Kukuku

suzanne kirjoitti:

Ruotsin kokeisiin lukiessa tuntuu aika todellisesti matelevan. Jo puolen koealueen jälkeen silmissä pyörivät erilaiset päälauseiden substantiivien attribuuttien määritelmät, ja huomasin rakentavan kirjoittamisen sijaan piirtelevän kukkasia paperille. Siispä päätin pitää ansaitun tauon, ja siitä seurauksena tämä täysin irrallinen ja harkitsematon kehitelmä. Hädin tuskin luin sen uudestaan, saatika sitten työstin sitä kielellisesti/ilmaisullisesti parempaan muotoon. Annankin nyt teille tehtävän sen arvioimiseksi, ja luotan asiantuntijoiden rakentaviin kommentteihin. Kiitos jo etukäteen. Toivottavasti saatte siitä edes jotain irti. Minä palaan kirjojen ääreen tankkaamaan verbien taivutusmuotoja. :)
¤ ¤ ¤

Yksinäinen kukuku soi puitten latvoissa ja lehtien lomassa; yhä uudelleen ja uudelleen. Lintu, jonka elämätehtävä ja -tarkoitus on laulaa, saa hiljaisuuden soimaan mun päässä. Mä tiedän sen lähestyvän. Maailma alkaa pyöriä mun ympärillä, ensin hitaammin ja sitten kiihtyen;

sadat silmät katsovat vihreyden keskeltä tuijottavat vaanivat mä pyörin suljen silmäni lujaa ei voi nähdä

Metsässä tuoksuu multa, joka jää kiinni varpaiden väleihin, ja painautuu hiertämään kangasvaatteiden repeytymiin. Se saa hengittämisen vaikeaksi, salpaa sen, tukkii kädet ja kurkun.

Kun makaa maassa, pyöriminen viimein lakkaa. Syke on silti olemassa, ja mä tiedän, etten pääse siltä pakoon, vaikka mitä yrittäisin. Se tulee lähemmäs, ja kietoo mut keskelleen, kunnes haipuu taas oksiston sekaan vaanimaan. Tulee lähemmäs, ja haipuu uudelleen. Vai onko se sittenkin mun sydämeni ääni, joka hakkaa liian lujaa?

Kauppatorilla on paljon puluja. Mä katselen, miten ne väistelevät ihmisten kiireisiä kenkiä ja tappelevat torimummojen pöytien alla sinne tippuneista pullanmuruista. Yhdellä puluista on siipi poikki, mutta se jaksaa taistella silti. Se on kaikista urhein pulu, ja mä toivon, että se saa lopulta pullanmurun itselleen syötäväksi.

Miestä tuntuvat taas pulut häiritsevän. Mä kuulen, kuinka se mumisee ärtyneesti mun vieressä, ja katsoo aina silloin tällöin kelloaan. Uusi Rolex, mä huomaan, vaikken kelloista mitään tiedäkään.

Mies on itse paljon kiinnostavampi, kuin mitkään sen omistamat varmasti lukuisat arvoesineet. Tummat kulmat, jotka näyttävät yhteen kasvaneilta, kun se on kiukkuinen, ja syvä kuoppa leuassa. Ryppyiset juonteet suupielissä kertovat miehen joskus nauraneen, olleen iloinen; nykyisin mies ei enää naura.

Puku on siisti ja salkku lepää sen penkillä sen vierellä. Mä mietin, mitähän se sanoisi, jos pyytäisin nähdä, mitä siellä on sisällä. Mä leikittelen ajatuksella, että sieppaisin salkun ja heittäisin sen Aurajokeen. Mua hymyilyttää. Mies ei varmaan pitäisi ajatusta huvittavana.

Se katsoo jälleen kelloaan, ja alkaa keräillä tavaroitaan. Se on selvästi kiukkuinen itselleen, että on taas tuhlannut aikaansa. Suullaan se sanoo, että on pahoillaan, ettei mikään oikein tullut helpommaksi ja että asiat ovat vieläkin kesken. Mä tökin kengän kärjellä maata, ja mietin, kuinka paljon se uskoo voivansa valehdella mulle.

Todellisuudessa se sisimmässään huokaa vaan helpotuksesta, että pääsee pian pois mun seurasta ja palaamaan toimistolleen ison mahonkisen työpöydän taakse. Siellä se pystyy hallitsemaan kaikkia ja kaikkea maailmassa, siellä se on johtaja, jota kaikki kunnioittavat ja siellä se saa kaiken mitä tahtoo ilman ketää väittämässä vastaan. Mun seurassa se on taas ilman minkäänlaista määräysvaltaa. Mä saan sen vaivautuneeksi, sillä se ei ymmärrä mua, ja sitä mikä mun sisällä asuu. Se yrittää ottaa asian rennosti, sanoo haluavansa auttaa, mutta todellisuudessa se pelkää kuollakseem.

Työkiireisiin vedoten se aikoo taas karata pois. Mä olen sille yksi velvoite, josta sen on pakko pitää huolta. Lääkärinlaskut se käskee lähettämään aina suoraan postissa itselleen. Se kuvittelee voivansa korjata kaiken rahalla, jota sillä kyllä riittää pois annettavaksi; antaa mulle taas lompakostaan viitisenkymppiä ja käskee ostamaan jotain kivaa. Mä mumisen jotain kiitoksen tapaista ja lievennän sen velvollisuudentäyttämistuskia ainakin hetkeksi aikaa. Ja mulle se on loppujen lopuksi aivan se ja sama; kuitenkin se on vaan vieras mies, eikä mikään isä, joku jota en ole tuntenut ikinä enkä välitä oppiakaan tuntemaan.

Kertaakaan meidän tapaamisten aikana se ei ole kysynyt äidistä.

Kun se sanoo hein, mä vaan nyökkään, enkä viitsi vaivautua katsomaan sen kiireistä lähtöä. Se ei ikinä vilkaise olkansa yli.

Kivet pistelevät terävästi, kun mä yritän siirtää niitä pois paikoiltaan. Ne ovat painavia, ja juuri siksi mä uskon, että kenellekään ei tulisi mieleenkään, että niitten alle voisi kätkeytyä jotain. Ja vaikka tulisikin, niin kukaan ei näkisi sitä vaivaa, että alkaisi niitä liikutella.

Rasia on aika kolhiintunut, mutta se ruosteisesta pinnasta erottaa vielä vaaleanpunaisen pilkahduksen ballerinan hameesta. Mä avaan kannen, ja laitan viisikymppisen kasan päällimmäiseksi, ja suljen taas tiivistimet tiukasti, ettei kosteus pääse turmelemaan rahoja. Mä siirrän järkäleet suurella vaivalla taas paikoilleen, ja huokaan syvään.

Kukuku ei kuulu enää.

Siniset pillerit ovat odottamassa kotona keittiön pöydällä. Ne helpottavat oloa, kun kohtaukset lähestyvät, oli lääkäri sanonut hysteeriselle äidille. Mä otan purkista yhden pillerin, vaikka tiedän, ettei se auta yhtään mitään.

Mä käperryn sohvalle sikiöasentoon, ja tiedän, että tällä kertaa se tulee voimakkaampana kuin koskaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä