POHJOISEN PIMEYDEN TARINOITA

"Böömies" kirjoitti:

POHJOISEN
PIMEYDEN TARINOITA

”Maailma on täynnä mitä oudoimpia tarinoita, joita tiede tai terve järki ei ole pystynyt selittämään, eikä ihmisen terve mieli salli outojen asioiden olemassa oloa, mutta tarinat aaveista ja selittämättömistä ilmiöistä kiehtovat epäuskoisintakin mieltä. Seuraavat tarinat ovat täysin fiktiivisiä, tosin osa perustuen täysin todenperäisiin tapauksiin, nämä ovat; Pohjoisen pimeyden tarinoita...”


”TURHIEN UNELMIEN TALO”

Suomessa on satoja vanhoja kartanoita, ja jokaisella kartanolla on takanaan oma tarinansa, joista suurin osa on jäänyt historiaan, mutta ihmisen mieli on myös unohtavainen, joten välillä menneisyys palaa nykyhetkeen muistuttaen eläviä menneestä. Toisin sanoen, joka kartanolla on oma legendansa, kummitustarinansa, mutta kuuluisin ja ehkä pelottavin kartano legendoineen sijaitsee kaukana itäisessä suomessa, pienessä maalaiskunnassa nimeltään ”Räsäjoki”. Räsäjoen kunta on yksi niistä harvaan asutuista kylistä, joissa aikoinaan oli suurikin väestö, kunnes heidän kylään iski aikoinaan kuuluisa ”maaltapako”. Useimmat löivät laudat tupiensa ikkunoihin, ja muuttivat maalta kaupunkiin tai ruotsiin, paremman elämän perässä. Mutta ennen näitä aikoja, rakennutti rikas maanomistaja suuren kartanon synkän kuusimetsän keskelle. 1905 oli vuosi, ja talo valmistui nopeasti. Kaksikerroksinen valkoinen lautakartano kohosi suuren kummun päällä, josta laski kivikkoinen tie suuren metsälammen rantaan. Tila sai nimeksi ”Unelmakumpu”.

Talon rakennutti rikas maanomistaja Viktor Haapala, joka muutti kauniin nuoren vaimonsa, lastensa, ja palvelusväkensä kanssa kartanoon. Elämä kuitenkin sai miltei heti traagisen käänteen, kun perheen nuorin lapsi Stefan hukkui metsälampeen. Siitä sai alkunsa valtava traagisten tapahtumien vyöry, ja myöhemmin ”Unelmakumpua” alettiinkin kutsua kirotuksi. Stefanin kuoleman jälkeen Viktor alkoholisoitui pahasti, hän oli kotoa pitkiä aikoja poissa, pyörien kapakoissa ja vieraissa naisissa. Surusta läpeensä masentunut Iida, Viktorin vaimo, kiipesi eräänä iltana vajan ylisille ja asetti kaulaansa hirttosilmukan, mutta juuri ennen kuin hän meinasi syöksyä tuomioonsa, sattui talon päärenki paikalle ja esti epätoivoisen Iidan teon. Tästä alkoi myös rengin ja Iidan salainen suhde, josta Viktor sai kuitenkin eräänä myrskyisenä syksy-iltana kuulla kapakka reissullaan. Hän nousi raivoissaan mustan hevosensa vetämiin rattaisiin, ja lähti kiitämään hurjaa vauhtia pimeään yöhön, tarkoituksenaan tappaa uskoton vaimonsa ja tämän rakastaja. Humalainen Viktor kuitenkin ajoi kärrynsä valtavaan kiveen, ja Viktor syöksyi tieltä kartanonsa lähellä, katkaisten onnettomuudessa niskansa. Talo jäi nyt Iidalle, mutta hänen rakastajansa talon renki alkoi pelätä talon ”kirousta” joten hän jätti Iidan, ja muutti pois paikkakunnalta. Murtunut Iida ei pystynyt enää huolehtimaan lapsistaan, jotka sitten otettiin huostaan tai huudettiin toisiin perheisiin. Iida jäi yksin isoon taloon, ja huhut hänen kasvavasta hulluudestaan alkoivat kasvaa.

Syksyllä 1910, Iida palkkasi joukon rakennus miehiä laajentamaan ”Unelmakummun” taloa, syyksi hän kertoi kuolleen lapsensa Stefanin ilmestyneen hänelle eräs ilta, ja käskenyt Iidaa rakennuttamaan taloa isommaksi. Lisäksi Iida jaksoi kertoa miten jokainen myrskyinen yö päätietä pitkin kiitivät mustat kärryt, jotka pihaan päästessään katosivat. Hän uskoi tämän olevan Viktorin vihainen henki. Kahdessa vuodessa talon laajennus oli valmis, ja Iida tuntui tulevan päivä päivältä hullummaksi. Iida oli täysin varma että kartanon mailla kummitteli hänen edesmennyt miehensä ja lapsensa, tosin myöhemmin on kuultu kyseisten rakennusmiestenkin kertoneen oudoista kärryistä jotka ovat hävinneet pihamaalla, sekä lapsen itkun kuuluneen metsälammelta. Iida alkoi kuitenkin muutaman vuoden eristäytymisen jälkeen näyttäytyä taas ihmisten ilmoilla, pukeutuen parhaimpiinsa ja ostaen aina kallista, kuten paremman väen kuuluikin, mutta rikkaudella on myös hintansa. Muuan kulkumies kuuli tämän rikkaan lesken asuvan yksin suuressa kartanossaan, ja päätti murtautua ”Unelmakumpuun” Iidan nukkuessa yksin talossa. Kerrotaan että mies oli eräänä yönä murtautunut taloon, mutta Iida oli aamulla löytänyt kyseisen yöllisen vieraan kuolleena eteishallin lattialta, naamalla kauhun sekainen irvistys. Tarina kertoo että mies olisi kohdannut eteisessä jotain pelottavaa, joka olisi järkyttänyt tämän hengiltä.

Iida asui suuressa kartanossa aina vuoteen 1930 asti, jolloin hän kuoli vaikeaan keuhkokuumeeseen. Iidan päiväkirjat ovat kuitenkin säilyneet näihin päiviin asti, joita jotkut pitävät sekopäisen lesken hulluuden kirjoituksina aaveista ja hengistä, kun taas jotkut pitävät kyseisiä kirjoja todisteina ”Unelmakummun” kummitteluista. Iidan kirjat sisältävät tarkkoja tarinoita hänen poikansa Stefanin ilmestyksistä, oudoista valoista pihamaalla, ja kummituskärryistä. Sekä yöllisestä kauhun sekaisesta huudosta, joka kaikuu eteishallin käytävillä.

Suuri kartano seisoi tyhjillään vuoteen 1935 asti, jolloin sen osti rikas ruotsalainen liikemies, ja hän remontoi että rakennutti ”Unelmakummun” kartanosta majatalon. Kerrotaan, että talo olisi kuin herännyt henkiin kun remonttimiehet ensimmäisenä päivänä astuivat sisään sen narisevasta tammiovesta. Remonttimiesten kerrotaan nähneen usein naisen vaeltavan toisessa kerroksessa 1900-luvun alun mekko päällä, surullinen ilme kasvoillaan. Osa työmiehistä ei uskaltanut hämärän tullen jäädä kartanon maille, saati yksin tekemään töitä. Lisäksi he kertoivat nähneensä hevosten vetämien kärryjen ilmestyvän vähän väliä pihamaalle, ja kadoten sitten yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Välillä miehet jättivät työt kesken useaksi päiväksi, häipyen kartanosta selkäpiitä karmivan tyhjästä kaikuvan huudon takia, joka kaikui eteishallissa.

Kartanohotelli kuitenkin valmistui vuonna 1938, vaikka omistaja Sven Nord, olisi halunnut hotellin valmistuvan vuotta aikaisemmin, mutta työt olivat viivästyneet työmiesten pelkojen ja irtisanomisien takia. Sven itse nauroi väitteille kirouksista tai aaveista. Hotelli tuntui houkuttelevan paikalle hyvin asiakkaita, mutta pian kuitenkin alkoivat taas kiertää tarinat aaveista. Hyvin moni henkilökunnasta kieltäytyi menemästä siivoamaan yksin toista kerrosta, koska moni heistä oli nähnyt mekossa kulkevan naisen aaveen, ja he tiesivät aaveen olevan talon entisen emännän Iida Haapalan, koska useat tunnistivat hänet vanhasta muotokuva maalauksesta joka roikkui ruokasalin seinällä. Useat vieraat myös valittivat oudoista kylmistä henkäyksistä, lisäksi siitä että he tunsivat jonkun tuijottavan huoneiden pimeissä nurkissa. Sven Nord, ei uskonut aaveisiin, ja kuljeskeli huoletta hotellinsa käytävillä öisin, poltellen paksuja sikareita. Hänen mielipiteensä kuitenkin muuttui, kun eräänä yönä hän asteli hiljaa toisen kerroksen pehmeällä koko lattia matolla, poltellen tapansa mukaan paksua sikaria ja katsellen vanhoja maalauksia jotka koristivat kartanohotellin seiniä. Sinä yönä hänen uskonsa aaveisiin muuttui täysin, Svenin kerrotaan kertoneen miten hän oli kuullut äänen takaansa ja kääntyessään hän oli nähnyt miten vanhan aikaiseen mekkoon pukeutunut nainen astui siivouskomerosta käytävällä. Naisen iho oli ollut kuulemma kauttaaltaan kuolon kalpea sekä silmät olivat olleet surulliset, sekä samalla hyvin tummat, kuin kuolleella. Sven ja nainen olivat tuijottaneet vain toisiaan, kunnes nainen lähtenyt kuin ”valumaan” käytävää pitkin Sveniä kohti, peloissaan Sven oli riuhtaissut pistoolinsa kotelosta ja ampunut aavetta kohti kaksi laukaisua. Siinä samassa hahmo oli kadonnut, ja laukaukset olivat herättäneet koko yöllisen henkilökunnan että asukkaat.

