* * *
Nämä kahvilla käynnit, satunnaiset ja suunnitellut tapaamiset, uusien tuttavuuksien kanssa - herättävät ajatuksia miehen päässä. Päätös olla yrittämättä jatkaa "pidemmälle", on tavallaan kuin rypistäisi vanhalla kirjoituskoneella kirjoittamansa paperin, novellin ensimmäisen liuskan. Mies, sellainen hyvä mies, miettii jälleen. Sytyttää tupakan, niinkuin kirjailijat elokuvissa tekevät, ja asettaa uuden liuskan vanhaan Remingtoniin. Kirjoittaa elämänsä novellikokoelmaa. Kumarainen hahmo piirtyy työvalon heittämänä, savunsekaisena varjona seinälle ja kirjoittaa: "Luku 1" mutta enempää tekstiä ei synny. Mieleen tulee vain sekavia ajatuksenpätkiä, hajanaista harmautta... tyhjä olo. Heitinkö jotain hukkaan, miettii mies. Katsoo ulos työhuoneen ikkunasta, tuolla jossain, kotiensa suojassa, muut ikäisensä ihmiset elävät täyttä elämää, enimmäkseen parisuhteissa. Heitinkö hukkaan mahdollisuuden...? Olisiko juuri roskakorin täytteeksi lennähtänyt, "ei tarpeeksi kiinnostava" aloitusliuska ollut sittenkin jonkin pysyvämmän alku...? Olisiko pitänyt yrittää kovemmin, olla piittaamatta muotoseikoista tai häiritsevistä yksityiskohdista...? On eri juttu rypistää ajatuksensa itse kuin antaa murskaavan kritiikin jyrätä ne, pilkkanaurun pahoin pidellä. Mutta ehkä vielä pahempaa on jäädä epätietoisuuteen... äh, miksi edes kirjoittaa... voisihan sitä vaikka ruveta keräilemään postimerkkejä... tai katsomaan televisiota...
Mutta ehkä vielä pahempaa on jäädä kokonaan huomiotta... älkää soittako meille, me soitamme teille...
* * *
Nämä kahvilla käynnit, satunnaiset ja suunnitellut tapaamiset, uusien tuttavuuksien kanssa - herättävät ajatuksia miehen päässä. Päätös olla yrittämättä jatkaa "pidemmälle", on tavallaan kuin rypistäisi vanhalla kirjoituskoneella kirjoittamansa paperin, novellin ensimmäisen liuskan. Mies, sellainen hyvä mies, miettii jälleen. Sytyttää tupakan, niinkuin kirjailijat elokuvissa tekevät, ja asettaa uuden liuskan vanhaan Remingtoniin. Kirjoittaa elämänsä novellikokoelmaa. Kumarainen hahmo piirtyy työvalon heittämänä, savunsekaisena varjona seinälle ja kirjoittaa: "Luku 1" mutta enempää tekstiä ei synny. Mieleen tulee vain sekavia ajatuksenpätkiä, hajanaista harmautta... tyhjä olo. Heitinkö jotain hukkaan, miettii mies. Katsoo ulos työhuoneen ikkunasta, tuolla jossain, kotiensa suojassa, muut ikäisensä ihmiset elävät täyttä elämää, enimmäkseen parisuhteissa. Heitinkö hukkaan mahdollisuuden...? Olisiko juuri roskakorin täytteeksi lennähtänyt, "ei tarpeeksi kiinnostava" aloitusliuska ollut sittenkin jonkin pysyvämmän alku...? Olisiko pitänyt yrittää kovemmin, olla piittaamatta muotoseikoista tai häiritsevistä yksityiskohdista...? On eri juttu rypistää ajatuksensa itse kuin antaa murskaavan kritiikin jyrätä ne, pilkkanaurun pahoin pidellä. Mutta ehkä vielä pahempaa on jäädä epätietoisuuteen... äh, miksi edes kirjoittaa... voisihan sitä vaikka ruveta keräilemään postimerkkejä... tai katsomaan televisiota...
Mutta ehkä vielä pahempaa on jäädä kokonaan huomiotta... älkää soittako meille, me soitamme teille...
