Yks monista mua mietityttävistä jutuista on se, miten nykymaailmassa tuntuis olevan 10 kertaa helpompi päästä naisen pöksyihin kuin osaksi hänen arkeaan. Enkä nyt tarkoita, että naisen pöksyihin pääseminen olisi erityisen helppoa. Tämä oli siis vain yksittäinen havainto.
Tässä kysymys, keskustelun alustukseksi: Onko yh-ilmiö vielä kuitenkin niin uusi, etteivät naiset tiedä kuinka käyttäytyä? Kodin/perheen ylisuojeluako? Erotiikan kaipuuta ilman sitoutumisen vaaraa? Tai sitten vika on miehessä - sitäkään en yhtään ihmettelisi...
Asiallisia kommenteja, kiitos, ettei tätäkin topiccia poisteta...
Tässä kysymys, keskustelun alustukseksi: Onko yh-ilmiö vielä kuitenkin niin uusi, etteivät naiset tiedä kuinka käyttäytyä? Kodin/perheen ylisuojeluako? Erotiikan kaipuuta ilman sitoutumisen vaaraa? Tai sitten vika on miehessä - sitäkään en yhtään ihmettelisi...
Asiallisia kommenteja, kiitos, ettei tätäkin topiccia poisteta...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Jostain syystä aloituksesi laittaa kirjoittamaan vähän asiasta sivuun vastauksen, mutta seuratessani tätä pienoismaailmaani naapurustossamme olen ihmetellyt miten joku naisnaapuri ryhtyy puhumaan omasta puolisostaan jonkinmoisena seksiobjektina. Nuorehko nainen selitti, miten ikäiseni naiset kuolaavat hänen miehensä perään ja hämmästyneenä vastasin etten minä ainakaan mikä pedofiili aio olla. Joten nuorehkon naapurini elämänkatsomukseen nojaten voisin aivan hyvin kuvitella, ettei hän hae muuta kuin kivaa petiseuraa ja voivottelee sitten muun ajan miksei mies muista joka viikko imuroida. En tiedä haluaako kukaan jakamaan sellaistakaan arkea?
ja varon tarkkaan joutumasta siihen uudelleen.
Toisaalta ajattelen sen niinkin, jos nyt kaksi ihmistä tapaa toisensa, ja rakkaus kolahtaa kuin salama taivaalta, kai silloin on valmis vaikka mihin. Ehkä se ei vaan ole tapahtunut sinulle? Vielä :)
meinasinkin nyt aatella tätä ihan järkeilypohjalta. Sillä aikaa kun ootellaan sitä hirmuista rakastumista... niin sitä muuten sit ootellaakin helposti hamaan tappiin asti, ja elämä ehtii mennä ohi... :(
Järkeily on hyvä asia :)
Noinhan siinä voi käydä.. ja ottaahan siinä pienoisen riskin että antaa onnen mennä ohitse.
Toisaalta, voikin olla että hyppäämällä parisuhteeseen, löydät itseäsi taas onnettomana yksin avoliitossa. Mielummin sitten tämä yksinelo onnellisena.
Ehkä olemme liian vaativia? Mutta kuules, tiedän että on olemassa naisiakin jotka ajattelevat kuin sinä. Mistä niitä löytää, onkin eri asia..
mut jos oikeat miehet on kuollu sukupuuttoon? Ei haluta aikuisia lapsia ku on noi omatkin.. kysyyn mitä syödään tänään,on leikkis kavereiden kans ku pitäs jotai tehdä ja joka kauppamatkas mukana........
nykymiehet eivät ole noin stereotyyppisiä. Tai sitten mulla on keskimääräistä fiksumpia kavereita.
Voisin yhtä yks'oikosesti kommentoida, että ei sitten kannata valittaa kun pitää maksaa remonttireiskoille ja autonkorjaajille yms.
Ymmärrän kyllä tuon pointin, ettei haluta ylimääräistä työtä. Mut entä jos mies olisi selvästi "hyödyllinen", ja tunteitakin tuntuisi olevan... Kuuntelevatko naiset liikaa iskelmiä ja odottavat vain sitä unelmien prinssiä, jossa kaikki on täydellistä... ?
