Äiti käänteli kirjettä kädessään. Sitten hän repi kuoren kevyesti auki ja kahmi paperiliuskat – painokuviollista teinityttöjen kirjepaperia – ulos. Näytti aivan siltä kuin hänelle olisi riittänyt nopea vilkaisu, kuin hän olisi yhdellä tiiviillä silmäyksellä sisäistänyt kaikki rivit, ja sitten näin käsien liikkeistä –äiti oli minuun selin – miten hän vain taittoi arkit kaksinkerroin ja kääntyi. Minä vetäydyin salamana pois oviaukosta. Niinpä kuulin vain äidin hitaat askelet olohuoneeseen ja sen miten hiipuvahiilloksisen siistin pikku vuolukivitakan – sitä oli lämmitetty jo aivan aamusta – lasiluukku avattiin.
Oveni oli yhä auki, kun äiti pienen hetken kuluttua kulki ohi. Hänen kasvonsa olivat pingottuneet, ja suupielissä näkyi merkki ilmeen tietoisesta kovettamisesta. Katseemme eivät kohdanneet.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kummallista, millaisiin alitajuisiin virheisiin sitä voi sortua. Vasta nyt kun luin tekstin uudestaan tajusin, että siinä on erinäisiä, minun kannaltani noloja yhtymäkohtia Rêveusen Ultima Thuleen.
Parahin Rêveuse, mikäli luet tätä, voin vakuuttaa, että ko. samankaltaisuudet olivat todella täysin tahattomia. Ehkä tätä täytyykin siten lopulta pitää vain osoituksena siitä, miten voimakkaan vaikutuksen Thulen lukeminen minuun teki. Ja voimme ehkä tavallaan siten soveltaa runoilija Samuel Johnsonin mietettä: "Siteeraaminen on suurin kohteliaisuus, jonka kirjailijalle voi esittää." Eli ota kohteliaisuutena, hyvä ystävä, vaikkakin vain alitajuisesti lausuttuna.
Pitäisi aina lukea vähän tarkempaan mitä kirjoittaa...
Ensinnäkin, herkullinen kokonaisuus tuo. Jonkinlaista purevaa, liiankin ilmeistä ironiaa joka hymyilyttää ja jossain määrin ärsyttää yhtä aikaa... Mutta eipä mitäänsanomattomia tekstejä kukaan jaksa lukea, saati sitten ajatella. Näin omasta puolestani voin sanoa, että tuo eteni hyvin, vaikka ilmeisesti kaivattua "vauhtia" ei niin ollutkaan.
Tuosta väittämästäsi plagioinnista. Ensinnäkään, minä en löytänyt tuosta mitään kovin ilmeistä. Mitään silmiinpistävää, mitään häiritsevää. Ehkä krjoitustyylissä oli jotain samanlaista, hyppelevää irtonaisuutta, lausekikkailua ja jotain "friikahtavaa" (Määrittäisikö joku tuon minulle?) Mutta kiitos kohteliaisuudesta kuitenkin. Alitajuisesti lausutussa ei ainakaan pitäisi olla mitään tekaistua, joten kai se on sitten aidointa aitoa. En tiedä.
"Words of wisdom have no meaning"
Jotain kommenttia siis...
Jokin kirjoitustyylissäsi ärsyttää minua. Siis pidänhän minä kirjoituksistasi, mutta jokin niissä on sellaista, jota en oikein siedä.
Ehkäpä se on tapa, jolla ilmaiset eri asioita, käytät adjektiiveja. Esimerkiksi seuraava pätkä
"Seisoin siinä, näiden minua kouristavien ajatusten paikoilleen lamaamana. Joskus monta kuukautta sitten, ennen kuin olin päässyt perille asioiden todellisesta, helvettimäisestä tilasta, olin pitelemättömän uteliaisuuden vallassa aukonut useita noita salaperäisiä, mystisen parfyymin kietomia kirjekuoria ja palaen lukenut kirjeet."
Siis eihän tuossa nyt varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta sain dramatiikan yliannostuksen ja olin tukehtua siihen hajuveden hajuun.
Onko lamaamana ihan joku oikea sana? En ole vain ennen kuullut. Eikö se ole lamaannuttamana? Rupesi vain mietittämään tuollainenkin asia.
Mutta siis kokonaisuutena pidin tuosta jutusta.
Tuli ihan mieleen eräs samantyyppinen juttu tosi elämästä. Sitä sattuu ja tapahtuu.
Che. Vilpittömät kiitokseni vilpittömistä mielipiteistäsi. Erinomaisen virkistävää.
Vai ärsyttää minun tyylini sinua! Hauska kuulla. Itse asiassa tuo sanomasi saa minut hymyilemään aurinkoisesti ja vähän typerästi tässä näyttöpäätteen edessä istuessani. Hauskaa siksi, että kuulee kritiikkiä.
Jaahas, jaahas. Dramatiikan yliannostuksen? Jopas jotakin. Ehkä minä sorrun toisinaan tiettyyn teatraalisuuteen näissä nk. kirjoituksissani, en kiistä. Ja tukehtua hajuveden tuoksuun? Ei kai nyt sentään. Ja sallinette minun huomauttaa, että aloituksesta vastannut nimimerkki flickor skriva se oli saanut päähänsä kaadattaa siihen kirjeeseen hajuvettä "litratolkulla". Minähän vain yritin vaatimattomasti mukailla tätä tosiasiaa ja nöyrästi seurata minulle osoitettuja suuntaviivoja.
"Lamaamana" on totisesti oikea sana, ainakin mitä tulee tietokoneeni oikeinkirjoitusohjelmaan. Miksi puhua uudesti, kun voi puhua vanhasti? Lamaannuttamanakin on tietysti oikein.
