ailahtelevat

Tiedän tunteen! Me jätettiin ehkäsy pois viime syksynä. Olin jo pitkään kuumeillut, mutta mies vaati aikaa ajatukseen totuttelemiseen. Sit kun viimeinkin mies näytti vihreetä valoa, veinasi minulle iskeä ramppikuume! En ollut enää yhtään niin varma että haluan lapsen. Tunteen ailahtelivat laidasta laitaan päivittäin. Mietin kaikki asiat; raskautumisen, raskausajan, synnytyksen, lapsen kasvamisen, kaikkein pahimman mahollisen mukaan eli siis että kaikki mikä voi mennä pieleen menee pieleen. Välillä taas mietin että miks me tässä asiassa epäonnistuttas kun onhan kaikki muutkin(tuntemamme) onnistuneet! Mietin miten jaksan olla lapsen kanssa yötä päivää. Entäs jos alan vihata lastani ja entäs jos minusta tulee ihan kauhea äiti? Silti kumminkin koko ajan tiesin että haluan lapsen ja olisin huolehtiva ja rakastava ja hyvä äiti.

Usko pois, tuota vaihetta ei kestä kuin hetken aikaa. Siinä vaiheessa kun eka nega tärähti testiin kaikki epävarmuus oli poissa. Tuon jälkeen sitä vaan joka kerta huomaa olevansa entistä varmempi asiasta. Nyt eletään jo helmikuuta eikä pikkusta kuulu vieläkään :(

Kyllähän sitä vieläkin välillä miettii noita samoja asioita, lähinnä sitä jaksamis puolta, että miten sitä jaksaa jos ei kuukausiin tai vuosiin saa nukuttua yhtiäkään täysiä yöunia. Itselleni kun tuo nukkuminen on niin tärkeetä. Mutta kai sen kestää kun on PAKKO kestää!!

Kyllä minä ainakin sen "hermoilun" ajattelen niin että se nimenomaan osottaa sitä kypsyyttä, kun miettii niitä huonojakin puolia ja puntaroi muutenkin asioita. Se on vaan yksi tämän ädiksi kasvamis "prosessin" vaiheista ;) Kypsymättömämpää minusta olisi se, että sokeena vaan paahtaa eteen päin tyyliin "pakko saada lapsi", miettimättä mitä se mahdollisesti tuo tullessaan ja miettimättä omia ominaisuuksiaan äitinä. Vaikka eipähän sitä voi mitään OIKEASTI etukäteen tietää ennekuin se nyytti on sylissä, mutta jos minusta nyt tuntuisi pelkästään vain siltä että lapset on kauheita kuolaavia ja haisevia riesoja, niin visusti kyllä pitäisin jalkani ristissä...

Mitä taas tuohon naimisiin menoon tulee, niin ei mekään olla naimisissa. Me ei vaan olla kovin perinteitä "kunnioittavia". Suhde on hyvä ja vakaalla pohjalla näinkin enkä usko että se naimisiin meno mitään extra onnea ja autuutta toisi. Luotamme toisiimme ilman sitä papin aamentakin eli ei tässä kummallakaan ole sellaista pelkoa että toinen päättäisi yhtäkkiä lähteä kävelemään ja sen takia pitäisi "sitoa" toinen toiseemme. Ja eipähän se avioiliitto nykypäivänä estä tuotakaan tekemästä(lähtemästä lipettiin) eli jos tarkoitit tuolla että ette ole naimisissa ja senkö takia sinulla on epävarma olo, niin kysypä itseltäsi luotatko tällä hetkellä kumppaniisi 110%:sti? Jos luotat niin miten se avioliitto asiaa enää muuttaisi? Tai jos et luota, niin miksi luulet että avioliitto tekisi suhteestanne luotettavamman?
Noniin, ei ollut tarkoitus pitää mitään avioliiton vastaista palopuhetta, mutta olen vain sitä mieltä vahvasti että kyllä ne asiat pitää olla jo ennen avioliittoa kunnossa, ei se avioliitto ole mikään oikotie onneen, et papin aamenen jälkeen kaikki asiat korjaantuu ja kaikki on täydellistä...Tämä vain minun mielipide.

