Tässä siis eka osa, joka on hieman niinkuin introa tulevalle novellisarjalle. Eli tässä ei suoraa toimintaa tule, myöhemmin sitä on sitten luvassa.
-------------------------------------------------
Olin kyllästynyt tylsään elämääni. Miksei siinä tapahdu koskaan mitään sellaista kuin elokuvissa? Ei mies koskaan tule laulamaan ikkunan alle tai edes tuo kukkia. Ei edes ollut koko miestä, ei moneen kuukauteen. Toki niitä oli baarissa näkynyt ja vähän kokeiltukin, mutta ei niistä ikinä sen kummempaa kehittynyt. Ei sitä omassa elämässä aina uskaltanut ottaa sellaisia riskejä kuin ihmiset elokuvissa, kun omassa elämässä se ratsuväki ei aina saavu edes viime tingassa.
Istuin kahvilla kuppilassa, joka oli työpaikkani lähellä. Työaika oli jo loppunut, vaikka oli varhainen iltapäivä: tein paperitöitä eräässä firmassa ja nyt oli lauantai. Katselin ohikulkevia ihmisiä, mutta sitten otin viereisestä pöydästä Ilta-Sanomat ja syvennyin lukemaan sitä. En viitsinyt vielä lähteä kotiin, pitäisi kai käydä kaupassakin ensin.
Eipä ollut Ilta-Sanomat muuttunut sitten viime näkemän, no jos olikin niin aina enemmän Seiskan suuntaiseksi. Matti Nykänen sitä ja Saija Varjus tätä. Taitoin lehden ja katselin taas ohikulkevia ihmisiä.
"Saako ton lehden ottaa?" herätti minut ajatuksistani matala ääni vierestäni. Käänsin katseeni ja näin vakavan, tumman, lyhyttukkaisen (ehkä hieman kaljuuntuvan, huomasin) noin 35-vuotiaan miehen. Hämmennyin hiukan, olin ollut ihan omissa maailmoissa, mutta ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä sain soperrettua:
"Joo, tottakai."
Mies otti lehden ja alkoi lukea sitä. Käänsin katseeni taas ulos ikkunasta ja hävetti taas kun en ollut varautunut. Olen usein ulkona niin omissa ajatuksissani, että jos joku tulee moikkaamaan tai kysymään jotain, menen ihan hämilleni ja sekaisin ja sitten hävettää.
Päästyäni yli hämmennyksestäni aloin ajatella, minkäsnäköinen se mies oikein olikaan. Vilkaisin häntä, hän luki yhä lehteään ja joi näköjään kaljaa. Hieman aikaista kaljalle, ajattelin. Mies oli kuitenkin hyvinpukeutunut, hänellä oli tummat suorat housut ja musta kauluspaita. Kiinnitin huomiota kaulassa roikkuvaan kummalliseen koruun, näytti vähän Kalevala-korulta. Korvakoru myös toisessa korvassa, hopeinen nappi vain, sekä kalliin näköinen kellokin. Hopeanvärinen sekin, niinkuin kyllä kaulakorukin. Viereiselle tuolille hän oli laskostanut pitkän mustan takkinsa. Hän näytti verrattaen rotevalta, ei ainakaan mikään luikku. Kasvonpiirteet olivat jotenkin erikoiset, en saanut päähäni ketä hän muistutti. Yritin miettiä ja katsoin hänen kasvojaan oikein tarkasti ja mietin. Silloin hän nosti päätään ja katseemme kohtasivat. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja sitten käänsin äkkiä pois katseeni, taas ulos ikkunasta. Häkellyin taas ja tunsin punastuvani hieman. Mietin mitähän hän mahtaa ajatella ja katsooko hän yhä minuun. Sitten yritin mietätöidä koko kohtauksen päässäni, ei hän edes huomannut, ja mitä sitten, hän on vaan joku mies kahvilassa, et tule koskaan edes puhumaan hänen kanssaan, miksi edes ajattelet moista, hänhän on sitäpaitsi varmaan ainakin kymmenen vuotta vanhempi...