Asukkaille kerrottiin laukausten olleen vahinko, yhden laukauksen voisi vielä vahingoksi uskoa, mutta että kaksi? Kyseisenä yönä ammuttujen luotien reiät ovat tänäkin päivänä kartanon toisen kerroksen seinässä, muistuttamassa legendasta. Sven kuitenkin palkkasi hänen tilalleen toisen johtajan vastaamaan kartanosta, ja hän itse palasi ruotsiin, hän ei kuitenkaan enää eläessään palannut takaisin ”Unelmakumpuun”, niin syvät jäljet yöllinen kohtaaminen Iida Haapalan hengen kanssa, oli jättänyt. Kartanohotellin siis vielä omisti Sven Nord, mutta sen uusi johtaja oli suomalainen Olavi Metsäläinen. Olavi oli aikaisemmin omistanut Helsingissä pienen hotellin, mutta veri veti jostain syystä maalle, ja ”Unelmakummun” johtajan virka oli hänelle enemmän kuin unelmien täyttymys. Olavi muutti asumaan ”Unelmakummun” upeimpaan sviittiin, joka oli ennen ollut Viktor ja Iida Haapalan entinen makuuhuone, ja tarinat aaveista eivät Olavia pelottaneet, hän oli ennenkin kokenut outoja tapauksia opiskelija aikoinaan Helsingissä. Vuosi oli nyt 1940, ja Olavi tunsi vihdoinkin olevansa loistavassa työssä. ”Huvikummun” kummitukset vetivät myös matkaajia ja uteliaita asiakkaita kaukaakin, jopa Englannista asti kävi ihmisiä ihmettelemässä ”Huvikummun” kummituksia. Kauan ei Olavi kuitenkaan ehtinyt uraa paikassa luomaan, nimittäin vuonna 1941 kartanoa kohtasi uusi tragedia. Eräänä yönä vasta vihitty nuori hääpari ilmeisesti riitaantui jostain asiasta, ja morsian vahingossa surmasi sulhasensa lyömällä tätä kynttilän jalalla päähän, sulhasen vielä ollessa hääsmokissaan. Järkyttynyt morsian katsoi kuollutta sulhastaan ja veren tahrimaa valkoista hääpukuaan, hän otti sulhasensa partaveitsen viiltäen auki ranteensa. Kohtalokas hääpari löydettiin vasta aamulla, siivojaan tullessa huoneeseen. Kartano sai taas osakseen huonoa mainetta, ja se myös näkyi asiakkaiden puutoksessa. 1942 kiiri tieto Sven Nordille, että kartano ei enää tuottanut voittoa, näin ollen se olisi pakko sulkea. Olavi Metsäläinen menetti työnsä, ja katsoi katkerana miten rakennus miehet naulasivat kiinni kartanon ovia ja ikkunoita.

Taas seisoi tyhjillään ”Unelmakummun” suuri kartanorakennus, ja vasta vuonna 1950 ränsistyneen rakennuksen ovet avautuivat jälleen kerran. Rakennuksen oli ostanut rikas leskirouva Miriam Salminen, joka restauroi hotellin vanhaan loistoonsa, lisäksi Miriam Salminen tunnettiin suurena paranormaalien ilmiöiden tutkijana, ja hän tiesi kartanon vanhan historian ja tarinat. Rakennustyöt alkoivat 1951, ja ensimmäinen rakennustyöporukka irtisanoutui karmivien tapahtumien takia. He kertoivat samoja tarinoita oudoista valoilmiöistä sekä naisesta mekossa toisessa kerroksessa. Eräs työmiehistä kertoi järkyttyneensä pahasti, nähneensä eräässä huoneessa veren tahrimaan morsiuspukuun pukeutuneen naisen, joka oli kävellyt seinään ja hävinnyt. Kartano kuitenkin valmistui vuoteen 1953 mennessä, ja Miriam Salminen teki siitä enemmänkin hotellimuseon muistuttamaan menneistä ajoista, ja pitämään yllä ”Unelmakummun” legendaa. Esimerkiksi seinille laitettiin maalauksia entisistä omistajista, Iida Haapalan päiväkirjat löydettiin ullakolta ja ne laitettiin näytille yleisön nähtäväksi, myöskään Sven Nordin ampumia luodin jälkiä ei korjattu, vaan ne jätettiin näytillä, tarinan kera.

”Suomen kuuluisin kummituskartano” Tällä lauseella hotellia mainostettiin, lisäksi Miriam Salminen piti useita spiritistisiä istuntoja hyvin maksaville asiakkaille kartanon ruokasalissa tai ullakolla, lisäksi kartanon maille järjestettiin kummitus kiertokävelyjä. Outoa kyllä, kummitustapaukset lisääntyivät roimasti Miriam Salmisen avattua uuden kartanon, että moni alkoi epäillä huiputusta, vaikka moni asiakas ja henkilökunnasta useimmat kertoivat törmänneensä ”Unelmakummun” aaveisiin. Yleensä aaveet ilmestyivät kuitenkin niille, jotka eivät niihin juurikaan uskoneet, tai halunneet uskoa. Aaveiden metsästäjät lähtivät usein pettyneinä hotellista, koska eivät olleet kokeneet outoja. Pelottavimpia tapauksia kuitenkin tuolta ajalta kerrotaan tapahtuneen eräänä kesäisenä yönä, kun eräs asiakas oli yöllä herännyt kylmään tunteeseen, hän oli kääntänyt kylkeään ja jähmettynyt nähdessään sänkynsä vieressä seisovan smokkipukuisen miehen, jonka päästä oli virrannut verta, ja tämä oli vain tuijottanut suurilla kalpeilla silmillä miestä, suuri hymy huulillaan. Mies oli jähmettynyt kauhusta, eikä saanut edes peloltaan huudettua. Hän hyppäsi kuulemma siinä vaiheessa sängystä, kun smokkipukeinen, hymyilevä aave oli yrittänyt ryömiä samaan sänkyyn. Kartanon silloinen nuori siivooja kertoo vielä tänäkin päivänä miten pelottavaa oli katsoa aikuisen miehen ryntäävän käytävään itkien järkytyksestä.

Tarinat lisääntyivät, ja alkoivat saada hurjia puitteita vuosien mittaan, vuoteen 1957 kartanossa ja sen mailla oli raportoitu yli 100 selittämätöntä tapausta. Kartanon aaveet ylittivät jopa uutiskynnyksen, ja talon historiasta ja sen tarinoista kirjoitettiin useissa aikakausilehdissä. Miriam Salminen oli löytänyt varsinaisen kultakimpaleen, nimittäin tarinat vetivät hotellin reippaasti täyteen yleisöä. Ruotsista tuli kuitenkin tieto, että hotellin edellinen omistaja Sven Nord oli kuollut, muutama viikko tiedon jälkeen, alkoi yölliseen aikaan käytäviltä kuulua selittämättömiä askeleita, jotka kuuluivat tyhjästä, lisäksi käytävillä tuoksui yöllä vahva sikarin tuoksu, vaikka käytävillä ei saanut polttaa. Välillä sikarin tuhkaa löytyi jopa selittämättömistä paikoista, esimerkiksi peilikaappien sisältä, tai vastaavista paikoista. Miriam selitti asian vain sillä että Sven Nord, oli palannut ”Unelmakumpuun”.

Vuonna 1961 Miriam Salminen kuoli, hän kuitenkin oli myynyt kartanon ennen kuolemaansa Kuopiolaiselle liikemiehelle Seppo Kauhavalle, joka taas myi sen eteenpäin eräälle hotelliketjulle. Miriam Salmisen kuoleman jälkeen kummittelu väheni voimakkaasti, ja vuosien kuluessa alettiin uskoa että kummitusjutut olivat vain Miriam Salmisen ylisuurentelevia tarinoita, joilla saatiin asiakkaita. Unelmakumpu toimi hotellina vuoteen 1975, jolloin se suljettiin ja myytiin valtiolle. Kuitenkin kuluneiden vuosien aikana raportoitiin useita selittämättömiä ilmiöitä, kuten aavekärryt, jotka välillä saapuivat kuin tyhjästä kartanon pihalle, häviten saman tien, kohtalokas hääpari joka välillä ilmestyi muistuttamaan eläviä rakkauden traagisestakin puolesta, omituinen sikarin savu ja tuoksu, joka ilmestyi tyhjästä, sekä metsälammen päällä kesä öisin tanssiva pienen pojan hahmo, lisäksi legendaan tarttuen Miriam Salmisen vanhasta makuuhuoneesta ajoittain kuuluva käkätys, joka vanhan työntekijän mukaan kuuluu itse Miriam Salmiselle.