Ja hauskaa jos kumminkin pidit tuosta. Siihen nyt en ollut vuodattanut koko sieluani, mutta täytyy huvin vuoksi vähän kokeilla.
J.K. Etkö ollutkin, Che, laittanut tässä hiljan joitakin runoja tuonne naapuripalstalle? Minun täytyy ilmaista ihastukseni. Ajattelin pistää sinne kommenttia, mutta laiskotti.
No, minä pyrin sanomaan aina oman mielipiteeni rehellisesti, enkä paljoa välttele negatiivisen palautteen antamista. Omasta mielestäni se on vaan ihan terveellistä, että saa jotain kritiikkiäkin välillä.
Hyvä jos ne pari runoa miellytti. Itse en nyt niitä pitänyt oikein minään... Olivat ensimmäiset "varsinaiset" runot, jotka olen kirjoittanut. Tuntuu vähän tyhmältä, kun ne muut, jotka sinne runojaan laittavat, ovat kirjoitelleet niitä monia vuosia ja minä vasta "aloitin" viime viikolla. :)
Kuten Che sanoi- hajuveden raskas tuoksu olisi tappanut kärpäsetkin. Toisaalta en koe sitä lainkaan negatiiviseksi ilmiöksi, sehän vaan todistaa hyvin todellisen tunnelman, mikä kirjoituksessasi läpikulkien hallitsee.
Tuo otsikko kyllä herättää hymyjä. Onko se tarkoituksella irvaileva, vai vain tuskastuneen mielen hätäinen heitto? Sen saa jokainen itse päätellä. Epäilenpä siltikin, että tällainen äkkipikaisuus kuuluisi millään tavoin sinun kirjoituksiesi yhteyteen.
Juonta olisi kyllä voinut vielä kehitellä hieman eteenpäin. Alussa se liikkui varsin nopeasti, sitten jähmettyi, ja lopussa kiskaisi itseään vielä muutaman metrin matkan. Toisaalta, äkillisten mielijohteiden aikana kirjoitettuja pätkiä tuskin kukaan hioo kummemminkaan. Ainakaan minä en sellaiseen uhraa suotta aikaani. Kunnon kirjoituksille kunnon valmistelut ja huihaille hieman vähemmän.
Varsin kelpo tekstiä kumminkin.
Hoh hoijaa. Tämäkin kommentti tuntuu olevan aika äkillisestä mielijohteesta kirjoitettu, mutta toivon, että ymmärrät edes jonkin pointin, mitä ajoin takaa. Ja jos et, niin unohda totaalisesti kaikki mitä tähän kirjoitin. En usko, että menetät kovinkaan paljoa. Sellaista koeviikot saavat aikaan.
Ensikerraksi ryhdistäydyn, ja se on lupaus.
Kiitokseni myös teille, suzanne, ajastanne ja huomioistanne. Ilahduttavaa nähdä teitäkin.
Kun luen omaa tekstiäni uudelleen, niin teen huomion: tuohan on aivan surkeaa. Muutama hyvä kohta, ehkä ajatus, mutta sitten monia laahaavia lauseita ja ontumisia. Toden totta, tuo olisi kaivannut paljonkin hiomista. Ja juonen kulusta tekemänne huomio osuu minusta erinomaisen oikeaan.
Nimi, nimi. Se kieltämättä ei oikein istu muuhun kokonaisuuteen, jos mistään kokonaisuudesta voi ylipäänsä edes puhua. Sanoisin, hiukan ehkä selventääkseni sitä näin puolikirjallisen keskustelun merkeissä, että sillä tavoitellaan todellakin hienoista ironista hymynkaretta ja toisaalta se on sekä hätäinen veto että tietoisen kosiskeleva.
Mutta koetan ensi kerraksi kehitellä jotain parempaa. Tämä syntyi suureksi osaksi äkillisen mielijohteen tuottamasta pakottavasta halusta tärvellä flickor skrivanin tekemä alku ohjaamalla se mahdollisesti juuri tuon alun perusteella hiukan odottamattomaan ja hivenen epäsovinnaisempaan suuntaan. ;) Mutta suokaa se yksinäiselle sielulle anteeksi. Ja mitä epäsovinnaisuutta muka on kirjoittaa - jos saan kutsua tätä niin - itseään myyskentelevästä (innostu, Che!) teinihorosta? Pyh.
En tajuu miten tollanen synkkä texti vaikuttaa ihmisiin.. sä kuka kirjotit tän, alkuvaikutelma oli tylsä (ANTEEKS) ei pahalla...=) ja myös synkänpuoleinen!
Kaikki kommentoijat, miten teille nousi kohu tästä textistä? siis aika monet kommentoivat textii ja se on hyvä!!!
Kiitos!!!
Tylsä ja synkänpuoleinen? Ehkä vähän, mutta eihän se alku ollut edes chapeaun kirjoittama...
Ja kun ihmettelit tekstin aiheuttamaa 'kohua', niin olíhan se nyt taitavasti ja osaavasti kerrottu, kuten kirjoittajansa monet muutkin novellit, vaikka olikin joskin hieman liiaksi koristelluissa lauseissaan jokseenkin jaaritteleva ja vetelästi etenevä minun makuuni... mutta tyyliä siinä oli. (Noin, nyt minäkin sitten kommentoin.)
..että tuo on ehdottomasti yksi parhaimmista novelleista täällä! Jatka vain...minä odotan ;)
Minun kaikki tarinani ovat jotenkin lyhyitä ja sekavia, mutta jos olet sattunut lukemaan minun tarinoita niin enhän minä toki voi tietää mitä mieltä sinä olet.
Noh en minä nyt osaa enään selittääkään mitään!
No joka tapauksessa! jatka!