Olin jo juonut kahvini aikoja sitten, mutta nyt alkoi vaivata se, että istuin tässä vaan tekemättä mitään. En kuitenkaan halunnut vielä lähteä ja niinpä kävin hakemassa vielä toisen kahvin. Kun kävelin tiskille, yritin kävellä oikein hyvin ja niinpä se varmasti näyttikin hassulta (kun oikein _yrittää_ kävellä hienosti ja keskittyy kävelyyn, se ei ole ollenkaan luontevan näköistä, tiesin). Kun kävelin takaisin, oli pakko taas vilkaista miestä, mutta hän vain luki lehteä.
Otin City-lehden lukemisiksi ja luin sitä hörppiessäni kahvia. Aina välillä oli pakko katsoa miehen suuntaan, mutta hän ei huomannut. No jaa, ajattelin, tämä on taas näitä fantasiamiehiäni, luultavasti hänellä on vaimo ja lapsia ja sellaiseen en kyllä koskisi pitkällä tikullakaan. Ja vaikkei olisikaan, ei hän ole minua edes huomannut. Join kahvini loppuun ja päätin tehdä hienon poistumisen, näyttää miehelle, että ei minua kiinnostanut tippaakaan. Suin hiuksiani pois naamaltani ja valmistauduin hymyilemään valloittavasti poistuessani. Nousin tuoliltani ja laitoin takin päälleni, ja käännyin hymyillen oikein kauniisti (omasta mielestäni, ehkä muista se näytti lähinnä mielipuolisen virnuilulta) ja minulle hymyili takaisin siitä pöydästä varmaan yhdeksänkymppinen vaari!
Äh, missä välissä mysteerimies oikein katosi, mietin kävellessäni kohti ovea. No, unohda nyt se, yritin sanoa itselleni ja tiuskin samalla typerästä käyttäytymisestäni päässäni.
Silloin kyseinen mies käveli kahvilan vessasta myös ovea kohti ja katsoi minuun päin. Hymyilin taas yllätyksestä sekaisin idioottihymyä ja jalkani melkein osui tuolinjalkaan. Sain kuitenkin tuolin ohitettua kunnialla, ja pääsin ovelle, yhtäaikaa kuin mysteerimies. Yritin säilyttää tyyneyteni, mutta sydämeni löi about 150 kertaa minuutissa (siltä ainakin tuntui), ja käänsinkin katseeni maahan enempien mokien välttämiseksi, kun mies avasi minulle oven. Kävelin hänen ohitseen ihan läheltä ja haistoin ihanan partaveden tuoksun. Melkein huokaisin, mutta sain hillittyä itseni. Päästyäni ovesta ulos kunnialla, helpotuin mutta en oikein tiennyt mihin suuntaan lähtisin ja pysähdyin hetkeksi. Silloin mysteerimieheni törmäsi selkääni, ei lujaa, mutta silti meinasin kaatua ja hän tarttui kiinni käsistäni takaapäin.
Päässäni soi vaan yksi sana: tyhmä tyhmä tyhmä... onko ihme jos ei ole miestä kun pitää näin sekaisin mennä taas yhdestä melko hyvännäköisestä. En ollut yhtään luonteva niin kuin filmitähdet elokuvissaan. No ehkä tämä menisi komediasta.
"Sori," sanoin ja naurahdin paikatakseni mokaa. Uskalsin katsoa mieheen ja hänkin katsoi takaisin.
"Ei siinä mitään, minähän tässä törmäsin," mies sanoi tuosta noin vaan ja ehkäpä hänkin vihdoinkin vähän hymyili minulle. Huomasin, että hänellä oli harmaat, jotenkin viisaan näköiset silmät. Minun teki mieli ihan älyttömästi sanoa jotain takaisin, mutta en keksinyt kerrassaan mitään. Ilmiö on kai sama, kun oikein kovasti yrittää muistaa jotain, niin ei varmasti muistakaan.
Mies häipyi, katsoin vielä hänen menoaan kadulla, mutta käännyin sitten itsekin jatkamaan matkaani. Tuskin näkisin häntä enää koskaan, näitä nyt tulee ja menee harva se päivä, miehiä, joista ehkä vähän kiinnostuu, mutta ei pysty tekemään asian eteen mitään. Muuta kuin ehkä nolaamaan itsensä...
-------------------------------------------------
Olin kyllästynyt tylsään elämääni. Miksei siinä tapahdu koskaan mitään sellaista kuin elokuvissa? Ei mies koskaan tule laulamaan ikkunan alle tai edes tuo kukkia. Ei edes ollut koko miestä, ei moneen kuukauteen. Toki niitä oli baarissa näkynyt ja vähän kokeiltukin, mutta ei niistä ikinä sen kummempaa kehittynyt. Ei sitä omassa elämässä aina uskaltanut ottaa sellaisia riskejä kuin ihmiset elokuvissa, kun omassa elämässä se ratsuväki ei aina saavu edes viime tingassa.
Istuin kahvilla kuppilassa, joka oli työpaikkani lähellä. Työaika oli jo loppunut, vaikka oli varhainen iltapäivä: tein paperitöitä eräässä firmassa ja nyt oli lauantai. Katselin ohikulkevia ihmisiä, mutta sitten otin viereisestä pöydästä Ilta-Sanomat ja syvennyin lukemaan sitä. En viitsinyt vielä lähteä kotiin, pitäisi kai käydä kaupassakin ensin.
Eipä ollut Ilta-Sanomat muuttunut sitten viime näkemän, no jos olikin niin aina enemmän Seiskan suuntaiseksi. Matti Nykänen sitä ja Saija Varjus tätä. Taitoin lehden ja katselin taas ohikulkevia ihmisiä.
"Saako ton lehden ottaa?" herätti minut ajatuksistani matala ääni vierestäni. Käänsin katseeni ja näin vakavan, tumman, lyhyttukkaisen (ehkä hieman kaljuuntuvan, huomasin) noin 35-vuotiaan miehen. Hämmennyin hiukan, olin ollut ihan omissa maailmoissa, mutta ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä sain soperrettua:
"Joo, tottakai."
Mies otti lehden ja alkoi lukea sitä. Käänsin katseeni taas ulos ikkunasta ja hävetti taas kun en ollut varautunut. Olen usein ulkona niin omissa ajatuksissani, että jos joku tulee moikkaamaan tai kysymään jotain, menen ihan hämilleni ja sekaisin ja sitten hävettää.
Päästyäni yli hämmennyksestäni aloin ajatella, minkäsnäköinen se mies oikein olikaan. Vilkaisin häntä, hän luki yhä lehteään ja joi näköjään kaljaa. Hieman aikaista kaljalle, ajattelin. Mies oli kuitenkin hyvinpukeutunut, hänellä oli tummat suorat housut ja musta kauluspaita. Kiinnitin huomiota kaulassa roikkuvaan kummalliseen koruun, näytti vähän Kalevala-korulta. Korvakoru myös toisessa korvassa, hopeinen nappi vain, sekä kalliin näköinen kellokin. Hopeanvärinen sekin, niinkuin kyllä kaulakorukin. Viereiselle tuolille hän oli laskostanut pitkän mustan takkinsa. Hän näytti verrattaen rotevalta, ei ainakaan mikään luikku. Kasvonpiirteet olivat jotenkin erikoiset, en saanut päähäni ketä hän muistutti. Yritin miettiä ja katsoin hänen kasvojaan oikein tarkasti ja mietin. Silloin hän nosti päätään ja katseemme kohtasivat. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja sitten käänsin äkkiä pois katseeni, taas ulos ikkunasta. Häkellyin taas ja tunsin punastuvani hieman. Mietin mitähän hän mahtaa ajatella ja katsooko hän yhä minuun. Sitten yritin mietätöidä koko kohtauksen päässäni, ei hän edes huomannut, ja mitä sitten, hän on vaan joku mies kahvilassa, et tule koskaan edes puhumaan hänen kanssaan, miksi edes ajattelet moista, hänhän on sitäpaitsi varmaan ainakin kymmenen vuotta vanhempi...
Olin jo juonut kahvini aikoja sitten, mutta nyt alkoi vaivata se, että istuin tässä vaan tekemättä mitään. En kuitenkaan halunnut vielä lähteä ja niinpä kävin hakemassa vielä toisen kahvin. Kun kävelin tiskille, yritin kävellä oikein hyvin ja niinpä se varmasti näyttikin hassulta (kun oikein _yrittää_ kävellä hienosti ja keskittyy kävelyyn, se ei ole ollenkaan luontevan näköistä, tiesin). Kun kävelin takaisin, oli pakko taas vilkaista miestä, mutta hän vain luki lehteä.
Otin City-lehden lukemisiksi ja luin sitä hörppiessäni kahvia. Aina välillä oli pakko katsoa miehen suuntaan, mutta hän ei huomannut. No jaa, ajattelin, tämä on taas näitä fantasiamiehiäni, luultavasti hänellä on vaimo ja lapsia ja sellaiseen en kyllä koskisi pitkällä tikullakaan. Ja vaikkei olisikaan, ei hän ole minua edes huomannut. Join kahvini loppuun ja päätin tehdä hienon poistumisen, näyttää miehelle, että ei minua kiinnostanut tippaakaan. Suin hiuksiani pois naamaltani ja valmistauduin hymyilemään valloittavasti poistuessani. Nousin tuoliltani ja laitoin takin päälleni, ja käännyin hymyillen oikein kauniisti (omasta mielestäni, ehkä muista se näytti lähinnä mielipuolisen virnuilulta) ja minulle hymyili takaisin siitä pöydästä varmaan yhdeksänkymppinen vaari!
Äh, missä välissä mysteerimies oikein katosi, mietin kävellessäni kohti ovea. No, unohda nyt se, yritin sanoa itselleni ja tiuskin samalla typerästä käyttäytymisestäni päässäni.
Silloin kyseinen mies käveli kahvilan vessasta myös ovea kohti ja katsoi minuun päin. Hymyilin taas yllätyksestä sekaisin idioottihymyä ja jalkani melkein osui tuolinjalkaan. Sain kuitenkin tuolin ohitettua kunnialla, ja pääsin ovelle, yhtäaikaa kuin mysteerimies. Yritin säilyttää tyyneyteni, mutta sydämeni löi about 150 kertaa minuutissa (siltä ainakin tuntui), ja käänsinkin katseeni maahan enempien mokien välttämiseksi, kun mies avasi minulle oven. Kävelin hänen ohitseen ihan läheltä ja haistoin ihanan partaveden tuoksun. Melkein huokaisin, mutta sain hillittyä itseni. Päästyäni ovesta ulos kunnialla, helpotuin mutta en oikein tiennyt mihin suuntaan lähtisin ja pysähdyin hetkeksi. Silloin mysteerimieheni törmäsi selkääni, ei lujaa, mutta silti meinasin kaatua ja hän tarttui kiinni käsistäni takaapäin.
Päässäni soi vaan yksi sana: tyhmä tyhmä tyhmä... onko ihme jos ei ole miestä kun pitää näin sekaisin mennä taas yhdestä melko hyvännäköisestä. En ollut yhtään luonteva niin kuin filmitähdet elokuvissaan. No ehkä tämä menisi komediasta.
"Sori," sanoin ja naurahdin paikatakseni mokaa. Uskalsin katsoa mieheen ja hänkin katsoi takaisin.
"Ei siinä mitään, minähän tässä törmäsin," mies sanoi tuosta noin vaan ja ehkäpä hänkin vihdoinkin vähän hymyili minulle. Huomasin, että hänellä oli harmaat, jotenkin viisaan näköiset silmät. Minun teki mieli ihan älyttömästi sanoa jotain takaisin, mutta en keksinyt kerrassaan mitään. Ilmiö on kai sama, kun oikein kovasti yrittää muistaa jotain, niin ei varmasti muistakaan.
Mies häipyi, katsoin vielä hänen menoaan kadulla, mutta käännyin sitten itsekin jatkamaan matkaani. Tuskin näkisin häntä enää koskaan, näitä nyt tulee ja menee harva se päivä, miehiä, joista ehkä vähän kiinnostuu, mutta ei pysty tekemään asian eteen mitään. Muuta kuin ehkä nolaamaan itsensä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä juttu. Toivottavasti jatko-osa tulee pian..=) Tsemppiä..