* * *
Vastaukset 12
Vanhimmat
vaikkapa sellaisen ihmissuhdepainotteisen novellikokoelman johdannoksi..? Tuntuu siltä, että alkaisi olla riittävästi omakohtaisiakin kokemuksia tarinoiden pohjaksi. Julkistettuna ne olisivat tietysti fiktiivisiä... ja ajattelin viedä kertomukset jonnekin parinkymmenen vuoden päähän - siis tulevaisuuteen. Kohderyhmä olisi varmaan jossain 35 ...55-vuotiaissa, näissä eronneissa/karanneissa varsinkin.
Terveisin rek. nikki toiselta palstalta
Oliko tässä kyse suhteesta, kirjoittamisesta vai suhteesta kirjoittamiseen?
Se ja sama, kaikki ne liuskat kannattaa nakkoa roskiin, niin kauan kuin on ihan varma että kohdalle osuu sanajono joka on pakko näyttää jollekulle.
Ihan samoin siinä kahvilla istuessa kun vastapäätä osuu ihminen joka voi olla enemmän, sen tietää. Ei ehkä siinä hetkessä mitä kaikkea enemmän, mutta tietää että tuossa on ihminen jota ei auta hukata selkää kääntäessään. Ihminen tai teksti jonka on tarkoitus olla jotain enemmän, kyllä paljastaa itsensä. Joskus tekstin voi nakata roskiin, mutta koskaan se ei katoa mielestä, jos sen oli tarkoitus olla enemmän.
Huoletta käyttäkää roskista, sinne vain... vielä vuodenkin kuluttua jos jutussa oli pontta, tai jos ihminen oli enemmän kuin ensisilmäyksellä näytti.. asia vaivaa niin, että siitä on alettava ottaa selvää.
Kirjoittaminen on, toisaalta kirjoittaminenkin jättää rauhaan, kuusivuottakaan jos kaiken aikansa kirjoittamiseen tuhlaa, siitä alkaa saada niskapersotteen jolla sen saa sivuun aivoistaan ja elämästään, jos nyt ei kokonaan (kuka tuota edes tahtoisi) niin ainakin ajoittain.
Unohda se roskis, ja se delete-nappula. Eikö ole parempi kirjoittaa ja kirjoittaa, suoltaa ulos joka ajatuksenpoikanen ja jättää ne oleilemaan jonnekin arkistokaapin uumeniin. Jos ei se valmiiksi elävää tekstiä olekaan, ja vaikkei se heti inspiroisi kokonaisen tarinan kirjoittamiseen, siinä on varmaan joku itu siellä - kun se piti kerran kirjoittaa. Joskus, kuukausien tai vuosienkin päästä, katsot sitä toisin silmin, ja se voi silloin olla sysäys johonkin.
Minusta itsekritiikin voi jättää sivuun kirjoittaessaan. Arvioivalle, arvostelevalle ja analysoivalle minälle löytyy töitä sitten, kun on tuottanut tarpeeksi tekstiä. Jos arvostelee jo kirjoittaessaan, luovuuden virta voi tyssääntyä.
vastaa: Tuo teksti on ollut tallessa kohta pari vuotta. En ole deletoinut, koska olen pitkälti samaa mieltä siinä, että muuten huonolta vaikuttavassa tekstissä voi olla jotain, mitä voi käyttää myöhemmin, ehkä jopa aivan toisessa yhteydessä. Kun ajatuksen on ollut kerran tavoittavinaan ja kirjoittanut talteen, yleensä sen myös muistaa myöhemmin. Ehkä ne ajatuksetkin kypsyvät ajan myötä. Kun tulee elämänkokemusta sun muuta hässäkkää siihen väliin, katsoo asioita ajan päästä usein hieman eri kantilta.
Jos teksti vielä vuosien kuluttua vaikuttaa hyvältä, herää kysymys: Onko tekstissä tosiaan ideaa, vai olenko jotenkin jämähtänyt paikoilleni? ;)
Jos jutussa on idea, se idea aivoissa säilyy, jos säilyttää tekstiä kokonaisuutena, voi olla että se jumittaa aivoja eikä koskaan kehity hienoksi timantiksi.
Mielestäni roskis on oiva apuväline, itse kerään vain lauseen parin ideoita säästöön, pidemmät esim. sivun tai novellin mittaiset ryöpsäykset eivät kehity, säilytti niitä kuinka kauniisti tahansa... vaikka niissä olisi piilossa oivallus tai pari, saattaa kokonaisuus sitoa nuo ideat sisäänsä niin ettei juttu pääse täyteen voimaansa.
Tai jotenkin noin
teksti oli käsittelevinään enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti "sen sopivan" ihmisen löytämisen vaikeutta.
