En tiennyt minne tämän kirjoitan tänne aikuistumis palstalle... Otin vain ekan mikä tuli vastaan nuoret sivulla.. En jaksanut katsoa kun tietokone oli jo jumittanut puoli tuntia, ennen kuin päsin edes aiheestani kirjoittamaan.. Ja haluan todella kirjoittaa!(Haluan huomauttaa että luokat 1-4 elämäni oli vain kiusaamista...se pahenee...Kai.. siltä ainakin tuntuu ja elämäni ei ole mitenkään erillainen, otan sen vain pahempana kuin muut ;( kukaan ei varmaan jaksa lukea tätä) En jaksa sitä rääkkiä mikä minulla on menillään... monella on varmasti pahempiakin tilanteita... Mutta olen varmaan aika herkkä luontoinen ja otan pienimmätkin asiat kovina... Jotta voisin yksin kertaisesti selittää asiani, pitää minun selittää paljon omia tunteitani ja elämääni oikestaan ykkösluokalta lähtien, mutta toivottavsti edes joku jaksaa kuunnella tarinaani... Josta tulee piitkäää... vaikka kuinka sitä lyhentelen tässä
Kun aloitin ensimmäisen luokan, oli naapuriimme juuri muuttanut uusi perhe. Äitini tunsi heidät hyvin, perheen äiti oli näes hänen työkaverinsa (Sori kaikki kirjoitus virheet, en jaksa korjata niitä) Perheeseen kuului kaksi lasta, kaksi vuotta minua vanhempi tyttö ja minun ikäiseni poika, ja tämä poika, hän tulee kuulumaan tarinaani hyvin tiukasti. Olimme tavanneet perheen pari vuotta sitten jo eräällä aurinko rannalla, kalajoella, jossa sukumme toine puoli asuu. Siellä olimme tutustuneet heihin jo hyvin ja meistä oli jo silloin tullut siskoni kanssa , (joka on minua vuoden vanhempi) erottamattomat tämän perheen lasten kanssa... No.. Nyt kun he muuttivat paikkakunnallemme, meistä tuli yhden naapurin pojan kanssa tiimi jonka näki kaduilla rihumassa jatkuvasti pikkulasten leikkejä, jotka aina vanhetessä tietenkin muuttuivat. (eräs naapurin poika oli minua kaksi vuotta vanhempi, eli muuttaneen perheen tytön ikäinen) (Ette varmaan pysy kärryillä, mutta minulle onkin tärkeintä saada kertoa vaan tarinani) Aloin tuntea ikäiseeni poikaa, koko ajan enemmän viehtymystä ja pian totesin hänet "Ensi rakkudekseni" Poika ei ollut todellakaan komea,mutta en minä siitä välittänyt, poika oli mukava, ja meillä jutut luistivat hyvin. Ensimmaisen luokan olin ujo, todella ujo, minulla ei ollut yhtään kaveria, eikä ketään jolle kertoa muitakaan huolia joita vain kasaantui jatkuvasti, ja itkin kotona salaa usein äiditäni. En ole ikinä osannut kertoa mitään perheelleni, vaikka välimme ovat mitä parhaimmat. Olin ensimmäisen luokan ns poikatyttö ja minulla oli lyhyet hiukset joka teki minut myös halveksittavan tyttöjen joúkossa.
Toisella luokalla kasvatin pitkät hiukset joitten toivoin tuovan mukanaan kavereita, mutta eiväthän ne tuoneet kuin hetkeksi, ja sitten kaverit katosivat. Olin syrjitty ja ujo, en uskaltanut mennä juttelemaan aamulla tullessani kouluun. Odotin että he tulisivat luokseni, ja joskus tulivatkin, mutta eivät aina. Ja eivät he enää loppu vuodesta tulleet laisinkaan. Suru täytti sydämmeni, varsinkin kun en ihastukselleni edelleen osannut mainita tunteitani ja ihailin vain kaukaa, tai läheltä kun olimme taas koossa "jengimme" kanssa. Kolmas luokalla sain pari kaveria, joitten kanssa olin aikani koulussa, paitsi joskus kun he tulivat ja snaoivat:
"Voitasko me olla tää välkkä ilman sua? Ku ois salsta asiaa joka ei kuulu sulle ainaskaan."
Tätä kuuli todella usein, ja kuulin vahingossa kerran kun he puhuivat minusta:
"Mitä se poikatyttö meijän perässä koko ajan kulkee!! Ei me olla sen kavereita!"