...sillä avioerosta pian 10v eikä seuraaja oo ees vilahtanut meillä ;)
Se "oikean" odottelu on vihoviiminen juttu. Mä oon muokannu mun elämästä erittäin mukavan ILMAN MIESTÄ, koira ajaa saman asian :D Tuntuu kertakaikkisen hirveältä ajatukselta että meille muuttais joku kalsarisankari urheiluruutuja sohvalla tuijottamaan ja MUN lapsille tiuskimaan. Mä en näe siihen minkäänlaista tarvetta. Oon niin pitkään tehny kaiken yksin etten edes osais.
Ja kyllä, mun näkemys miehistä on vähän negatiivinen, ei sille voi mitään. Se pohjautuu jo oman lapsuuden alkkisluuseriin, jota isäksi kutsuttiin. Nää tuntemukset asuu tosi sitkeässä ja vaatii yhden miehen todistamaan että muunlaisiakin on. Siis lähempään kontaktiin meikäläiseen.
No tästähän sitten seuraa se että seksiasiat pitää olla hoidossa kuitenkin, kuka sitä nyt elämäänsä selibaattiin tuhlais, en mä ainakaan ;) Jokaisella itseään kunnioittavalla naisella on parin sinkkumiehen numbat kännyssä...
...jos vaikka joskus kyllästyt sinkuissa ravaamiseen:
On olemassa miehiä, jotka eivät katso telkkaria kuin enintään oman kullan kainalossa.
Sellainen mies olisi tyytyväinen, jos saisi edes kerran viikossa herätä rakkaan ihmisen vierestä. Saisi edes kerran viikossa nauttia yhteisen aamiaisen. Jos voisi edes parin viikon välein laittaa ruokaa omalle kullalle ja syödä yhdessä, kaikessa rauhassa... Elämä olisi aina vaan parempaa, jos silloin tällöin voisi käydä kahvilla, kävelyllä, lenkillä, tehdä lasten kanssa yhdessä jotain...
...kuullostaa ihan hyvältä :)
Hmm... jatkaisin vielä tästä; lainaan itseäni:
"Onko yh-ilmiö vielä kuitenkin niin uusi, etteivät naiset tiedä kuinka käyttäytyä? Kodin/perheen ylisuojeluako?"
Korvataanko miehen mukana menetetty "perheen turvan" pesti tavallaan lyömällä kertakaikkinen stoppi kaikenlaiselle liikenteelle? Tylysti, riskit eliminoimalla. Vai minimoidaanko riski ja seurustellaan ensin lapsilta salaa 3kk? ½ vuotta? Vuosi?
Entä lapsien saama miehen malli, joka jää ehkä sen yhden, ehkä huononkin kokemuksen varaan? Olkoonkin kyseessä oma, usein biologinen isä. "Pojasta polvi paranee" voisi todentua muutenkin kuin vain yhden miehen virheistä (ehkä) oppimalla.
Jos kellään ei ole tästä omia ajatuksia - eikö tästä ole vielä ollut juttua naistenlehdissäkään? Valaiskaa minua, hyvät naiset? Tai kertokaa edes tuntojanne, auttakaa minua ymmärtämään...
nimim. "mietinkö taas liikaa?"
Ensinnäkin yh ei ole uusi ilmiö todellakaan. Mun äiti oli yh vuodesta 1968. Kansakoululuokalla olin ainoa mut oppikoulussa sitten luokalla oli muitakin yhärin lapsia.
Mies ei oo koskaan edustanu mulle turvaa, päinvastoin. Ehkä jos olisin heikko pikkublondi tilanne olis toinen...Perheen naiset on kuit aina ollu se koossapitävä voima. Mussa on kaikki se turva mitä meidän perhe tarvitsee. Sillä joka mun perhettä uhkaa on terveys todellisessa vaarassa :D
Miehen malli. Oon miettiny tätä. Lasten isä on ihan hyvä isä ja malli tulee sieltä. Muita miehiä ei lähipiirissä ole.
Mua ärsyttää hirveesti sellaset yh-surkimukset, jotka valittelee exiensä toilailuista ja rahan puutteesta ja syyttää tavallaan kohtaloaan siitä että on pariton. PAH! Kaikenmaailman nyyhkyjuttujen vastapainoks olis kiva tehdä lehtijuttu meikäläisestä, mikälie poweryhäri tjn. Mutta hyvin menee ja saa mennäkin, ihan ite oon sänkyni pedannu!!!