Vuonna 1992, valtio rahoitti museokuntaa, restauroimaan vanhan rakennuksen, ja ”Unelmakumpu” heräsi jälleen henkiin, tällä kertaa toimien museona, muistuttaen entisestä elämästä ja legendasta, ja museona tämä kyseinen suuri talo vieläkin toimii, mutta entä kummitukset? Olivatko ne pienen kylän väen keksimiä keinoja saada ihmisiä paikkakunnalle, vai olivatko ne vain ahneiden omistajien juttuja keksiä uusia keinoja hankkia rahaa? Tänä päivänä museon työntekijöiltä kysyttäessä ”Kummitteleeko täällä?” Voi saada vastaukseksi vain salaperäisen hymyn, itse kysyin tätä kysymystä, käydessäni ”Unelmakummussa” viime kesänä, talon pääoppaalta johon törmäsin yksinäisellä vaelluksellani yläkerrassa. Nainen ei sanonut mitään, hymyili vain, ja katosi silmieni edessä ilmaan. Ihmettelinkin miksi muilla henkilökunnan jäsenillä ei ollut yllään 1900-luvun alun mekkoa…


”ANNA KUOLLEIDEN NUKKUA”

Hautausmaat. Jokaisen meidän viimeinen leposija, jonne tämä kulkumme loppujen lopuksi päättyy. Hautausmailla on aina rauhallinen ja tyyni tunnelma, talvi päivisin se voi olla mitä kauneimpia näkyjä, katsoa lumen peittämiä koskemattomia hautoja, joiden vierellä saattaa levätä yksinäinen paleltunut kukka, tai lepattaa hiljainen kynttilä. Hautausmaat ovat myös tarinoita täynnä, niin myös Porvoon hautausmaa. Aikoinaanhan kerrottiin ihmisten haudanneen omaisensa niin matalalle, että sateet lopulta toivat ruumiit pintaan, ja Porvoon vanhan kaupungin kaduilla juoksentelivat eläimet ihmisten luita suissaan. Mutta jos yöllä kävelet hautausmaalla, jutellen omien ajatustesi kanssa, voi olla että törmäät johonkin mihin et heti uskoisi törmäävän. Kuten eräs mies joka ystävättärensä kanssa oli kävellyt hautausmaalla neljän aikaan yöllä, oli hänen huomionsa kiinnittynyt yhtäkkiä vanhaan mieheen joka oli kävellyt hänen luokseen. Vanhus oli udellut miehen nimeä ja kätellyt tätä. Mies ei tietenkään aluksi ihmetellyt kalpeaa vanhusta, eikä tämän kylmää kättelyä, eikä sitä että tämä katosi näkyvistä hyvin nopeasti. Vasta seuraavana päivänä mies rupesi miettimään, ja ihmetteli kuinka moni vanhus kävelee neljän aikaa yöllä hautausmaalla, kyselemässä toisten nimeä, hän soitti ystävättärelleen, joka sanoi juuri ajatelleen samaa. Aika kului ja mies palasi jälleen hautausmaalle kävelemään, miltei jo unohtaneena yöllisen omituisen kohtaamisen. Kunnes hän saapui hautakiven kohdalle, jota ei ollut ikinä ennen huomioinut, mutta nimi sen kyljessä tuntui tutulta, kuin salama kirkkaalta taivaalta hän tajusi kivessä olevan täysin saman nimen mitä yöllä kättelemään tulleella vanhuksella oli, kuolin vuosi sattui vain olemaan 1970. Kun, hän itse oli samannimisen miehen tavannut vuosi sitten vuonna 2000.

Kerrotaan myös eräästä hautausmaan puutarhurista, joka oli valitettavasti kuollut onnettomuudessa aikoja sitten, vieläkin kerrotaan miten moni kysyy neuvoja lehtiä haravoivalta naiselta, joka nostaa katseensa kohti kysyjää, ja katsoo tätä hetken tyhjillä silmäkuopillaan kadoten sitten. Eräs mies kertoi miten hautausmaan hoitaja oli saattanut tämän haluamansa haudan kohdalle, ja kääntyessään kiittämään tätä ei enää ketään ollut hänen vierellään seisonut, eikä ketään näkynyt lähimaillakaan. Hautausmaat ovat tietysti pyhää maata, ja monesti on kerrottu jos kuolleiden nukkumista on mitenkään solvattu tai häiritty on moni saanut sitä katua. Eräskin humalainen oli päättänyt oikaista hautuumaan kautta, ja käyttäytynyt törkeästi hän oli kiroillut ja sylkenyt, ja ennen portteja hän oli pysähtynyt ja toivottanut nauraen hyvää yötä haudassa lepääville. Siinä samassa oli kaikki valot sammunut, ja humalainen kertoi kuulleensa miten kaukaa lähestyi valtava joukko juoksu askeleita. Hän oli juossut kauhun vallassa hautausmaan porteista, kuullen samalla miten askeleet lähestyivät. Päästessään porteista ulos, oli hän kääntynyt ja nähnyt miten raskaat rautaportit olivat yksin rämähtäneet kiinni voimakkaasti. Siitä lähtien ei humalainen ikinä oikaissut hautausmaan kautta.

Eräätkin nuoret veljekset ottivat opikseen eräänä kesäpäivänä kuljeskellessaan hautausmaalla. He katselivat hautoja ja juttelivat kummitusjuttuja. Kunnes eräs heistä sai mieleensä koputella hautakiviin. He koputtelivat hautakiviin ja kyselivät onko ketään hereillä. Illan tullen he palasivat kotiinsa, ja yöllä he heräsivät kovaan koputukseen. Vanhin veljistä luuli ystäviensä pelleilevän ja hän rohkeana avasi verhon, ja järkytykseksi huomasi ettei ikkunan takana ketään ollut. Koputus yltyi kuitenkin ikkuna ruutua vasten, ihan kuin monta paria kättä olisi ikkunaa hakannut, veljesten vanhemmat heräsivät myös ja kertoivat heidänkin huoneen ikkunoihin tulevan koputuksia. Sinä yönä talon ikkunoihin koputeltiin pari tuntia, ja lopulta veljekset kertoivat isälleen mitä olivat päivällä tehneet, ja samalla koputukset loppuivat siihen. Isä vain totesi pojilleen; ”Antakaa kuolleiden nukkua”.


”KESÄVIERAAT 1940”

Kesäkuu 1940 oli kuuma ja hikinen, ja myös yksi päivä oli ikimuistoinen, ainakin itäsuomalaiselle silloiselle maatilan omistajalle, joka sai vieraita todella kaukaa. Kerrotaan että kesäkuun kolmas vuonna 1920 oli pelloilla työskentelevä Eemil Sarvinen poikineen huomannut erikoisen lentokoneen taivaalla, joka liikkui mahdottoman hitaasti. Lentokone oli enemmän muistuttanut Eemelin mukaan sikaria, jossa oli epätavallisen pienet siivet. Emäntä oli sitten käskenyt pellolla ahkeroivat miehet kahville, ja Eemeli huomasi ikkunasta sytyttäessään tupakkaa että metsäpolulta päin käveli kaksi pitkää miestä, joiden yllä oli mustat haalarit. Eemeli poikineen ja vaimoineen ihmetteli minkä ihmeet takia vieraat tulivat metsäpolulta eikä päätietä pitkin. Emäntä alkoi tapansa mukaan laittaa kahvikuppeja valmiiksi.

Eemeli käveli pihaan vieraita vastaan, ja kiinnitti huomiota näiden erikoiseen ulkonäköön. Miehet olivat kaljuja ja heillä oli yllään ihoa mukailevat mustat haalarit. Lisäksi heidän kävelytyylinsä muistutti jonkinlaista marssia, koska he ottivat tiukkoja ja pitkiä askeleita, jopa samassa tahdissa. Silmät heillä oli suuret, nenät pienet ja suut hyvin ohuet. Eemeli toivotti heidät tervetulleeksi, ja kätteli vieraita. Hän huomasi että miehillä oli hyvin jämäkkä ote. Lisäksi vieraat puhuivat oudolla murteella jota Eemeli ei ainakaan tunnistanut. Eemeli kyseli pihalla seisoneilta miehiltä mistä päin he olivat, ja toinen vain totesi heidän tulleen hyvin kaukaa. Eemeli päätteli heidän erikoisen pukeutumisen ja käyttäytymisen takia, heidän olevan amerikkalaisia. Hän pyysi vieraat tupaan ja nämä näyttivät hetken epäröivän, mutta suostuivat sitten.

Miehet istuivat kahvipöytään, johon emäntä nosti tuoretta pullaa ja kaatoi vieraille kahvia. Nyt vieraiden käytös oli muuttunut oudoksi. He katselivat kahvikuppia kuin eivät olisi ennen moista nähneet, ja haistelivat pullaa. Eemeli näytti miehille että se on syötävää jos eivät kerta puheesta ymmärtäneet. Toinen miehistä nyökkäsi, ja valutti pullan päälle suustaan pitkän noron nestettä laittaen sen sitten vasta suuhunsa. Eemeli perheineen vain ihmetteli amerikkalaisten tapoja. Sitten miehet ottivat vyöltään metalliset putkilot ja työnsivät ne kahviin, ja näytti siltä että kahvi imeytyi putkiin. Eemelin mielestä amerikkalaiset olivat niin nuukaa porukkaa että pitää tarjottu kahvikin säilöä taskumatteihin.