Mutta älä vielä ihan epätoivoon vaivu. Jos vain luotat itseesi ja kumppaniisi (ja luottamus on molemmin puolista) olette jo voitolla! Ja lapsi tulee kun on tullakseen :)

minä jätin pillerit joulukuulla pois, ja siirryttiin kumiukkoon. Mieheni sai vauvakuumeen, jonka sitten tartutti minuunkin ;)

Odoteltiin että ensimmäiset menkat alkoivat, ja ylläriksi alkoivatkin ihan oikealla ajallaan :) Ja nyt sitten ei olla käytetty mitään ehkäisyä.

Ymmärrän tuon sinun epävarmuutesi, koska ette ole naimisissa. Itselläni ja miehelläni on aina ollut sellainen "periaate" ettei yritetä tehdä lapsia vasta kun avioliitossa. On se vain niin ihanaa kantaa koko perhe samaa sukunimeä, ja olla mies ja vaimo ;)

Monenlaiset ailahtelevat tunteet jauhaa täälläkin päässä. Menkkojen pitäis alkaa ylihuomenna...

Itse en ole ajatellut sitä osaisinko rakastaa lastamme oikein, ja aina. Minun mieltäni askarruttaa enemmänkin se synnytys ja sen kaikki komplikaatiot. Ja pelko siitä että vauvalle sattuu jotakin. Jos ei synnytyksessä, niin onhan nämä kätkytkuolemat, yms sellaisia asioita jotka kummittelevat mielessä.

Kyllä tämä tästä vielä :) TSEMIÄ! ;)

Tunteet ovat normaali asia. Uskoisin että monikin miettii samanlaisia asioita. Ainakin itse mietin.

Olinkin tuossa jo raskaana mutta sain keskenmenon. Päätimme silloin mennä naimisiin ennen kun lapsi syntyy. Olen itse jokseenkin vanhanaikainen vaika nuori olenkin. Halusin naimisiin ennen lapsen syntymää.

No sunnuntaina sain keskenmenon, mutta häät ovat kuitenkin edessä. Jotain positiivista sentään. Nyt on helpopi löytää sopiva hääpuku ja ei tarvitse jännätä uskaltako lähteä häämatkalle. Kai se vauvelikin sieltä sitten ajan kanssa tulee.

Menkää ensin naimisiin jos siltä tuntuu. Ei häiden tarvitse olla mitkään super kalliit, jos rahatilanne mietityttää.

Sama tilanne kuin sulla. Eli kuumetta on ollut jo parin vuoden ailahtelevasti ja nyt melko kovana. Koskaan aikaisemmin en ole näilläkään sivustoilla pyörinyt. Kuitenkin samalla ajatus pelottaa, se elämän muutos, parisuhde, oma jaksaminen, vapaudesta luopuminen... Oon pähkäillyt näitä muutaman viikon ja tullut siihen tulokseen, että ei se asia mihinkään odottamallakaan muutu. Eihän se voi pelkästään ihanaakaan olla, mutta uskon että kaiken sen arvoista kuitenkin. Tietysti kannattaa miettiä, onko oikeasti valmis luopumaan vapaudesta mennä ja tulla, valmis siihen, että parisuhde voi jäädä jäähylle vähäksi (?) aikaa, jaksaa yösyötöt ja muut valvomiset, ym. Se on kuitenkin 24/7. En itse ole todellakaan varma, lähinnä jaksaminen pelottaa, minähän sen lapsen kanssa olen suurimman osan ajasta, mies kun päivät luonnollisesti töissä. Hirvittää, mutta samalla tekee mieli niin pirusti...Hiukka juu ristiriitaiset tunteet. Toivottavasti normaalia, eikä sitä kypsymättömyyttä äidiksi! :/