Tämä sai mut syvästi loukkaantuneeks... Ja en voinut luottaa enää kehenkään, mutta roikuin heidän perässään silti. en halunnut opettajien tulevan juttelemaan minulle minun ollessani yksin ja kyselemään kiusataanko minua! en halunnut apua! Ja edelleen ihailin poikaani kaukaa, pidin hänestä edelleen... ja se vain kasvoi, tunne että rakastan häntä, ja unia häistä ja muista tunki mieleeni. En tuntenut olevani oma itseni, ja 4. luokalla muutin tyyliäni RAJUSTI. Muutin itseni, voiskiko sanoa "tyttömäisemmäkisi" (tai kuka määrää mikä on tyttömäistä? Mutta kuitenkin..) totaalisesti entisistä lippiksista ja olemattomasta tyylistäni. Aloin pitäää huolta ulkonäöstäni ja mukaan tuli enmmän huolta painosta, olin ennen ollut hieman pyöreän näköinen vaikka en ylipainoinen, mutta muuteóksini myötä minusta tuli huippu vartaloinen kun tritin vain joka ilta saada mallin vartaloa. 4. luokka oli edelleen haaveilua pojasta, jota edelleen rakastin, mutta ystäviä olin muutokseni myötä saanut. Huomasin miten paljon he kiinnittivät huomiota ulkonäköön ja se sai minut mietteliääksi. Vihdoin minulla oli ystäviä, en heille vielä voinut salaisuuksia kertoa, koska en luottanut ihmisiin tarpeeksi, mutta meillä oli yhdessä kuitenkin hauksaa ja olin vihdoin vähän ehkä jopa onnelline jota en ollut koko koulu enkä eskari aikanani tuntenut sillä eskarissakin minua kiusattiin... Uusi muutos toi minulle itsevarmuutta joka on vuosien varrella vain parantunut, ja tunsin vihdoin olevani itseni. 5. luokka... se oli tavallinen, ja aloin huomata että pojat kiinnittivät minuun enemmän huomiota. Ja vuoden loppussa sain ihastukseltani kuulla tunnustuksen. että hän tunsi samoin. Olin onneni kukkuroilla. Sanoin hänelle että minäkin pidin hänestä, mutta eihän se edennyt mihinkään.
5 luokalla aloin saada myös noin 9½-10 arvosanoja kokeista jatkuvasti, itsevarmuuteni myötä ja todistus palkitsi minut siitä. 6. luokka se on ollut vuosistani moni mutkaisin ja sitä tähän on lyhyesti mahdoton selittää.. Pidimme paljon juhlia kuudenne syksyllä ja minut kutsuttiin sisäpiiri juhliinkin jonne ei kutusuttu niitäkään joitten olin aina luullut olevan suositumpia kuin minä. Kutosella olin oikea vitsi niekka ja kaikkien mielestä hauska ja mukava. kaikki pitivät minusta mutta en ollu onnellinen, vaikka olin kuullut ihastukseni sanovan taas kerran, että oli ihastunut minuun. No Monen mutkan ja hankalan käänteen ja mukavan juhlan... Me aloimme seurustella. MUTTA!!! en todellakaan tiennyt olinko onnellinen! Joku oli väärin. En enää tiennyt yhtä äkkiä pidinkö pojasta, hän oli muuttunut. Mutta pidin hänestä kiinni koska ajattelin etten niin pitkän ihannoinnin jälkeen voisi päästää häntä heti menemään. Ajattelin että kyllä tynteeni vielä palaisivat. Ja Tässä yhdessä olo ajassamme kerkesin jopa pussata poikaa yksi tai kaksi kertaa. En suudella, pussata vain. Mutta sitten olin niin ahdistunut, että parin päivän päästä otin kuukauden suhteen jälkeen eron. Ja sitten!! Parin päivän päästä palasimme taas yhteen! ja viikon päästä taaaaas erilleen! Ja Tiesin siinä vaiheessa jo ainakin 5 poikaa jotka olivat ihastuneet minuun. Olin sekaisin siitä miten olin ollut enne syrjitty ja ulko muotoa muuttamalla olin suosittu kuin mikä! Tähän tarinaan liittyisi niiiiiin paljon lisää mutkia etten voi kertoa!!! Esim. Äiti joka toivoi olevansa mukana lapsensa elämässä, kaivoi tiedot itselleen ja luuli hyvänä äitinä puhuvansa lapselle poikaystävistä. Lapsi suuttu äidin salapoliisi touhuista ja äiti menee ulos polttamaan ja juomaan. Tunnin päästä äiti tulee humalassa ja tupakalta haisevana sisälle ja itkee ja lapsi yrittää lepytellä vaikka itse on raivoissaan äidille ja on itsekkin itkun partaalla. Ja tuntee vihaa äitiä kohtaan joka pitää ottaa syliin kuin vammainen ja jonka päätä pitää silittää.. Mutta tein sen ,en tiedä miksi, Kai siksi että olen aina halunnut olla hyvä ihminen. En esimerkiksi voi ohittaa punaisenristi keräystä ja heti kun sain tietää köyhien lapsien mahdollisuudesta ottaa kummilapseksi , halusin sellaisen. Ja nyt kun luokallamme on yksi kiusattu, tiedän miltä se tuntuu, mutta en vaan voi auttaa koska pelkään itseni joutuvan taas siihen mitä oli ennen. Kukaan