Talon kissa sattui saapumaan sisälle, ja tämä kiinnitti huomion vieraihin täysin, he nousivat pöydästä ja menivät tökkimään kissaa pitkillä sormillaan, he näyttivät mumisevan jotain toisilleen jotain, mistä Eemeli ei saanut selvää. Lopulta toinen miehistä meni pihalle ja toinen jäi tupaan, tämä kumarsi syvään ja kiitti poistuen tuvasta. Eemeli jäi istumaan pöydän ääreen, ihmettelemään omituisia amerikkalaisia, kunnes kohta toinen heidän pojistaan juoksi sisään ilmoittaen että toinen miehistä oli ottanut pihalta talon kanan mukaansa. Eemeli hermostui ja haukkui amerikkalaisia itsekeskeisiksi varkaiksi. Hän otti haulikon seinältä ja juoksi ulos, nähdäkseen vain kahden hahmon viilettävän nopeaa vauhtia metsäpolkua pitkin metsäpeltoa kohti. Eemeli ja hänen poikiensa kerrotaan kertoneen, että miehet ikään kuin liitivät maan pintaa pitkin enemmänkin kuin juoksivat. Eemeli poikineen oli kuulemma juuri päässyt metsäpellon laitaan, kun hän oli nähnyt miten metallinen lentokone oli singahtanut nopeasti taivaalle, jättäen jälkeensä pitkän violetin jäljen. Eemil Sarvinen ei enää ikinä tapauksen jälkeen suosinut amerikkalaisia, ja hänen tarinansa kesävieraista vuonna 1940, on ihmetyttänyt monia, mutta tämän tapauksen jälkeen on metsäpelto tuottanut viljaa enemmän kuin ennen, ehkä amerikkalaisten bensiinissä oli jotain erikoista?


”ROKOSKAPÖKSY”

Sanotaan että kotimaamme vanha kansa oli siitä viisaimmasta päästä, mutta myös sitä taikauskoisinta. He uskoivat tonttuihin, maahisiin, peikkoihin, haltioihin sekä muihin taruolentoihin, lisäksi ennen vanhaan kun lääketiede ei ollut vielä niin kehittynyttä, piti tulla toimeen erilaisilla lääkeloitsuilla, yleensä toimituksen suoritti ”velho-eukko” tai ”shamaani”. Vanhalla kansalla oli myös monta nimitystä mitä yksinkertaisimmallekin asialle. Taikauskoisena kansana, vanha kansa kuitenkin pelkäsi useaa nimeä omaavaa riivaajaa, jonka läsnäolo koituisi talon omistajien tuhoksi. Tällä kyseisellä oli monta nimeä, mutta eniten hänestä käytettiin nimitystä ”Rokoskapöksy”. Nykykansa tuntee ”Rokoskapöksyn” nimellä ”piru” tai ”räyhähenki”. Hänestä on monia tarinoita, mutta yksi kuuluisimmista kertoo vuonna 1930 sattuneesta Mäkisen tilan tapahtumista, jonka tarina tunnetaan nykyään nimellä ”Mäkisen tilan riivattu vuosi”.

Kaikki alkoi vuoden 1930 tammikuussa, kun Reposen kylässä pohjois-suomessa järjestettiin joka vuotuiset talvimarkkinat. Mäkisen isäntä Kaapo, päätti tapansa mukaan lähteä markkinoille, ja myydä samalla pois vanhan hevosensa, koska emäntä oli ilmoittanut odottavansa lisää jälkikasvua, ja rahaa tarvittaisiin. Reposen kylän talvimarkkinat vetivät aina paljon väkeä lähikunnista ja kylistä. Kovin moni ei ollut kuitenkaan kiinnostunut Kaapo Mäkisen vanhasta hevosesta, ja hän meinasi jo luovuttaa, kunnes hänen kohdalleen sattui vanha mies joka näytti kiinnostuvan hevosesta. Vanhus kertoi olevansa kiertelevä parantaja, ja hän tarvitsisi ratsua pitkille matkoilleen, koska iän myötä hänen jalkansa eivät enää jaksaneet pitkiä matkoja. Kaapo myi hevosensa hyvään hintaan, ja palasi kotiinsa hieman varakkaampana kuin oli lähtenyt. Kaapo Mäkinen oli myös Reposen kylän rikkaimpia tilan omistajia, ja hän omisti paljon maata että karjaa. Hänen vaimonsa lisäksi hänellä oli kaksi vanhempaa poikaa ja tytär. Palvelusväkeä oli myös reippaasti. Elämä tuntui hymyilevän Kaapo Mäkiselle. Mutta Kaapo oli myös pihi mies, eikä kaihtanut epäreilujakaan keinoja omaisuutensa kartuttamiseksi. Vaikka hänellä oli kova ulkokuori, ei hän juuri paljastanut hyvää sydäntään kellekään, paitsi vaimolleen. Hän ei myöskään ollut vaivautunut kertomaan miksi myi vanhan ratsunsa, kenellekään. Hän tiesi että ratsu oli jo sairas ja saattaisi kuolla kupsahtaa minä päivänä hyvänsä.

Viikko ehti kulua markkinoista, kun Kaapo sai vieraakseen saman vanhuksen jolle oli hevosensa myynyt. Vanha mies näytti olevan hyvin kiihtynyt ja vihainen, ja hän tivasikin Kaapolta miksi tämä oli sairasta ylipäätään lähtenyt kauppaamaan. Kaapo vain totesi, ettei tiennyt hevosen sairaudesta. Vanhus kertoi hevosen kuolleen kaksi päivää sitten, ja sanoi antavansa asian olla jos Kaapo maksaisi rahat hänelle takaisin, tai ainakin korvaisi hevosen terveellä valioyksilöllä. Kaapo nauroi vanhuksen vaatimuksille, ja hääti tämän mailtaan, sanoen kaupan olevan kaupan. Kerrotaan vanhuksen vielä ennen poistumistaan sanoneen Kaapolle; ”Haisoo se paska vielä sinunkin nenääs”. Kaapo ei oikein ymmärtänyt mitä vanhus oli tällä tarkoittanut, eikä oikeastaan välittänyt.

Tästä alkoi omituisten tapahtumien vuosi. Kerrotaan että heti seuraavana yönä kaksi rengistä ja yksi piika, näkivät miten talvisella pellolla, täydenkuun alla, tanssi kaksi metriä pitkä ja laiha mies, päällään musta puku. Mies oli tanssahdellut pitkään, kunnes talon vanhin renki Jussi oli rohkaissut mielensä ja kävellyt pihalle, siinä samassa oli mies hävinnyt, eikä lumessa näkynyt minkään näköisiä jälkiä. Seuraavana aamuna talon kaksi lammasta löytyi kuolleena, eikä kuolemalle löydetty oikeastaan minkäänlaista selitystä. Vanha renki Jussi kertoi tietävänsä kuka yöllinen tanssija oli, ja että tila olisi kirottu ”Rokoskapöksyllä”. Kaapo viis veisasi renkien ja piikojen taikauskoisia höpinöitä, hän epäili että joku olisi tehnyt kateuksissaan kiusan tekoa. Seuraavien viikkojen aikana rengit ja piiat kertoivat nähneensä pitkän, mustapukuisen, laihan miehen hiippailevan tilan mailla ja talojen seinustoilla, kadoten kuin tyhjään. Eläimistä löytyi raapimisjälkiä kuin myös talojen seinistä. Pihoilla kuului öisin huutoja tyhjästä, joista osa oli pilkkaavia ja joskus tilan asukkaita huudettiin nimeltä, mutta Kaapo ei suostunut uskomaan mihinkään henkiin, hän uskoi vahvasti että joku rengistä tai piioista oli syyllinen kiusan tekoon.

Kerran naapuritalon isäntä perheineen tuli päivälliselle Mäkisen tilalle, ja kesken päivällisen alkoi talon yläkerrasta kuulua vertahyytävää huutoa, ja kattolautojen välistä alkoi valua verta keskelle päivällispöytää, naapuritilan perhe ryntäsi kauhun vallassa pois tilalta, mutta Kaapo poikineen ottivat aseet ja ryntäsivät ullakolle, mutta eivät löytäneet minkäänlaista selitystä tapahtuneelle. Kaapo alkoi jo itsekin lopulta uskoa että tilaa oli kohdannut kirous, ja kirouksen olisi saanut aikaan ilmeisemmin hänen huijaamansa vanhus. Tragedia kohtasi perhettä, kun tilan emäntä sai kesken menon ja menetti pienokaisensa. Surun murtama Kaapo lähti etsimään kylältä vanhusta anteeksi pyynnön tähden, mutta sai kuulla että vanha parantaja ukko palaisi vasta tammikuun markkinoille, Kaapon ei auttanut ilmeisemmin muuta kuin odottaa.

Kesä saapui ja oudot tapahtumat sen kuin jatkuivat, tuvan lattialle ilmestyi yön aikana kuin tyhjästä hevosen lantaa, astiat lentelivät kaapeista lattioille, lehmien maito happani jo lypsämisvaiheessa. Osa rengeistä ja piioista lopetti työnsä, koska he olivat liian peloissaan tehdäkseen töitä tilalla. Eräänä heinäkuisena yönä Kaapo sai vihdoinkin todistaa ”Rokoskapöksyn” olemassa olon. Hän käveli ajatuksissaan tilansa mailla, polttaen tupakkaa, ja miettien mitä tuleman vielä piti. Kaapon kerrotaan kertoneen, että yhtäkkiä vanhasta kaivosta oli noussut pitkä mies, jonka hiusraja oli miltei hiponut korkeimpien kuusien latvustoja. Laihan miehen kasvoilla oli ollut epäinhimillinen virne, ja lisäksi tämän jalat olivat olleet mustan öljyn peitossa. Olennon kädessä oli ollut huilu jota se oli kumartunut soittamaan Kaapolle. Kaapo oli vain seissyt kauhuissaan paikoillaan ja katsonut pitkän olennon soitantaa, ja sitten se oli aloittanut tanssin. Soittamisen lopetettuaan, olento oli alkanut nimitellä Kaapoa äpäräksi ja huoran penikaksi. Lopulta se oli läimäissyt Kaapoa niin lujaa, että tämä oli lentänyt nurin. Olento oli kuulemma harpponut pitkillä jaloillaan pääpirtin suuntaan ja kadonnut sen taakse. Kukaan ei tiedä onko Kaapon kertoma yöllinen kohtaaminen tosi, mutta hänen kuolemaansa asti hänen naamallaan oli tämän yön jälkeen ollut omituinen punainen jälki, joka oli aina ollut hieman turvoksissa.

Tapaukset tietysti tavoittivat uteliaat, ja päivittäin tilalla kävi ihmisiä ihmettelemässä outoja tapauksia. Tapahtumat alkoivat syksyllä kuitenkin keskittyä enemmän Kaapon ainoan tyttären ympärille, joka oli tapahtumien aikaan kuusitoistavuotias. Tytär alkoi väittää että pieni kokoinen mies yritti öisin tulla hänen sänkyynsä, lisäksi häntä nipisteltiin ja läimäyteltiin pihamaalla, näkymättömän voiman toimesta. Kaapo oli huolissaan ainoan tyttärensä hyvin voinnista. Hän lähetti tyttärensä sukulaisten luo turvaan, mutta pian kiiri tieto että riivaaja oli seurannut tyttöä jopa toiseen kaupunkiin asti, joten tytär palasi takaisin. Virkavaltakin kävi tutkimassa tilan tapahtumia, mutta ei saanut selvitystä asiaan. Kaapo turvautui paikalliseen rovastiin, joka kävi siunaamassa tilan ja Kaapon tyttären. Siunauksesta oli sen verran apua että kiusanteko väheni rajusti, ja hänen tyttärensä ahdistelu loppui kokonaan.

Talvi saapui ja eräänä kylmänä talviyönä Kaapo heräsi valtavaan huutoon. Pihamaan valaisivat valtavat lieskat, navetta oli tulessa. Alkoi valtava sammutustyö, eläimet huusivat tuskissaan palavassa navetassa, ja tilan väki todisti miten musta hahmo tanssi liekkien keskellä ja nauroi ilkeästi. Sinä yönä Kaapo menetti kuusi lehmää ja yhden hevosen. Kaapolle alkoi riittää tämä helvetillinen vuosi, mutta kaikki huipentui jouluaattoon, kun jouluyönä hän istui tuvassa, kävi näkymätön voima hänen kimppuun. Kaapon pahoinpitelyn todisti hänen vaimonsa, poikansa ja tyttärensä. Heidän mukaan Kaapo nousi ilmaan, kuin näkymättömän voiman nostamana, ja hänet heitettiin seinään.

Tammikuun markkinat saapuivat ja epätoivoinen Kaapo saapui markkinoille mukanaan paksu tukko rahaa, sekä terve hevonen. Hän tapasikin vanhuksen kuten oli kuullut, ja pyysi tältä anteeksi petostaan, ja tarjosi rahaa että hevosta rauhan tekijöiksi. Vanhus oli tarkkaillut Kaapoa hetken ja sanonut tuntevansa Kaapon muuttuneen. Hän otti rahat, mutta ei hevosta, ja antoi Kaapolle pienen nahkaisen pussin. Kaapo ei saanut katsoa pussin sisälle, mutta hänen piti polttaa se tuvan takassa, näin ollen kirous olisi poissa. Kaapo toimi kuten vanhus oli neuvonut, ja pussin palaessa poroksi, tuntui kuin rauha olisi laskeutunut tilalle, joka paikkaan nousi keväisten kukkien tuoksu, mikä oli mahdotonta keskellä kylmintä tammikuuta. He todistivat myös uskomattoman näyn, he näkivät miten päätietä pitkin, poispäin tilalta, tanssahteli ja hypähteli mustapukuinen hahmo, jolla oli kädessään laukku, ja yhtäkkiä tämä vain vähitellen hävisi pois näkymistä. Kirous oli poistunut ja Kaapo oppinut läksynsä, tästä lähtien Kaapo tunnettiinkin anteliaana ja kilttinä miehenä, häntä ja hänen vaimoaan siunattiin vielä viidellä lapsella, sekä seuraavina vuosina heidän satonsa tuotti paljon viljaa, ja heidän elämänsä oli rikasta ja hyvää loppuun asti. Eikä ”Rokoskapöksystä” enää koskaan kuultu mitään, tosin vanhan tilan kaivon reunoilla on vieläkin jättimäiset kämmenen muotoiset jäljet, kuin itse jättiläinen olisi kaivosta ylös kammennut.


”ERÄÄN PERHEEN KUMMITUS”

Ennen vanhaan tietysti aaveet ja muut oudot tarinat olivat vanhan kansan huvitusta iltaisin, kun ei vielä ollut televisiota, ja siihen aikaan ei tietenkään haettu mitään tieteellistä tai järjellistä selitystä oudoille tapahtumille. Entä nykyisin? Kummitustarinat ovat enemmänkin vain juuri tarinoita, ja kukaan ei juuri uskalla väittää aaveiden olevan olemassa, tai jos väittää leimataan oitis hulluksi. Tarinoita kuitenkin on, ja outoja tapauksia, mutta niistä pysytään vaiti, tai kerrotaan luottamuksella. Tietysti nykyään suurin osa tapauksista voidaan järjellä selittää, tai tieteellisesti, mutta silti jotkut väittävät kiven kovaan kummitusten olevan olemassa, jopa sillä uhalla että leimataan hulluksi. Tämä tarina kertoo tavallisesta suomalaisesta Tikkasen perheestä, joiden talossa asuu ”ei niin tavallinen” voima.

Eero Tikkanen oli tavallinen suomalainen mies, joka oli aikoinaan valmistunut konemestariksi, ja työskenteli pitkiä päiviä tehtaassa, ansaiten elantonsa perheelleen. Hänen vaimonsa Kirsi työskenteli opettajana, ja heillä oli kaksi lasta, Tomi ja Sirkka. Lapset olivat kaksosia ja ikää heillä oli jo yhdeksän vuotta. Eero oli tavannut Kirsin jo opiskelu aikoina, ja heidän yhteinen unelmansa oli joku päivä omistaa oma talo. Vuosia molemmat ahkeroivat ja säästivät, kunnes koitti se kaunis päivä kun he löysivät unelmiensa talon kaupungin ulkopuolelta. Talo oli rakennettu kuusikymmentäluvulla, kaunis kaksikerroksinen lauta talo, jokaisen onnellisen perheen unelma talo, pihalla kasvoivat kauniit omena puut, ja naapurit näyttivät olevan rauhallisia ja mukavia. Paikka oli kaukana kaupungin hälinästä, mutta ei onneksi liian kaukana. Tikkaset muuttivat välittömästi taloon, ja lapsetkin näyttivät ihastuvan taloon, varsinkin siihen että heillä oli nyt ihan omat huoneet.