On _tavallaan_ helppoa olla vahva, kun on ne lapset joiden vuoksi taistella. Eron jälkeen elämänsä tarkoitusta ihmettelevän miehen on pikapuoliin keksittävä jokin syy elää. Siis jokin muu syy kuin elatusmaksut. Motivaation puute voi olla tuhoisaa. En ruikuta, on vaan tietoa asiasta.
Nopeasti sopeutuneet miehet voivat olla vahvoja yksinään, jopa ilman lapsia. Näissä miehissä voisi olla oivia kumppaneita näille vahvoille naisille, mutta kummatkaan eivät ole tarvitsevinaan toisiaan... noh, ehkä ne puhelinnumerot edes...
Mulle ei oikein riitä olla vaan numerona jonkin "yhärin" kännykässä. Siinä menee paras osa miehestä hukkaan. (makuasia?) Eikä homma toimi toiseenkaan suuntaan noin kevyesti. Se on taas arvokysymys.
Ehkä naisetkin oppivat arvostamaan "elämänkumppanuusrakkautta"... ainakin sitten vähän vanhempina...
Loppukevennykseksi Paul Simon'in laulun sanoja, jotenkin näin se meni:
"Who's gonna love you when your looks are gone?"
mutta en heikko , enkä koskaan miestä tarvinnut ns. turvakseni/tuekseni. Olen itse edustanut sitä vahvaa lenkkiä. Koita joskus jättää nuo karsinoinnit vähemmälle. Ei se ole vahvuutta jos on iso , tumma ja kova suustaan.
Yksinhuoltajana olen toiminut jo monta vuotta ja samaa linjaa jatkan edelleen. Valintani.
Kaluttu aihe ja syljetty ulos monta kertaa. Et keksinyt mitään mullistavaa käsittelemätöntä ongelmaa. ;)
sitten sulta saatu tyhjentävä vastaus..? Saanen epäillä, asenteesi ei ole kovin rakentava tjsp.
Katsos, kukin tasonsa mukaan. Eikä ole tullut seurattua tätä palstaa kovin tiiviisti. Pahoittelen kovasti ettei taso tai aiheen uutuusarvo riittänyt Sinulle.
Keskustelu on minun osaltani päättynyt tähän. Kiitos asiallisesti kommentoineille.
-eeoo
Tarkoituskaan ei ollut antaa ns. tyhjentävää vastausta . Eikä asenteeni tarvitse olla rakentava . :) Öitä omasta puolestani .
Eiköhän useimmille käy niin (oli yksinhuoltaja tai mikä tahansa), että kun oikein todella itselle sopiva ihminen tulee vastaan ja jos rakastutaan molemminpuolisesti, niin kaikki sujuu kuten "pitääkin". Mutta jos lapsiaan yksinhuoltava aikuinen epäröi suhteen jatkuvuutta tai tunteita ei ole tarpeeksi, niin hätiköimiseen ei ole varaa. Harvempi haluaa esitellä lapsilleen yhden kaverin tässä kuussa ja toisen ensi kuussa.
Eikö tuo ole oikeaa ajattelua?
Tämä(kin) oli yleistystä, mutta varmasti tottakin monen kohdalla. Monesti vaan meillä on taipumus tulkita asioita omasta vinkkelistämme emmekä ota huomioon sitä mitä toinen asioista ajattelee?
olen pytkinyt olemaan mahdollisimman objektiivinen, ja samalla hieman provosoiva, että keskustelua syntyisi nimenomaan asiasta eikä esim. minun henk.koht. asenneongelmistani.
Tuo voisi olla aihe sinänsä, tuo lähes pakkomielteinen rakastumisen tarve HETI. Ei taida olla niin kivaa rakentaa suhdetta "toistensa parhaat ystävät" -perustalle, ja luottaa siihen että rakkaus tulee vaikkapa suhteen toimivuuden ja yhteisten tekojen/tavotteiden kautta.
Ehkä ontuva vertaus, mutta mieleen tulee nykyinen talolainakulttuuri; Että pitää olla komia mökki heti, ja luotetaan siihen että jaksetaan maksaa kahdestaan sitä vuosikymmeniä. Sitten tulee ero, kun ollaankin kovin erilaisia ja HUOM! - luotettu enemmän siihen rakkauteen kuin järkeen.
Hetimullekaikkitännenyt ei ehkä olekaan kaikissa asioissa se toimivin ratkaisu.