muu ei ymmärrä että he kiusaavat tätä tyttöä, he vaan sanovat että hän on ärsyttävä, saa kai sanoa mitä ajattelee. Mutta minä tiedän että se on sitä, he eivät ole ollut kiusattuja, he eivät tiedä tunnetta. Mutta tästä ihastuksestani vielä... Palasimme vielä vähän aikaa sitten taas yhteen, (Olen vieläkin 6. luokalla) vaikka en häntä rakastanutkaan, hän vain minua, sen näkee ja hän on sanonut sen niiiin monesti, ja koska hän on ystäväni en halunnut loukata häntä. Palasin siis säälistä yhteen... Se oli huno juttu. Nimittäin tänään... Minä menin yhden luokkalaisemme pojan luo, sillä oli myös tämä poika ja yksi poika kaverini jolle olen voinut kertoa kaiken nykyisin ja joka saattoi minut ja pojan yhteen. No tämän luokkatoverin luona, hän ja minun kaverini yrittivät saada minua ja "ex ihastustani" suutelemaan. Esitin silloin että nauroin ja etttä se olisi ollut minusta hauskaa, mutta eihän se ollut! En tykännyt pojasta enää! Ja mitä kaikkea he tekivätkään! He saivat pojan suutelemaan minua mutta minä en tahtonut! En vain voinut sanoa että en pitänyt pojasta hänelle päin naamaa, hän oli edelleen ystäväni. Kun poika suuteli, vetäisin itseni pois hänen otteestaan ja juoksin pois, työnsin vain kengät jalkaani ja otin takkini ja hattuni mukaan, jotain varmasti jäi sinne, mutta en välittänyt. Mietin mitä kaikkea he olivat tehneet, kun olivat yrittäneet saada meistä "läheisenparin" Juoksin kotiin itku silmä kulmassa. Siinä meni ensi suudelma. Minun tyhmyyteni takia... :(ja tarinaa olisi vaikka kuinka, kerroin elämäni pää kohdat vain pikaisesti.. :( kukaan tuskin luki tätä, mutta sainpa sanotuksi silti...
Kun aloitin ensimmäisen luokan, oli naapuriimme juuri muuttanut uusi perhe. Äitini tunsi heidät hyvin, perheen äiti oli näes hänen työkaverinsa (Sori kaikki kirjoitus virheet, en jaksa korjata niitä) Perheeseen kuului kaksi lasta, kaksi vuotta minua vanhempi tyttö ja minun ikäiseni poika, ja tämä poika, hän tulee kuulumaan tarinaani hyvin tiukasti. Olimme tavanneet perheen pari vuotta sitten jo eräällä aurinko rannalla, kalajoella, jossa sukumme toine puoli asuu. Siellä olimme tutustuneet heihin jo hyvin ja meistä oli jo silloin tullut siskoni kanssa , (joka on minua vuoden vanhempi) erottamattomat tämän perheen lasten kanssa... No.. Nyt kun he muuttivat paikkakunnallemme, meistä tuli yhden naapurin pojan kanssa tiimi jonka näki kaduilla rihumassa jatkuvasti pikkulasten leikkejä, jotka aina vanhetessä tietenkin muuttuivat. (eräs naapurin poika oli minua kaksi vuotta vanhempi, eli muuttaneen perheen tytön ikäinen) (Ette varmaan pysy kärryillä, mutta minulle onkin tärkeintä saada kertoa vaan tarinani) Aloin tuntea ikäiseeni poikaa, koko ajan enemmän viehtymystä ja pian totesin hänet "Ensi rakkudekseni" Poika ei ollut todellakaan komea,mutta en minä siitä välittänyt, poika oli mukava, ja meillä jutut luistivat hyvin. Ensimmaisen luokan olin ujo, todella ujo, minulla ei ollut yhtään kaveria, eikä ketään jolle kertoa muitakaan huolia joita vain kasaantui jatkuvasti, ja itkin kotona salaa usein äiditäni. En ole ikinä osannut kertoa mitään perheelleni, vaikka välimme ovat mitä parhaimmat. Olin ensimmäisen luokan ns poikatyttö ja minulla oli lyhyet hiukset joka teki minut myös halveksittavan tyttöjen joúkossa.
Toisella luokalla kasvatin pitkät hiukset joitten toivoin tuovan mukanaan kavereita, mutta eiväthän ne tuoneet kuin hetkeksi, ja sitten kaverit katosivat. Olin syrjitty ja ujo, en uskaltanut mennä juttelemaan aamulla tullessani kouluun. Odotin että he tulisivat luokseni, ja joskus tulivatkin, mutta eivät aina. Ja eivät he enää loppu vuodesta tulleet laisinkaan. Suru täytti sydämmeni, varsinkin kun en ihastukselleni edelleen osannut mainita tunteitani ja ihailin vain kaukaa, tai läheltä kun olimme taas koossa "jengimme" kanssa. Kolmas luokalla sain pari kaveria, joitten kanssa olin aikani koulussa, paitsi joskus kun he tulivat ja snaoivat:
"Voitasko me olla tää välkkä ilman sua? Ku ois salsta asiaa joka ei kuulu sulle ainaskaan."
Tätä kuuli todella usein, ja kuulin vahingossa kerran kun he puhuivat minusta:
"Mitä se poikatyttö meijän perässä koko ajan kulkee!! Ei me olla sen kavereita!"
Tämä sai mut syvästi loukkaantuneeks... Ja en voinut luottaa enää kehenkään, mutta roikuin heidän perässään silti. en halunnut opettajien tulevan juttelemaan minulle minun ollessani yksin ja kyselemään kiusataanko minua! en halunnut apua! Ja edelleen ihailin poikaani kaukaa, pidin hänestä edelleen... ja se vain kasvoi, tunne että rakastan häntä, ja unia häistä ja muista tunki mieleeni. En tuntenut olevani oma itseni, ja 4. luokalla muutin tyyliäni RAJUSTI. Muutin itseni, voiskiko sanoa "tyttömäisemmäkisi" (tai kuka määrää mikä on tyttömäistä? Mutta kuitenkin..) totaalisesti entisistä lippiksista ja olemattomasta tyylistäni. Aloin pitäää huolta ulkonäöstäni ja mukaan tuli enmmän huolta painosta, olin ennen ollut hieman pyöreän näköinen vaikka en ylipainoinen, mutta muuteóksini myötä minusta tuli huippu vartaloinen kun tritin vain joka ilta saada mallin vartaloa. 4. luokka oli edelleen haaveilua pojasta, jota edelleen rakastin, mutta ystäviä olin muutokseni myötä saanut. Huomasin miten paljon he kiinnittivät huomiota ulkonäköön ja se sai minut mietteliääksi. Vihdoin minulla oli ystäviä, en heille vielä voinut salaisuuksia kertoa, koska en luottanut ihmisiin tarpeeksi, mutta meillä oli yhdessä kuitenkin hauksaa ja olin vihdoin vähän ehkä jopa onnelline jota en ollut koko koulu enkä eskari aikanani tuntenut sillä eskarissakin minua kiusattiin... Uusi muutos toi minulle itsevarmuutta joka on vuosien varrella vain parantunut, ja tunsin vihdoin olevani itseni. 5. luokka... se oli tavallinen, ja aloin huomata että pojat kiinnittivät minuun enemmän huomiota. Ja vuoden loppussa sain ihastukseltani kuulla tunnustuksen. että hän tunsi samoin. Olin onneni kukkuroilla. Sanoin hänelle että minäkin pidin hänestä, mutta eihän se edennyt mihinkään.
5 luokalla aloin saada myös noin 9½-10 arvosanoja kokeista jatkuvasti, itsevarmuuteni myötä ja todistus palkitsi minut siitä. 6. luokka se on ollut vuosistani moni mutkaisin ja sitä tähän on lyhyesti mahdoton selittää.. Pidimme paljon juhlia kuudenne syksyllä ja minut kutsuttiin sisäpiiri juhliinkin jonne ei kutusuttu niitäkään joitten olin aina luullut olevan suositumpia kuin minä. Kutosella olin oikea vitsi niekka ja kaikkien mielestä hauska ja mukava. kaikki pitivät minusta mutta en ollu onnellinen, vaikka olin kuullut ihastukseni sanovan taas kerran, että oli ihastunut minuun. No Monen mutkan ja hankalan käänteen ja mukavan juhlan... Me aloimme seurustella. MUTTA!!! en todellakaan tiennyt olinko onnellinen! Joku oli väärin. En enää tiennyt yhtä äkkiä pidinkö pojasta, hän oli muuttunut. Mutta pidin hänestä kiinni koska ajattelin etten niin pitkän ihannoinnin jälkeen voisi päästää häntä heti menemään. Ajattelin että kyllä tynteeni vielä palaisivat. Ja Tässä yhdessä olo ajassamme kerkesin jopa pussata poikaa yksi tai kaksi kertaa. En suudella, pussata vain. Mutta sitten olin niin ahdistunut, että parin päivän päästä otin kuukauden suhteen jälkeen eron. Ja sitten!! Parin päivän päästä palasimme taas yhteen! ja viikon päästä taaaaas erilleen! Ja Tiesin siinä vaiheessa jo ainakin 5 poikaa jotka olivat ihastuneet minuun. Olin sekaisin siitä miten olin ollut enne syrjitty ja ulko muotoa muuttamalla olin suosittu kuin mikä! Tähän tarinaan liittyisi niiiiiin paljon lisää mutkia etten voi kertoa!!! Esim. Äiti joka toivoi olevansa mukana lapsensa elämässä, kaivoi tiedot itselleen ja luuli hyvänä äitinä puhuvansa lapselle poikaystävistä. Lapsi suuttu äidin salapoliisi touhuista ja äiti menee ulos polttamaan ja juomaan. Tunnin päästä äiti tulee humalassa ja tupakalta haisevana sisälle ja itkee ja lapsi yrittää lepytellä vaikka itse on raivoissaan äidille ja on itsekkin itkun partaalla. Ja tuntee vihaa äitiä kohtaan joka pitää ottaa syliin kuin vammainen ja jonka päätä pitää silittää.. Mutta tein sen ,en tiedä miksi, Kai siksi että olen aina halunnut olla hyvä ihminen. En esimerkiksi voi ohittaa punaisenristi keräystä ja heti kun sain tietää köyhien lapsien mahdollisuudesta ottaa kummilapseksi , halusin sellaisen. Ja nyt kun luokallamme on yksi kiusattu, tiedän miltä se tuntuu, mutta en vaan voi auttaa koska pelkään itseni joutuvan taas siihen mitä oli ennen. Kukaan muu ei ymmärrä että he kiusaavat tätä tyttöä, he vaan sanovat että hän on ärsyttävä, saa kai sanoa mitä ajattelee. Mutta minä tiedän että se on sitä, he eivät ole ollut kiusattuja, he eivät tiedä tunnetta. Mutta tästä ihastuksestani vielä... Palasimme vielä vähän aikaa sitten taas yhteen, (Olen vieläkin 6. luokalla) vaikka en häntä rakastanutkaan, hän vain minua, sen näkee ja hän on sanonut sen niiiin monesti, ja koska hän on ystäväni en halunnut loukata häntä. Palasin siis säälistä yhteen... Se oli huno juttu. Nimittäin tänään... Minä menin yhden luokkalaisemme pojan luo, sillä oli myös tämä poika ja yksi poika kaverini jolle olen voinut kertoa kaiken nykyisin ja joka saattoi minut ja pojan yhteen. No tämän luokkatoverin luona, hän ja minun kaverini yrittivät saada minua ja "ex ihastustani" suutelemaan. Esitin silloin että nauroin ja etttä se olisi ollut minusta hauskaa, mutta eihän se ollut! En tykännyt pojasta enää! Ja mitä kaikkea he tekivätkään! He saivat pojan suutelemaan minua mutta minä en tahtonut! En vain voinut sanoa että en pitänyt pojasta hänelle päin naamaa, hän oli edelleen ystäväni. Kun poika suuteli, vetäisin itseni pois hänen otteestaan ja juoksin pois, työnsin vain kengät jalkaani ja otin takkini ja hattuni mukaan, jotain varmasti jäi sinne, mutta en välittänyt. Mietin mitä kaikkea he olivat tehneet, kun olivat yrittäneet saada meistä "läheisenparin" Juoksin kotiin itku silmä kulmassa. Siinä meni ensi suudelma. Minun tyhmyyteni takia... :(ja tarinaa olisi vaikka kuinka, kerroin elämäni pää kohdat vain pikaisesti.. :( kukaan tuskin luki tätä, mutta sainpa sanotuksi silti...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sun pitää hakea apua. Mene juttelemaan terveydenhoitajalle tai koulukuraattorille, tuosta voi muuten kehkeytyä paha masennus. Suosittelen lämpimästi!
Älä tee mitään hätiköityjä päätöksiä! Vaikutat tosi mukavalta:) Nyt ihmiset vain huomaavat sen helpommin, kun eivät ole epäluuloisia ulkonäön takia. Toivottavastii maailma kehittyy joskus vielä niin paljon, että kiusaaminen loppuu..
Hae apua. Yritä kestää ja muista, että ongelmasi ovat ihan yhtä vakavasti otettavia kuin muidenkin. On väärin ajatella, että vain ne jotka kohtaavat valtavia menetyksiä saavat olla surullisia ja kärsiä.
Toisille elämä hymyilee, toisille ei. Itse kuulun myös jälkimmäiseen kastiin. Jos sain oiken kuvan kirjoituksestasi, olet vielä kuudennella luokalla? Olen hieman sekaisin, menetin lemmikkini joitain tunteja sitten. Mutta kuitenkin, olet vielä hyvin nuori, ja elämässäsi varmasti tapahtuu vielä paljon hyviä asioita.
Kovat kokemukset kasvattavat ihmisenä. Neuvoisin sinua puhumaan tunteistasi vaikka koulun terveydenhoitajalle ennen kuin sairastut masennukseen. Itse sairastuin 7. luokalla, nyt jo lukion ensimmäisellä vuosiluokalla elämä tuntuu paremmalta.
Toivon kaikkea hyvää sinulle tyttönen.
Sinulla on ollut vaikeaa. Minua on kiusattu jo 9 vuotta ja kiusataan edelleen. Olen siis ysillä. Ole kuitenkin onnellinen ettei mitän vakavaa ole sattunut ja koska olet vasta 6. luokalla ei niitä vakavempia teinikriisejä ole vielä sattunut. Yksin et oneglmasi kanssa ole, silä monet ikäisesi tytöt itkevät poikien takia vähän liikaakin. Pojat on poikia.
Muista ettet koskaan ala viiltelemään itseäsi tai juomaan, polttamaan tai käyttämään suonensisäisiä tai muita huumeita toisten ihmisten takia tai huvin vuoksi. Yläaste tuo sinulle uudet murheet tullessaan mutta kannattaa pysyä lujana, jotta selviät ne vuodet.
Luulenpa että terveydenhoitaja on paras tässä tilanteessa, kurattori voi viskata sinut psykiatriseen hoitoon alta aika yksikön, minä tiedän sen todellakin.
Liian vakavasti ei myöskään ekaa suhdetta kannata ottaa, koska pojat ja tytöt tulevat ja menevät. Useammat teinit eivät ole edes tarpeeksi kypsiä suhteeseen vaikka olisivat kuinka itsevarmoja ja kehittyneitä. Yhden pojan takia ei koko elämää kannata roskakoriin viskata ja sano niille luokkalaisille että juttu on ohitse eikä siitä tarvitse enää puhua. 12-13-vuotiaat ovat vielä siinä määrin pikku kakaroita että tuollaisia suhteita ei heidän keskuudessaan oteta ilman nauruja tai vitsailua.
Tosiaan mitään ammattiapua psykologeilta tai sossuilta en ensimmäiseksi lähtisi hakemaan, koska ongelmasi on sitä luokkaa josta voi toipua ihan puhumalla terkkarille ja äidillesi. Muta jos sitlä tuntuu niin voithan yrittää päästä psykologin puheille. En siis missään nimessä halua snaoa että ei kannata sellasilla käydä mutta jos itsellä on varma tunne niin sitten kannattaa mennä. Kuitenkin sossujen psykologien kanssa vehtailu voi mennä vaikeaksi jos he alkavat tunkeilla elämääsi. Siitä seuraa vain harmia, esim. pitkä hoitojakso mielisairaalassa.
PS. Muistathan seuraavan kerran jaksottaa tarinasi ihan lukemisen kannalta, kun vaikea kesittyä itse asiaan :).
Niin se löytyy täältä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=106&conference=4500000000001288&posting=22000000023439140
Oon kirjottanu sen jo aikaisemmin, mutta koska sitä ei näy enää missään niin kävin kopsaamassa sen ja laitoin uudestaan. Se on täytyyä totta ja osa mun vaikeaa elämää ja toivottavasti saat siitä jotain irti itsellesi.
Luin tarinasi, se oli mielenkiintoinen. Ei ollenkaan pitkästyttävä, taidat olla aika hyvä kirjoittaja. :) Mjoo, ihmiset ovat aika pinnallisia täytyy sanoa.. Jotkut huomaavat sen kivan tytön siellä kuoren alla vasta sitten kun ulkokuori alkaa vastaamaan sisältöä. Mutta suosittelisin nyt että menisit tosiaan esim. terkkarille tai kuraattorille (molemmilla on vaitiolo velvollisuus!) ja kertoisit, oma olo voisi helpottua, ei siinä mitään noloa.
Mutta kunhan tiedät että (kuten joku muu on jo ennen minua ehtinyt sanomaan) että sinä et välttämättä ole henkisesti valmis suhteeseen, etkä varsinkaan suhteeseen jossa et halua olla. Nyt menet ensin puhumaan pojan kanssa ja puhut myös kaveripojallesi ja kerrot ettet halua tätä. Ja sanot sille "poikaystävällesi" että et enään pidä hänestä, otatte paljon aikaa, ja selität. Kyllä sinun itsesi pitää mennä edelle, ethän voi pitää pahaa oloasi sisällä sen takia ettet halua pojan loukkaantuvan. Kerrot vaikka koko tarinan.. Myös tämä koulukiusaaminen voi liittyä kaikkeen, sinusta on varmaan outoa kun yhtäkkiä tosiaan saat niin paljon huomiota vaikka ennen olit se syrjitty, mutta muista että ihmiset muuttuvat, ehkä he eivät vain ymmärtäneet pieninä että olet mukava tyttö, kun pienet tytöt voivat olla pinnallisia, mutta tulevatpahan sitten isompina kasvaessaan viisaammiksi (niinkuin esim.nyt he ovat jo varmasti paljon viisaampia kuin silloin..).. Ja kuten tässä nyt on huomattu jostain omituisesta syystä mitä en ymmärrä, niin erillaiset joutuvat aina kiusatuiksi, katsos sinä olit se poikatyttö ja 1-2 lk tytöt ihailevat prinsessoja ja kaikkea, siksi sinä olit se omituinen kun olit poikamainen..
Mutta nyt tsemppiä ja kertomaan tunteistasi!
Itse asiassa... Otin asian puheeksi äitini kanssa, ja sain asian setvittyä hänen kanssaan esim. siitä etten minä voi lohduttaa omaa äitiäni ja muusta sellaisesta mikä painaa mieltäni. Kerroin hänelle lähes kaiken itsestäni. Se auttoi paljon kun käskin äidin vain olla hiljaa ja kerroin tunnin vain asioitani äidille putkeen.
Ei se elämäni kauhean paha ole ollut, olin eilen vain vähän tohkeissäni menetettyäni ensisuudelmani ilman että sitä tahdoin ja minut tavallaan pakotettii siihen. Halusin puhua jollekkin mutten vain voinut/ kehdannut puhua äidille. Se juuri on sitä lapsuutta, kun vielä olen hyvin nuori, ettei voi kertoa asioistaan ja salaa esim. poikaystävänsä.
Sanoin sille pojalle kaiken suoraan, hän oli todella pettynyt. Itse asiassa hän melkein itki. Poika oli pitänyt minusta todella. Ja oli se minullekkin aika kova paikka luopua hänestä. Onhan lähes kuusi vuotta aika pitkä aika (siis sen verran aikaa minä hänestä pidin) Mutta päästin itri, ei se ollut pahaa. Olen vielä aika nuori, että tämä vaan oli tätä nuoruuden intoa poikaystäviä yms sellaista kohtaan xD..
Kiitos kaikille jotka jotenkin autoitte minua, vaikka en nyt tarvinnutkaan ihan mitään suurempaa apua kuin oman äidin ja ystävien tuen... ja hieman oman edun ajamista. ;) Sain asiani puhuttua selväksi myös entisten kiusaajieni kanssa. ;) ja sain kiusaamisen loppumaan luokassamme, ainakin sanoin kerrankin suoraan kaikille mielipiteeni, jota en ennen ollut uskaltanut sanoa. Päätin että auttaisin kiusattua, kun kerran itse olin asemassa josta käsin pystyin siihen. Kaverini ymmärsivät, ainakin siltä vaikutti, mutta jos tämä jatkuu aijon kertoa opettajalle asiasta, vaikka itse joutuisinkin taas siihen kiusattujen ryhmään, mutta tällä kertaa en aijokkaan alistua, vaan olla oma itseni. ;)
Että elämssäni menee jo huomattavasti paremmin. Ja aikaa ei mennyt kuin vuoro kausi! xD Kyllä sieltä suosta voi rämpiä vaikka olisi kuinka syvällä ja tiukassa. xD Ja minhän en siellä edes ollut kuin vähän nilkasta xD heh... nyt taas meni turhaksi hölinäksi. Ja sille joka huomautti näistä kappale jaoista, niin kyllähän kympinoppilaan ne pitäisi osata, olin vain eilen vähän sekaisin, että anteeksi niistä.
Itse asiassa, kaiken mitä eilen kerroin olen saanut selvitettyä, onhan aina niitä pikku pulmia, mutta niitä sattuu ja tapahtuu. ;) Mutta tämähän kaikki vain kasvattaa... xD ei ongelmani nyt ihan kauhea ollut, eilen olin vain dramaattisella tuuulella. KIITOS
Hei!
Sulla on hieno suhtautuminen asioihin! Pidä toi. :)
Elämässä on parempia ja pahempia päiviä. Oli hauska lukea, että kaikki kävi sulla hyvin.
Tsemppiä vaan jatkoon. PIdä lippu korkealla! :)
Sen haluan vielä lisätä, kun puhuit, että se ulkonäkö vaikutti niin hirveästi. Varmaan se muutos ulkonäössä vaikutti, mutta ehkä muutenkin samalla muutuit huomaamattasi, eikä vain se ulkonäkö. Hyvä että sulla on asiat paremmin päin:)
Huhhuh! ;( Minullakin on ollut samankaltainen ala-aste, mutta suurimmaksi osaksi elämääni on kuitenkin vaikuttanut isäni ja äitini huoltajuuskiista joka päätyi vuosiksi oikeudenkäyntien uhriksi.. Tunteeni mylläsivät kaveriporukoissa ja perheessä samanaikaisesti. Paine. Painostus. Pidättyväistä.
Oli tuskaa, kun ei ollut ketään kelle purkaa asioita puhumalla tai näyttämällä tunteita. Olin suht neutraali, vaikka todellisuudessa itkin joka päivä aina illalla huoneessani ja viiltelin pääpunaisena ranteitani suihkussa. Kaikki mitä tein, tein äitini takia.
Koulussa oli paineita kaveri asioissa. Piti yrittää olla jotenkin suosittu ja hyvännäkönen, timmi, vain pysyäkseen suosiossa, sisäpiireissä.
Ala-asteen kävin kahdessa koulussa. Ensimmäisessä minua syrjittiin tummien hiusten takia (:D) kaikki muut tytöt olivat luokallani blondeja. Minulla oli myös kuulemma suuri suu ulkonäöllisesti, (vaikken kovasti puhunutkaan, olin silloinkin hiljainen). Toisessa koulussa sain uusia kavereita, mutta vain hetkellisiä. Heidän kanssaan en pystynyt luomaan kunnollisia luottamussuhteita. Asioitani ja tuskaani ei ehkä ymmärretty tarpeeksi. Kaipasin ystävää...
Tytöt puhuvat selän takana jatkuvasti paskaa toisista tytöistä vain siksi koska he eivät ole samanlaisia kuin itse ovat. Minusta puhuttiin aina kaiken näköistä, olin yksin. Yksin sain olla kaikilla luokkaretkillä, välkillä ja tunneilla. Se oli kamalaa roikkua mukana kaikessa siinä paskassa. Silti minusta tuli jossain vaiheessa ns. suosittu, mikä oli minusta aivan mahtavaa!! Lopulta kuitenkin tajusin, että hei, kuka noita tälläisiä pissis tyttöjä oikeesti oikein ihailee? Hä? Mitä hienoa siinä on? :O Tytöt varsinkin ihailevat niitä isoja yläasteen tyttöjä jotka dokaavat ja polttavat tupakkaa. Todellisuudessa, ketään EI KIINNOSTA!! Oikeesti, mä oon kokenu lyhyen elämäni aikanani paljon, paljon paljon, erityisesti tuskaa ja vääryyttä, enkä vieläkään ole saanut asioihini selvyyttä. Enää en mieti mitä MUUT ajattelevat minusta, vaan mietin KUKA MINÄ OLEN..! Sekin on aikamoista seikkailua ;> Miks yrittää mielyttää ihmistä jota EI KIINNOSTA?
((Nykyään musta on ihan hassua, ku pikkusisko (13v.) tulee hehkuttaa jostakin yläasteen juoruista mitä se on kuullu koulussa ja kysyy multa pitääkö ne paikkansa. Sillä on hirveen isot ennakkoluulot yläasteelle menosta ja yläasteen ihmisistä :D))
Sinulla, Awek, on vielä paljon edessä. Luulen tietäväni miten tällä hetkellä ajattelet asioistasi. Myöhemmin voit olla ylpeä elämän kokemuksistasi, mutta toivon kuitenkin, että jos sinulla on kovia paineita elämästä, ole kiltti ja mene puhumaan jollekkin luotettavalle aikuiselle, joka osaa auttaa sinua. Itse kadun sitä kun minulle 5. luokalla tarjottiin psykologista apua enkä ottanut sitä vastaan. Mulle on ilmeisesti jäänyt traumoja mun lapsuudesta (tällä hetkellä elän siis nuoruutta :) ) ja ne on tuottanut mulle kamalia hankaluuksia nyt myöhemmin. Elämäni ei vieläkään ole täysin järjestyksessä, mutta jaksan uskoa huomiseen..
Tosta sun tarinasta päätellen, tuntuu kuin et arvostaisi itseäsi. Sun pitää uskoo ittees, usko huomiseen! Mulla itselläni on ongelmia itseni kanssa, mutta mulla on nyt onneks tukihenkilö, jota ilman en ois tässä, se ei vielä itse tiedä sitä vaikka ollaankin seurusteltu kohta 5kk..
Hei!!
Toi oli todella koskettava tarina, en itse tiedä miltä tuntuu olla kiusattu todellakaan, ja voin vain kuvitella että se on kamalaa!! En ole kiusattu, mutta en ole oikeastaan mitään/mikään koulussa. On minulla kuitenkin kavereita, mutta kuitenkin kaikille muille en ole paljon mitään. Ehkä siksi kun olen lyhyt, en-niin-muodollinen(En kuitenkaan lihava..), ujokin..jne.. No, tosiaan (anteeksi kun aloin tässä omaa tarinaani kertomaan, joka ei ole mikään paha..) rakastan yhtä poikaa, joka on minua kuukauden nuorempi ja siten yhden luokan alempana(mä 8.).. Oltii ennen todella hyviä ystäviä ihan alle kouluikäisistä asti johonkin 5 luokkaan.. Sitten vaan ei enää oltukaan hyviä ystäviä, ehkä siksi kun muutettiin vähän kauemmanksi (oltiin samassa kuolussa silti).. No, nyt kuitenkin 7. aikana aloin huomata että
rakastan tuota poikaa, joka on muuten "kiltti poika", söpö, ja moni pitää hänestä.. Tiedän ettei hän kuitenkaan voi pitää minusta, ja olen nähnyt hänestä myös paljon unia, jotka eivät ikään toteudu.. Itken joskus iltaisin, kun tiedän etten ikään voi saada häntä. Pitäsikö minun kertoa hänelle tunteistäni, ja miten?!
Voi ei, anteeksi, aloin kertoa omaa tarinaa, todella lyhyenä.. Vaikka tässä on nyt muilla pahempiakin. Niin hyvä kun puhuit äitillesi!! En ole mikään hyvä auttaja, mutta osaan mielestäni kuunnella.. Ja toivon sinulle kaikkea hyvää!! Ja vielä kun kerroit tuosta koulukiusatusta, joka on nyt koulussasi, niin ajattelin että kuitenkin haluaisitko vaarantaa maineesi hänen vuoksi, joka voi kärsiä koulukiusauksesta koko elämänsä.. Tai edes joskus soittaa hänelle, eihän kenenkään tarvitse tietää, ehkä voisit jotenkin auttaa häntä.. Mutta ymmärrän kyllä että pelkäät.. Eikä sinun tarvitse auttaa, tai kukaan ei pakota, se on sinun oma valinta. Ja ehkä sinun täytyisi puhua vaikka kouluterveydenhoitajallee!! Pysy kovana!! xD
Sain itsekkin tästä huomautuksen. ÄLÄ sano että ongelmasi ovat pienempiä kuin muiden. Ihmiset ottavat asiat eritavalla, ja pienikin asia saattaa jostain tuntua pahalta. Tämähänpaikka on sitä varten että voit kertoa asioista jotka sinua painavat... Ja en kerkeä neuvomaan enempää.. On kiire.. kirjoitan myöhemmin..