Kaikki tuntui sujuvan hyvin, tosin muuton yhteydessä Eero ja Kirsi huomasivat pienien tavaroiden hävinneen laatikoistaan, vaikka he muistelivat pakanneensa kyseiset tavarat, mutta niinhän tapahtuu varmasti joka muutossa. Kirsi otti virkavapaata töistä muuton takia, mutta Eero jatkoi tavalliseen tapaansa työssä käyntiä. Päivät Kirsi oli yksin talossa, järjestellen paikkoja, ja hän on kertonut että jo ensimmäisen viikon ajan hän tunsi kuin joku olisi tarkkaillut häntä, mutta Kirsin mukaan se saattoi olla sitä uuteen taloon totuttelua. Eräänä päivänä, Kirsi oli laittamassa pyykkejä, kun hän kuuli miten raskas etuovi avattiin, ja että joku tuli sisään. Hän ajatteli Eeron tulleen käymään ruokatunnilla, mutta kun Kirsin huutoihin ei vastattu, hän kävi katsomassa eteisessä, eikä hän nähnyt ketään. Kirsi kiersi kuulemma koko talon eikä ketään näkynyt. Kellään ei pitänyt olla avainta taloon kuin Eerolla ja Kirsillä, ja lukot olivat juuri vaihdetut. Illalla Kirsi kertoi Eerolle oudon tapahtuneen, mutta Eero sanoi vain ikkunan paukahtaneen läpi vedosta, tai äänen johtuneen jostain muusta. Kirsi unohti tapahtuneen pian, mutta seuraavina viikkoina hän sai olla todistamassa mitä omituisimpia tapahtumia. Eräänä yönä hän heräsi siihen miten koko makuuhuone oli kylmä, Kirsi vain käänsi kylkeään ja laittoi kätensä rakkaan miehensä ympärille, jonka jälkeen hän tunsi miten joku kiskaisi peittoa hänen takanaan. Kirsi käännähti säikähtäneenä ja laittoi yövalon päälle. Huone oli tyhjä, ja Eero makasi tyytyväisenä kuorsaten. Kirsi ajatteli kuvitelleensa kaiken ja sammutti valon käyden taas makuulle. Ei mennyt kauaa kun peittoa kiskaistiin taas. Nyt Kirsi herätti Eeron ja kertoi mitä tapahtui, Eero rauhoitteli Kirsiä että tämä oli nähnyt unta, tai että hän itse oli unissaan kiskonut Kirsin peittoa. Kirsikin halusi uskoa juuri nämä kyseiset selitykset, Kirsi jatkoi uniaan eikä häntä sinä yönä enää häiritty.

Kirsin painajaiset eivät loppuneet kuitenkaan siihen kokonaan, viikot yksin talossa alkoi tuntua ahdistavalta, ja Kirsi halusikin jo palata mitä pikimmiten takaisin töihin. Viimeisenä vapaapäivänään, Kirsin kertoman mukaan, hän oli istunut kuistilla tupakalla, kun yhtäkkiä ikkunaan oli koputettu. Säpsähtäen hän oli kääntynyt katsomaan sisälle, ja nähnyt tumman hahmon seisovan eteisessä, pian hahmo kuitenkin oli hävinnyt kuin ilmaan. Kirsi oli rynnännyt suoraan naapuriin, jossa vanha eläkkeellä oleva pariskunta asui. He päästivät järkyttyneen Kirsin sisälle kahville. Kirsi kertoi olleensa muutaman viikon yksin talossa järjestelemässä paikkoja muuton takia, sillä aikaa kun lapset olivat koulussa ja mies töissä. Kirsi kysyi suoraan olivatko naapurit ikinä kuulleet mitään outoja kyseisestä talosta, ja Kirsi sai kuulla tarinan, joka teki hänen tulevista öistään hyvin unettomia ja levottomia.

Talossa oli aikoinaan asustanut vanha mies, joka oli vuosien kuluessa erakoitunut. Kaksi vuotta sitten alettiin kuitenkin ihmetellä, miksei vanhusta ollut näkynyt pihapiirissä aikoihin, poliisit löysivät sitten yläkerrasta miehen mädäntyneen ruumiin. Poloisella vanhuksella ei tietenkään ollut perhettä tai omaisia, jotka olisivat olleet miehestä huolissaan, mutta yksinäisellä miehellä ei ollut ketään, ei kukaan edes huomannut hänen pois menoaan. Ennen Kirsin perhettä, talossa oli asunut nuorempi pariskunta, jotka kuitenkin olivat pian muuttaneet pois, ja kuulemma hekin olivat tulleet kyselemään oudoista tapahtumista talossa. Kirsin mielestä vanhuksen tarina oli surullinen, ei kukaan saisi jäädä unohduksiin, tai kuolla yksin. Hän ei kuitenkaan järkevänä ihmisenä suostunut uskomaan aaveisiin, vaikka olikin kokenut kummia. Naapurin vanha pariskunta rauhoitteli, että jos talossa jotain outoa on, eivät ne pysty Tikkasen perhettä kuitenkaan vahingoittamaan.

Kirsi päätti jättää talon tarinan kertomatta miehelleen, ja eikä tietenkään kertonut asiasta lapsilleen. Kunnes eräs yö Eero ja Sirkka heräsivät poikansa Tomin huutoon, rynnätessään tämän huoneeseen, näkivät he itkevän poikansa lattialla. Tomi kertoi miten joku oli nostanut hänet kesken unien sängystä ja lähtenyt viemään ovelle päin, hän oli pudonnut alkaessaan huutamaan. Eero ja Sirkka rauhoittelivat Tomia, että tämä oli nähnyt unta, ja hän olisi vain pudonnut sängystä. Sirkka halusi myös uskoa tämän, eikä halunnut yhdistää tapausta omiin outoihin kokemuksiin. Seuraavien päivien ajan lapset kertoivat joka yö näkevänsä unta vanhasta sedästä, joka tulee huoneeseen ja menee vaatekomeroon piiloon. Sirkka oli palannut töihin mikä helpotti hänen mieltään, mutta palaaminen kotitalolle oli jotenkin ahdistavaa hänen mielestään. Aivan kuin jokin epämiellyttävä olisi ollut aina odottamassa hänen paluutaan. Eräänä päivänä Sirkka jäi vanhempain-iltaan, ja kun hän palasi hän löysi olohuoneen sohvalta istumasta järkyttyneen Eeron. Hän luuli ensin että lapsille olisi jotain sattunut, mutta Eero kertoi lasten olevan leikkimässä yläkerrassa. Eero kertoi miten hän oli ollut keittiössä tiskaamassa, kun huoneeseen oli yhtäkkiä kävellyt vanha ruma mies, joka oli vain hymyillyt. Eero oli ensin luullut jonkun tunkeutuneen taloon, ja hän oli ottamassa miehestä kiinni kun tämä vain katosi. Sirkka päätti nyt kertoa omat kokemuksensa talosta, ja talon tarinan. He päättivät olla kertomatta lapsille tapahtumista.

Vuosien ajan outoja tapauksia kerääntyi. Vanhuksen aave näyttäytyi aina vain Eerolle ja Sirkalle, mutta ei nuoremmille. Ovet avautuivat ja sulkeutuivat yksinään, tavarat vaihtoivat paikkaa tai katosivat. Sirkka kuuli monta kertaa miten joku puhui alakerrassa, vaikka talossa ei ollut ketään, tai kaikki olivat ylhäällä. Tumma hahmo aina vilahteli talon hämärissä nurkissa. Lämpötilat vaihtelivat omituisesti, sekä välillä yläkerrassa haisi hyvin pahalle. Sirkka ja Eero kuitenkin tottuivat outoihin tapauksiin, ja he alkoivat pitää tätä kyseistä voimaa omana pikku kotikummituksena. Vaikkakin välillä niskan takana tuntuva kylmä hengitys ja tuijotus olivat häiritseviä. Vuodet kuluivat ja lapset varttuivat teini-ikään, nyt hekin alkoivat kokea kummia. Varsinkin eräänä yönä Tomi saapui kyliltä, ja hän huomasi avaimensa unohtuneen sisälle, eikä hän kehdannut herättää nukkuvia vanhempiaan, joten hän lähetti tekstiviestin siskolleen, joka ilmoitti myös olevansa oman poikaystävänsä luona yötä. Tomi päätti lähteä takaisin kaverilleen, kun yhtäkkiä koti ovi avattiin, hän arveli isänsä nähneen hänen tulevan kotiin, mutta kun hän astui eteiseen, tervehti häntä vain hiljainen pimeys. Tomi ihmetteli pitkään kuka oven avasi, kunnes hän sai kuulla vanhemmiltaan omituisista tapauksista, myös hänen sisarensa Sirkka kertoi jonkun välillä avaavan hänen huoneensa oven tai vaatekomeron oven. Eräänä yönä koko perhe heräsi omituiseen pianomusiikkiin, eikä musiikki kuulunut tulevan mistään radiosta, eivätkä he omistaneet pianoa. Musiikki soi jonkun aikaa ja perhe nauhoitti sitä kännyköidensä video- ja äänitiedostoihin. Heillä on vieläkin kyseisestä yöstä nuo nauhoitteet, vaikka eihän sitä kukaan tiedä miten pystyy huijauksen järjestämään. Eero ja Kirsi löysivät kuitenkin uuden kodin, pienemmän asunnon, nyt kun lapsetkin alkoivat jo kehittyä siihen ikään että lentäisivät kohta pesästä. Eero ja Sirkka kuitenkin kertovat sinä päivänä kun he muuttivat, he näkivät miten yläkerran ikkunan takana seisoi vanha mies, ja katseli miten pariskunta nuorikkoineen lähti. Talo seisoo vieläkin omalla paikallaan, mutta kukaan ei sitä vielä ole ostanut. Talo nukkuu nyt siihen asti, kunnes pääsee luomaan uusia tarinoita, niille jotka eivät usko aaveisiin.


”AAVELAIVA”

Aikojen alusta, kun ihminen alkoi purjehtia ympäri maailmaa, ovat merimiehet nähneet ja kokeneet jos yhtä jos toista. Merimiehet ovat myös olleet hyvin taikauskoisia, ja tarinat aavelaivoista ja merten kauhuista säilyvät vielä tähänkin päivään asti. Aina ei kuitenkaan tarvitse lähteä aave jahtiin valtamerille asti, jopa pienissä järvissä on nähty salaperäisesti ilmestyviä veneitä, jotka ovat hävinneet yhtä mystisesti kuin ovat ilmestyneetkin. Rakkaassa kotimaamme vesistössäkin moni on kokenut kummia, mystisimpänä ja ehkä surullisimpana legendana tunnetaan höyrylaiva Iltatähden tarina. Laiva joka ilmestyy omituisen sumun saattelemana, kapteeninaan mies jonka kohtaloksi tuli seilata Suomen vesistöjä ikuisesti, löytämättä viimeistä satamaansa. Laivan matkustajat kuulemma istuvat kannella, itkien ja valittaen kohtaloaan, sekä omituinen sävelmä kantautuu tämän aavelaivan ilmestyessä.

Legenda alkaa jo varhaiselta kaksikymmentäluvulta, jolloin höyrylaiva Iltatähti ristittiin matkustaja laivaksi. Se oli itäisen suomen jokien ylpeys, ja kaunis näky. Laivan kapteeniksi pestattiin nuori, mutta kokenut Hector Vesterinen, joka otti neitsyt matkalle mukaan nuoren morsiamensa. Laiva lähti matkaan Leppävirran satamasta, satojen ihmisten vilkuttaen rannalla matkustajille. Laivan oli määrä kiertää vesistöjä muutama päivä. Hector Vesterinen oli pohjimmiltaan hyvä mies, ja sydäntään myöten rakastunut nuoreen morsiameensa, mutta kuin miehenkin, naisen mieli ja sielu voi olla julma että syvä. Hector ei tiennyt, nuoren mielitiettynsä suhdetta toiseen mieheen, ja sitä että tämä toinen mies oli laivalla mukana. Toisena iltana Hector päätti ottaa vapaata tehtävistään, ja yllättää rakkaansa illallisella, mutta hyttinsä ulkopuolella hän näki ikkunasta rakkaansa toisen miehen käsivarrella, ja hän kuuli miten molemmat pilkkasivat Hectorin hyväuskoisuutta. Kapteenin maailma musertui, hänen teki ensin mieli rynnätä hyttiin ja tappaa paljain käsin molemmat, mutta nähdessään kannella rakastuneen pariskunnan, iski häneen katkeruus ja viha. Hectorin mielestä jos hänelle ei rakkautta suotu, ei soisi hän sitä kenellekään muulle. Hän odotti sydänyöhön asti, kunnes matkustajat olivat menneet nukkumaan. Hän kirjoitti täyden tunnustuksen teoistaan ja siitä mitä aikoisi tehdä lokikirjaansa, ja hän heitti lokikirjan puisessa tynnyrissä jokeen. Ilman tätä kyseistä kirjaa, ei kyseisen yön tapahtumista tiedettäisi mitään. Kirjan mukaan hän kaatoi kenenkään huomaamatta paloöljyä ympäri laivaa, ja hän sulki höyrypannujen venttiilit, surmaten ensin pannu miehen. Näin ilmeisemmin tapahtui, koska läheisen saaren asukkaiden kerrotaan kertoneen, miten valaistu laiva yhtäkkiä räjähti leimahtaen ilmiliekkeihin. Palavan laivan torso painui pohjaan, mukanaan miehistö ja kolmekymmentä matkustajaa. Kukaan ei selvinnyt hengissä.

Ei kestänyt, kauan kunnes alettiin kertoa tarinoita läpikuultavasta höyrylaivasta, joka ilmestyi sankan sumun keskeltä. Ensimmäinen tarina kuultiin juuri Leppävirran joelta, jossa kaksi kalastajaa oli iltahämärässä ihmetellyt erikoisen sumun äkillistä nousua. He olivat säikähtäneet perinpohjaisesti kun sumun keskeltä oli purjehtinut valtava laiva, joka näytti törmäävän heihin, mutta laiva ajoi vain heidät lävitseen. Kalastajat kertovat miten he olivat nähneet laivan kannella surullisen näköisiä ihmisiä, ja kaiken hiljaisuuden keskeltä oli soinut surullisen sävelmä, mitä miehet eivät eläessään olleet ikinä kuullut. Tästä alkoi höyrylaiva Iltatähden monet näköhavainnot, ja aina sama kaava toistui. Ensin nousi omituinen sumu kuin tyhjästä, ja pian ilmestyi läpihohtava laiva, joka toi mukanaan surullisen sävelmän. Kapteeni Hector Vesterisen lokikirjan tunnustusten mukaan kirjoitettiin kirja, näytelmä ja jopa muutama laulu. Sydämensä katkerasti menettäneen miehen legenda on kiehtonut monia, mutta moni uskoo aavelaiva Iltatähden olevan vain kalastaja ukkojen höpinöitä.

Höpinöitä tai ei, vieläkin jotkut väittävät näkevänsä aavelaivan, joka seilaa ilman päämäärää armaan kotimaamme vesistöjä. Viimeisin kohtaaminen sattui juhannuksena 2005, kun noin kymmenen henkeä todisti kesken juhannus kokon sytytyksen, miten omituinen sumu oli noussut joen pinnalle, ja yhtäkkiä kuin tyhjästä vanhan aikainen höyrylaiva oli purjehtinut sumun keskeltä. Ihmiset tuijottivat hiljaa suu auki, kuunnellen sydäntä särkevää sävelmää, joka kaikui tämän aavemaisen ilmestyksen kajuutasta. Moni kertoi miten kannella oli seissyt luurankomaisia ihmisiä, vanhat repaleiset vaatteet yllään, katsoen haikeana eläviä kohti. Moni yritti ottaa kuvan, mutta kuvissa näkyy vain sumua, ei laivaa eikä sen miehistöä. Totta tai ei, seuraavan kerran kun sumu yllättäen vesistöillä nousee, saatat kohdata sydämensä menettäneen kapteenin, jonka kohtalona olisi seilata vesiä ikuisesti, ikinä saapumatta satamaan.


”PUROMÄEN PETO”

Pohjoisimmassa Suomessa, kaukana sivistyksestä, sijaitsee kylä nimeltään Kaunoinen. Kylän erikoisuutena on sen monet upeasti rakennetut puutalot, mutta suurin osa niistä seisoo tyhjillään, hylättyinä, pimeinä ja kylminä. Aikoinaan Kaunoisen kylä oli kehittymässä jo isoksikin kaupungiksi, kunnes syttyi sota, ja suurin osa lähti pakoon. Monella kaupungilla on tuttuun tapaansa miljoona tarinaa, niin myös Kaunoisen kylällä, mutta erikoisuutena heillä on oma hirviönsä, niin juuri, hirviönsä. Oikeastaan hirviö tunnetaan nimellä ”Peto”. Tarinasta on monta versiota, mutta yksi kerrotuimmista kertoo erään, jälleen kerran, huono-onnisen perheen tarinan.

Tarinan tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta elettiin vielä aikaa jolloin vanhan aikainen lääketiede kukoisti, ja ihmiset kulkivat paikasta paikkaan hevosten vetämissä kärryissä, autoista ei ollut tietokaan. Kaunoisten kylässä asui siihen aikaan arvostettu tohtori, joka tunnettiin hyvässä arvossa ympäri pohjois-suomea. Tohtorilla oli myös nuori ja kaunis vaimo. Tohtorin maine paremmissa piireissä oli niin suuri, että rikkaimmat tulivat hakemaan apua vaivoihinsa jopa kauempaakin, mutta maineella ja mammonalla on hintansa. Tohtori tuli valitettavasti ahneeksi ja maine nousi hänellä päähän, niin kuin monella saattaa käydä. Hän ei köyhimpiä ihmisiä suostunut edes auttamaan, vaikka he miten anelivat.

Eräänä lämpimänä kesäyönä tohtorin ovelle koputettiin, ja vanha nainen halusi välttämättä tavata tohtorin, oli kyse elämästä ja kuolemasta. Tohtori otti naisen vastaan, joka itkien aneli tätä auttamaan häntä, naisen jo aikuisiässä oleva tytär oli sairas ja teki kuolemaa, mutta tohtorin korva ei hetkahtanutkaan naisen avun pyynnöille, koska jos ei ollut varaa maksaa, ei tohtorilla ollut aikaa hoitaa potilaitaan. Hän hääti naisen ulos talostaan, mutta ennen poistumistaan nainen otti tohtoria kädestä kiinni ja lausui jotain vieraalla kielellä. Sitten nainen poistui, eikä tohtori enää ikinä nähnyt häntä. Seuraavana päivänä tohtorin käteen oli ilmestynyt omituinen musta läiskä, joka ei lähtenyt pesemälläkään pois. Tohtori tutki itse oman kätensä, mutta ei löytänyt mitään vakavaa tulehdusta tai vastaavaa. Elämä kuitenkin jatkui, ja tohtoria että hänen vaimoaan siunattiin, nuori vaimo nimittäin ilmoitti olevansa raskaana. Tohtori oli onnensa kukkuloilla, mutta vanhan naisen lausumat sanat tämän lähtiessään vaivasivat häntä, hän sai sitten kuulla että nainen oli langettanut tohtorin päälle ikivanhan kirouksen jonka alkuperä oli jostain päin Keski-Eurooppaa. Tohtori tietysti hieman hätkähti, mutta elämä tuntui menevän hyvin kirouksesta huolimatta, unohti hän vanhan naisen höpinät, ja jatkoi uraansa.

