Tai no ystävä ja ystävä, mikä nyt lie. Alussa (n.vuosi sitten) mä olin ilonen hänen seurassaan ja heitettiin koulussa läppää kaikenlaisista asioista, ohikulkevista ihmisistä, opettajista, kaikesta! Kait hän sitten sai musta sellasen käsityksen, että olen "ikihuumorintajuinen" ihminen. Toki mä olen edelleen huumorintajuinen, mutta en iloinen. Kun mä en enää heitä läppää entiseen malliin, niin minä "olen tylsä" ja "ystäväni" vaihtaa seuraa. Ja jään yksin. Tuntuu ,että olen hänelle vain läpänheittokone :]Elämä vaan tuntuu kaatuvan niskaan, kaikki tuntuu inhoavan mua, mä en jaksa enää olla se pelle mikä ennen, ja mihin mun "ystävä" tutustui. Hän vaan ei näytä ymmärtävän sitä. Minä olen tylsä ja pitää vaihtaa seuraa. Mulla vaan ei ole mitään ilon aihetta. Meidän "ystävyys" ei koskaan ole ollut muuta kuin sitä läpän heittelyä. Ei me olla koskaan juteltu mistään vakavasti. Kaikki masentaa mua, apäilen että olen masentunut, tämä ei todellakaan ole mitään "murkun tunneheittelyjä", kun ei voi olla iloinen enää mistään, enkä halua/jaksa enää olla enkä välittää. Mutta mä en voi jutella siitä kenellekään. Vanhempien kans en ole niin hyvissä väleissä, eikä ne ottas mua tosissaan. Tälle mun "ystävälle" mä en voi myöskään puhua. Enhän mä tiedä miten se suhtautus. Mä en oo koskaan voinu jutella kellekään. Mua ei oikeestaan kiinnostas olla koko ihmisen kans missään tekemisissä... Mitä päiväkirjaankaan hyödyttää märistä, kun siltä ei saa vastauksia. Onko jollain saman tyylisiä kokemuksia? Mun varmaan kannattas puhua (yrittää) jotain tämän mun "ystin" kanssa, mutta mitä te ehdottaisitte? En haluaisi sitten niitä negatiivisiä kommentteja, mulle ladellaan niitä muutenkin aivan tarpeeksi :( Kiitos.
Minun ystävästäni
Rebel yell
0111
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.