Oikeastaan mukavaa, että löysit noin paljon ulottuvuuksia. Vaikka tekstin moniulotteisuus voi tietysti muodostua rasitteeksi lukijalle? Sellasta vikaa saattaa olla vaikea korjata, kun vilkas mielikuvitus saattaa olla sekä kirjoittajan että lukijan riesana...
Tässä vaiheessa olisi tietysti näppärää heittää peliin "sen tulevan kirjan" takakannen teksti, niin olisi helpompaa arvioida johdannon sopivuutta siihen. Mutta eihän sellaista vielä ole - kunhan vain etsiskelen sopivaa keppiä jään koittamiseen...
kieltämättä. Pitäisi ehkä vain luottaa enemmän päänuppiinsa.
Itse olen säästänyt kaikki novellit ja niitä on koneella helppo muuttaa, jos siltä alkaa tuntua.
Ja niinhän siinä kävi, että päivänä muutamana näpelöin niistä muutamia ja sain taas uusia vinkkeleitä niihin ja olin taas itseeni hyvin tyytyväinen.
ja ajatuskatkelmia ja tilanneideoita ja kuvauksia, ja mitä nyt juolahtaakin mieleen kirjoittaa, ne voi arkistoida aiheensa mukaan, ja niitä voi käyttää apuna sitten kun kirja on työn alla. Jos niitä ei kirjoita muistiin, ne unohtuvat.
Kun niitä myöhemmin katsoo viisaammin silmin, voi niissä yhä olla ajatusta, ja sitä voi sitten edelleen kehitellä. Ei se tarkoita sitä, ettei olisi kasvanut ollenkaan. Tuskin me niin perinpohjin muutumme muutamassa vuodessa, että koko ajatusmaailmame udistuisi kerrassaan. Paitsi jos käymme läpi jonkun todella traumaattisen tai valaisevan kokemuksen.
näitä juttuja, ja tuli nyt mieleeni, että onko Teillä kirjoittajilla itsellänne olemassa sellainen "henkilögalleria", jota käytätte?
Millainen "arkisto" teillä on?
Sain nimittäin tätä ketjua lukiessani jotenkin käsityksen, että te kirjoitatte ja heitätte roskiin kirjoittamaanne tekstiä.
En tiedä, ehkä sain väärän käsityksen, ja saattaa nyt taas olla, että tekään ette ymmärrä mitä tarkoitan. No yritän selkeämmin valottaa. Kerran olin "kurssilla" jossa sitten tuli arvostella tekstejä, ja yhdelle kirjoittajalle sanoin sitten hänen tekstistään, että: "Kenelle Sinä tätä kirjoitat?"
no, se keskustelu tyrehtyi sitten suunnilleen siihen, kurssin vetäjä siirtyikin äkkiä muihin aiheisiin, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä, kenelle se ehkä saduksi tarkoitettu teksti oli tarkoitettu luettavaksi.
Juu.
niitä tekstinpätkiä tulee arkistoitua aihekohtaisesti. Aika usein ne katkelmat ovat hieman päiväkirjanomaisesti kirjoitettuja, senhetkisiä tuntoja kuvaavia jaarituksia.
En minäkään usko että ihmisenä kasvu pysähtyy, mutta monia asioita on hyvä välillä hiukan epäillä. Myös itseään..?
"Kenelle Sinä tätä kirjoitat?"
Tuo on mielestäni hyvin olennainen kysymys, jos tekstiä aiotaan julkaista. Muistelen että tuo kirjoittamisen perusasia opittiin jo oppikoulun ainekirjoitustunnilla.
Toinen olennainen juttu on varmaan kysymys "miksi sinä tätä kirjoitat?"
Oma kirjoittamiseni on ollut toistaiseksi pääasiassa ihmissuhteisiin liittyvien ilmiöiden prosessointia keittiöpsykologisessa katsannossa. (Naisten käyttäytyminen ja ajatusmaailma lienee loppumaton mysteeri.) Arvelua, pähkäilyä, järkeilyä, hatarien teorioiden muodostusta... ja sitten seuraava vastaan tuleva naisihminen kääntää käsitykset taas päälaelleen!
No jos tuohon soppaan vielä jonain päivänä tolkku saadaan, niin ehkä siitä on jollekulle apua. Tai sitten kaikki tekstin lukeneet miehet pakenevat vuorille... ;)