Yhdeksän kuukautta kului, ja eräänä kauniina keväisenä aamuna tuli aika, jolloin tohtorin vaimon synnytys alkoi. Tohtori itse päätti saattaa lapsen maailmaansa, ja monen tuskaisen tunnin jälkeen, kun hän nosti esikoisensa käsiinsä, ei kohonnut hymy tavalliseen tapaansa tuoreen isän kasvoille, vaan kauhun sekainen ilme ja huudahdus. Hänen tuore poikalapsensa ei ollut mikään tavallinen vauva. Viiden sormen sijaan lapsella oli neljä luisevaa sormea, joiden päässä oli terävät, petomaiset kynnet, sama toistui myös varpaissa, paitsi että varpaat olivat ihmisen varpaita pidemmät. Lapsen silmät olivat kauttaaltaan punaiset, ja suussa ihan pienet torahampaat, mikä oli myös outoa, koska vastasyntyneellä ei ole hampaita. Lisäksi lapsen otsassa pilkisti kaksi sarvea. Lapsella kasvoi myös häntä, joka kietoutui tuoreen isän kättä pitkin. Kieli oli terävä ja pitkä, sekä päästä hieman kaksihaarainen, ihon väri oli erikoisen harmahtava, ja iho nihkeä että paksu. Tohtori järkyttyi niin että pudotti vastasyntyneen sylistään ja juoksi ulos, oksentaen keväiseen hankeen. Tohtorin kerrotaan polvistuneen ja huutaen kiroten hänen esikoisensa olevan itsensä pirun.

Tuoreet vanhemmat päättivät kuitenkin pitää pienokaisensa, vaikka ulkomuoto olikin ennen näkemätön, ei itse tohtorikaan pystynyt moista olemusta selittämään. He päättivät itse sivistää lapsensa, ja eristää tämän muulta maailmalta, muille ihmisille he sanoivat lapsen menehtyneen synnytyksessä, mutta huhut Kaunoisen kokoisessa kylässä liikkuivat nopeamminkin kuin rasvattu salama. Jotkut kertoivat tohtorin itsensä tappaneen lapsensa, ja jotkut sanoivat lapsen olevan jonkun muun kuin tohtorin ja että tämä olisi annettu pois. Totuus oli se että tohtori vaimoineen häpesi lastaan, mutta samalla halusivat suojella tätä julmalta maailmalta, koska kukaan ulkopuolinen ei tätä tulisi ymmärtämään. Tohtorin elämä otti muutoksen alaspäin, hän menetti useita tärkeitä asiakkaita, ja lopulta hän nöyrtyi ottamaan vastaansa hieman köyhempiäkin asukkaita, ainoa mikä muistutti aikojen rikkaudesta, oli tohtorin oma suuri talo, jota ei kukaan häneltä veisi. Talon ullakolla, tohtorin itsensä rakentamassa huoneessa asui kuitenkin jotain, mitä ei ulkopuolisille näytettäisi. Ihmiset ihmettelivät miksi ullakon ikkunaan asennettiin niin paksut kalterit, mutta tohtori vaikeni visusti.

Vuodet kuluivat, ja pienokainen kasvoi, tohtori vaimoineen ei edes ollut ristinyt lastaan. Lasta kutsuttiin vain ”häneksi”, tohtori oli vuosia miettinyt mistä kaikki tämä johtui, kunnes hänen oli pakko myöntää että vanha nainen oli hänet kironnut, siitä muistutti tohtorin kädessä, olevan musta jälki vieläkin. Tohtorin iso talo sijaitsi suuren kukkulan alla, jota kutsuttiin ”puromäeksi”. Joskus öisin tohtori kiipesi puromäen suurten kuusien peittämälle kukkulalle, ja itkien hän katseli taloaan, jonka ullakko ikkunasta lepatti heikko kynttilän kajo. Puromäeltä näki kauas lääniin, sekä koko Kaunoisen kylä. Lasta siis pidettiin lukittuna ullakolle, jonne sille välillä vietiin leluja ja ruokaa. Tohtorin vaimo opetti lasta lukemaan ja puhumaan, kun tämä oli laitettu ensin ketjuihin, nimittäin lapsi oli syntymästään asti käyttäytynyt aggressiivisesti ja primitiivisesti, kuin ahdistettu eläin.

Vuodet kuluivat, ja tohtorin vaimo synnytti toisen pojan, joka oli normaali ja terve. Tohtori ja vaimo ajattelivat kirouksen päättyneen, ja he voisivat elää normaalia elämää vihdoinkin. Vuodet kuluivat, eikä nuorelle isänsä ja äitinsä silmäterälle kerrottu mitään tämän petomaisesta isoveljestä, joka asui ullakolla kahleissa. Kaksikymmentäviisi vuotta oli kulunut ensimmäisen ”lapsen” syntymästä, ja tohtorin toinen lapsi oli jo teini-ikäinen, koko ikänsä hän oli ihmetellyt, miksi äiti tai isä kävi välillä ullakolla, ja miksi häntä oli kielletty menemästä ylös. Eräänä yönä uteliaisuus voitti, ja hän kiipesi hämärälle ullakolle, tietämättä sitä, että ”hän” oli onnistunut pääsemään kahleista irti. Tohtori ja hänen vaimonsa heräsivät verta hyytävään huutoon, ja he ryntäsivät ensimmäisenä toisen poikansa huoneeseen, ja pian he tajusivat tämän menneen ullakolle. He ryntäsivät kauhuissaan ullakolle, jossa heidän armas esikoisensa piti käsissään heidän toisen lapsensa irti revittyä päätä. Tohtori kirosi poikansa ja yritti lyödä tätä hiilihangolla, mutta tämä loikkasi valtavan loikan tohtorin yli ja kaappasi mukaansa ”äitinsä”. Tohtori ryntäsi perään minkä ehti, mutta näytti siltä että hänen esikoisensa oli uskomattoman nopea ja ketterä. Ulko-ovi lepatti auki myrskyiseen yöhön, ja tohtori juoksi ulos, ottaen mukaansa kirveen, joka nojasi seinustalla. ”Esikoinen” näytti vievän äitiä Puromäen kukkulaa pitkin, ja tohtori juoksi perään.

Kukkulan päällä hän tavoitti poikansa, joka piti pelosta ja kylmyydestä tärisevää äitiä otteessaan. Tohtori lähestyi poikaansa, mutta pysähtyi kun tämä alkoi puhua. Olento oli opetellut yksin puhumaan, ja tivasi saada tietää miksi hänen vanhempansa olivat hänet hyljänneet. Tohtori ei osannut tähän vastata, vaan nosti kirveen ja lähti raivokkaasti hyökkäämään kohti poikaansa, joka tuuppasi äitinsä tohtorin kirveen tielle. Olennon kerrotaan nauraneen, ja kiivenneen puuhun, hyppien yöhön latvasta latvaan. Tohtori vangittiin poikansa tappamisesta ja vaimonsa, ja hänet määrättiin hullujen huoneelle kertomansa perusteella. Kukaan ei uskonut hänen tarinaansa petomaisesta esikoisestaan, vaan kaikki pitivät tohtoria kieroutuneella, joka oli vain taitavasti osannut salata hulluutensa. Ullakolta löydetyt ketjut ja oleskelutilat vain lisäsivät uskoa, tohtorin sairaalle puolelle. Tohtori kirjoitti muistelmansa sairaalassa, jotka tulevina vuosina pitivät legendaa yllä, ja kirjoitelmissaan hän uskoi esikoisensa olleen aivan toisesta maailmasta, ikuinen pimeys, ihmisen irvikuva, joka tulisi elämään ikuisesti maan päällä. Kirjoitukset kuitenkin tuhoutuivat jossain vaiheessa mielisairaalan palossa, mutta tarinat ovat säilyneet suusta suuhun kerrottuina.

Tarina ei kuitenkaan loppunut aivan siihen, vuosikymmenten ajan, on kerrottu tarinaa ”Puromäen pedosta”, mutta vuosikymmenten ajan on myös sen synkissä metsissä tehty näköhavaintoja, kahdella jalalla, puusta puuhun liikkuvasta olennosta, jolla on pitkä häntä ja sarvet. Vielä nykypäivänäkin löytyy ihmisiä, jotka väittävät kiven kovaan kohdanneensa legendaarisen pedon. Kaunoisen kylän metsistä on löytynyt useita raakana syötyjä kaloja, jotka tietysti voivat olla karhun tai muun villi-eläimen jälkiä, mutta paljon todisteita on löytynyt. Tosin olennolla pitäisi ikääkin olla liki reippaasti yli sata vuotta. Illalla lenkillä käydessä Puromäen rinteillä, voi jostain kaukaa kuulla surkean ihmistä muistuttavan uikutuksen, tai tuntea miten kaksi silmäparia seuraa lenkkeilijää. Mutta eihän hirviöitä ole olemassa… eihän?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä