Miten sinun ja kultasi tarina sai alkunsa? Oliko se rakkautta ensi silmäyksellä? Oliko tunne molemmin puolista vai joutuiko jompi kumpi piirittelemään ensin? Tapasitteko "piireissä" vai jossain ihan muualla? Onko ihanuutta kestänyt jo kauan?
*tahtoo kuulla rakkaustarinoita*:-)
*tahtoo kuulla rakkaustarinoita*:-)
Vastaukset 15
Vanhimmat
..tavattiin netissä, jonkun aikaa kirjoteltiin. Kulta oli muuttamassa samalle paikkakunnalle missä minä asuin, ja sovittiin aluksi että jos ei muuta niin ainakin kaveriksi kaupunkia lähemmin näyttämään. Muuttopäivä lähestyi ja keskustelut mesessä venyi yömyöhään joka ilta. Sain aluksi aivan väärän kuvan hänestä, enkä uskonut sen kummemmin että jutusta mitään tulisi. Olin aina hekeutunut samantyylisten ihmisten seuraan, joten tämän tyttösen karmaiseva musiikkimaku jne. ei innostanut, tuntui ettei meillä ole mitään yhteistä. Mutta mukavantuntuinen tyyppi siellä tuntui kuitenkin olevan joten suostuin ilomielin kun hän kysyi avuksi muuttoon.
Niinkin romanttinen ensinäkemisen alttari oli kuin Citymarketin parkkipaikka, mistä hänen oli puhe poimia minut muuttokuorman mukaan. Sielä se notkui autonköriläänsä vieressä ja tuli heti halaamaan. Minä olin paniikissa enkä osannu puhua mitään, heti oli selvää ettei tässä nyt ihan kaverilinjalle enää päästä vaikka yrittäis..
Tilanne oli koominen, kannettiin tavaroita ja samalla tiesin että jotain tosi outoa oli tekeillä. Se oli jotenkin sanomatta selvää, kulta sipaisi aina ohimennen, kun muut kantajat ei nähneet hän otti vyötäröltä kiinni ja pussasi!! Jalat meni alta, olin aivan myyty, mua viehätti tämän naisen ronski ote elämään ja asioihin, mikä asenne näköjään toimi myös rakkaudessa; kaikki peliin ja katotaan mitä tulee. :D
Suloinen pieni nainen, täyttä rautaa, asennetta ja temperamenttia vaikka muille jakaa, sydän puhdasta kultaa ja mieli avoin ja luottavainen. Uskomaton pakkaus.. :)
Muuton jälkeen hän heitti minut kotiin ja kysyi että miltä musta nyt tuntuu. Minä sanoin että hyvältä, aivan helvetin hyvältä. Kävelin pois ja tiesin että nyt osui ja uppos.
Se oli niin yksinkertaista. Ei siinä ollut mitään muuta vaihtoehtoa, sen vaan tiesi heti että jostain kumman syystä tämä on se ihminen. Aluksi yritin taistella vastaan ja miettiä että mitä meillä nyt muka on yhteistä jne. mutta ei sille tunteelle mitään voinut. Ja hän käsitteli mua niinkuin kukaan ei ole osannut ennen käsitellä. Olen ylitunteellinen ja mietin ihan liikaa asioita. Kullalla on taas selvät sävelet monissakin asioissa ja hän tekee kaikista ongelmista yksinkertaisia, tekee oloni turvalliseksi, ei suostu jaarittelemaan ja paisuttelemaan asioita niinkuin minä. Huomasin ensimmäisen kerran elämässäni että se on juuri sitä mitä tarvitsen. Minulla oli niin helppo ja hyvä olla.
Kun tutustuttiin enemmän, huomasin että meillä on samanlainen käsitys elämästä ja arjesta, samanlaiset unelmat, tulevaisuutta on helppo suunnitella yhdessä. Nyt ollaan puolisen vuotta asuttu yhdessä ja arki sujuu hyvin. On lähes pelottavaa kuinka ihminen voi rakastua päivä päivältä enemmän ja enemmän toiseen. Ja vielä sellaiseen ihmiseen mihin ei ikinä olisi voinut kuvitella rakastuvansa. Olemme eri maailmoista, mutta silti rakennamme yhteistä unelmaa ja jostain kohtalon oikusta se toimii täydellisesti ja kaikki loksahtaa paikoilleen..
On aivan syntisen ihanaa olla suhteessa ihmisen kanssa joka on ihan yhtä kympillä mukana, huomioi, pitää huolta ja antaa itsensä varauksetta minulle, ei pidättele ja hyväksyy minut omana itsenäni. Sitten kun voi antaa saman takaisin sille rakkaalle ihmiselle- se on jotain sanoinkuvaamatonta. Sellasta en ole ikinä ennen kokenut.
tulinpas iloiseksi teidän tarinastanne. :) koko sydämestäni toivon, että onnenne jatkuu ja kasvaa vain. jotenkin tuosta kirjoituksestasi hohkaa semmoinen lämpö tämän pakkasyön keskelle, ettei kuuma kaakaokaan pystyisi parempaan. palasi taas pieni palanen uskoa siihen, että itsekin vielä joskus löytää jotain tuollaista! :)
Tämä Kulta on varmasti kirjoittajaa vanhempi ja ehkä kokeneempi. Kun se toimii, niin hyvä niin. Onnea ja kaikkea hyvää!
Minä kun jo ajattelin että on tosi epäromanttinen tarina.. Muutto ja cittarin parkkis.. :D Mutta kiva jos se tunne välittyi tekstiinkin asti.
Onnea rakkauteen myös sinulle iua, kyllä se varmasti vielä tulee eteen, kunhan et anna elämän kovettaa liikaa ja ala kyyniseksi.. :) Pidä siitä uskosta kiinni!
Vuosikaudet jo olimme tunteneet toisemme. Alkuun ystäväni auttoi minua. Sitten hän rupesi tarvitsemaan apua joten kiitollisuudenvelasta rupesin auttamaan häntä. Ja kun hän tarvitsi apua niin minä nuhjasin hänen kanssaan paljon ja kun lähiympäristöni hyljeksi minua, minä tavallaan rupesin asumaan siellä.
Koskaan ei ole leiskunut suuria tunteita paitsi vihan tunteita joskus. Kun olemme toisemme niin pitkään tunteneet, me osaamme ne käsitellä kuitenkin.
Netin kautta tutustuimme kaksi vuotta sitten. Nyt on kihlat ja talo ostettu.
Me tapasimme eräässä helsinkiläisessä baarissa muutaman yllätyksellisen tekosen summana ja täytyy sanoa, että kun näin murun tummat silmät ja hiukan ujon hymyn, niin se oli totaalinen samettinen tyrmäys. Samoin taisi olla toisinpäin.
Useamman hullaantuneen kiemuran kautta päädyimme Kallioon yöksi, tosin vain nukuimme jääkylmässä huoneessa saman peiton alla. Mutta vieläkin tuntuu ihastuttavan lämmin virtaus sisimmässä kun tuota yötä ajattelen.. *qlup*
Emme tavanneet "piireissä". Muru oli itseasiassa liikkeellä heteroystäviensä kanssa ja minä erään ystäväni kanssa, eikä baarikaan ollut gay, joten näinkin voi käydä.
Ja onhan tässä näitä vuosia nyt jo kulunut. Hyviä vuosia, meillä on yhä aidosti kivaa yhdessä. Kohtuullisen vaikeitakin asioita on jo puskettu läpi, tosin keskinäiseen suhteeseemme korkeintaan välillisesti vaikuttavia.
Olimme molemmat ihan salaman lyömiä aluksi. Kaksi naista, joiden ensisijainen päämäärä ei ollut löytää loppuelämän suhdetta ja kummallakin elettyä elämää jo takana. Kumpikaan ei ollut oikeastaan edes ajatellut mitään vakiintumisasioita sen enempää. Meillä oli aika erilaiset taustat ja yhä edelleenkin olemme joissain asioissa lähes yö ja päivä. Mutta tärkeissä perusasiossa ihan samaa maata.
Ja siinä sitten oltiin hulluina tuijottelemassa silmiin ja sulamassa vahaksi ja tuntemassa, että nyt mannerlaatta liikkuu. Vähitellen hullu ihastus muuttui rakastumiseksi ja rakastuminen rakkaudeksi. Huh..
Miten sait heteroympäristöstä huolimatta naisesi "koukkuun"? Vai saiko hän sinut? Kauan tapaamisesta kesti että ymmärsitte, mistä on kysymys?
Meillä oli vähän vihjettä molemmilla jo toisistamme mutta emme olleet aiemmin tavanneet. Sitten vain tuli tämä ilta ja ei muuta tarvittu.
Se tyrmäävä ensisilmäys, sitten yleistä hälinää ja illanistumista isossa joukossa, hurmaavia katseita puolin ja toisin, hymyilyä.. Sitten karkasimme yhdessä Helsingin yöhön jatkoille. Selvyydeksi sanottakoon, että murun ystävät kyllä tiesivät mistä oli kyse, vaikka heteroita ovatkin.
Muutama tapaaminen sen jälkeen ja kyllä molemmille oli selvää, että tässä on tosi kyseessä. Mikä oli hirmuisen hämmentävää mutta silti niin tajuttoman selvää jotenkin.. Tuntuu vieläkin kummalliselta ajatella miten selvää se olikin. Muru oli jotakin sellaista mitä en uskonut oikeastaan olevankaan, tällainen oman tien kulkija kun olen. Jaksan ihmetellä sitä toisinaan vieläkin, kun katselen murua lähistöllä puuhastelemassa.
Me tapasimme netin treffipalstan kautta loppusyksyllä viimevuonna. Kirjoittelimme jonkin aikaa ja parin takaiskun jälkeen tapasimme. Kultani ihastui kuulemma heti, mutta minulla siihen meni hetken aikaa, kun piti selvitellä omia tunteita; tämä on ensimmäinen naissuhteeni.
Meillä oli alusta asti paljon samanlaisia juttuja ja suhteen syvetessä yhä enemmän samankaltaisuukia tulee esille, mikä suorastaan pelottaa. Pystymme puhumaan asiasta kuin asiasta ja välillä ei sanoja tarvita lainkaan; telepatia toimii! Toki meillä on erilaisuuksiakin, mutta niissä vain täydennämme toisiamme, kuten esim. minulla on vain vähän järjestelmällisyyttä, taikka rahankäsittelykykyä, mutta niitä rakkaallani riittää mullekin jaettavaksi. :)
Laskemme suhteemme alkaneen joulupäivänä, jolloin ensimmäisen kerran suutelimme ja siitä asti on kaikki mahdollinen vapaa-aika oltu yhdessä. Meillä on välimatkaa n. 100 km ja melko erilaiset työt, joten joka päivä ei nähdä ja puhelinlaskut lähentelevät taivaita. Mutta välillä on ollut mahdollista viettää melkein viikkokin yhdessä. Ja silloin ei paljoa ole nukuttu.. XD
Tulevaisuudesta on jo puhuttu paljon ja on ihanaa huomata, että haluamme samanlaisia asioita; oma talo, eläimiä.. Jos hyvin käy, muutamme syksyllä yhteiseen vuokra-asuntoon, mutta eiköhän se talokin sitten joskus löydy. Hyvältä tämä tuntuu; en ole koskaan tuntenut itseäni näin onnelliseksi kuin nyt ja tunne on molemminpuolista.
Onnea vain teille muillekin onnensa löytäneille!!
Me löysimme toisemme hyvin "tavallisesti" netin kautta. Meilailtiin ja heti tuntui molemmille jotain jännää kipinää pelkkien tekstien perusteella. Kun sitten tapasimme eka kerran ne kipinät roihahtivat liekkeihin heti. Se oli ihmeellistä, miten se syttyikin heti siinä hetkessä. Sen jälkeen vain tiesin, että tässä se nyt sitten on, se jota olen koko elämäni odottanut.
Alkuun mietitytti tosin erilaisuutemme. Olemme kuin yö ja päivä, harrastuksissamme, ajatusmaailmoiltamme, luonteeltamme. Mutta ilmeisesti olemme juuri sopivassa määrin erilaisia, täydennämme toisiamme.
Kaukosuhteemme kesti melkein vuoden, välimatkaa oli paljon ja se rasitti, mutta missään vaiheessa ei tullut mieleen luovuttaa, päinvastoin! Sitten koitti se ihana päivä, jolloin ostimme yhteisen kodin, omakotitalon maaseudulta. Nyt elämme yhdessä arkea suruineen ja iloineen, seuranamme myös iso eläinlauma :)
Tuntuu jännältä elää nyt unelmaansa todeksi, sillä tätä ennen elämäni oli todella vaikeaa. Ihmissuhteet tuottivat kerta toisensa jälkeen vain pettymyksiä. Sitten saapui Hän ja muutti kaiken. :)
Tapasimme kolmisen vuotta sitten samalla työpaikalle(vaimokkeeni tuli uutena työntekijänä). Miehiin suuntautuneena bissenä ajattelin vain että onpa tosi mukava työkaveri, mutta erään työpaikan illanvieton yhteydessä se oli sitten menoa. Vaimoke kertoi tykkäävänsä naisista ja silloin mulla ikäänkuin naksahti päässä samantien ja tajusin olevani todella ihastunut tyyppiin. Seurustelumme voi sanoa alkaneen viikon tästä. Muutin samantien hänen luo(olin sillä hetkellä ns. koditon mikä mahdolliseti nopeutti yhteenmuuttoa). Kolmen kuukauden päästä kihloihin. Puolentoista vuoden päästä yhteisen asunnon osto ja nyt menossa naimisiin. Ja yritämme lasta. Jihuu!
Tapasin kultani netissä.
Etsin siinä vaiheessa eron jälkeen vain ystävää, en missään nimessä halunnut mitään romanttisia viritelmiä elämääni.
Kuinkas sitten kävikään...
Kirjoiteltiin yli puoli vuotta, tavattiin ensimmäisen kerran ja se oli menoa se.
Itse asiassa se oli menoa kyllä jo toisesta kirjeestä alkaen, niitä tuli sitten kirjoitettuja useita päivässä, puolin ja toisin. Hriveä määrä s-postikirjeenvaihtoa on vielä kummallakin tallella.
Kymmenes vuosi alkaa olla kohta täysi, vielä vain ollaan yhdessä. Itse asiassa en olisi voinut ikinä kohdata tällaista sielun sisarta muualla kuin netissä. Olen sen verran ujo ja vetäytyvä, että minusta saa pinnallisen vaikutelman kun höpötän ja viihdytän. Vääränlaiset ihmiset kiinnostuvat minusta "livenä". Ja ne oikeanlaiset eivät kiinnostu, kun luulevat ylpeäksi tai pinnalliseksi, kun minulla kestää puolisen vuotta alkaa avautua toiselle ihmiselle. Kun on kirjoitellut satoja sivuja uskonnosta, maailmankatsomuksestaan, musiikista, sukulaisista, elämänarvoistaan, harrastuksistaan ja arjestaan niin sitä tuntee toisen aika hyvin näkemättäkään.
Puhuimme ensimmäisen kerran puhelimessa vasta rakastuttuamme toisiimme - hänen äänensä vei jalat alta. Valokuvia vaihdettiin yhteisestä sopimuksesta samanaikaisesti lähettämällä -- kumpikin oli valinnut kuvan, jossa oikeastaan ei näkynyt kuin hahmo:)
Mutta ensikohtaaminen oli taikaa, ja se taika on pysynyt ja pysyy. Kaksi temperamentikasta ihmistä, kaksi oman tiensä kulkijaa. Kaksi sukurakasta hiukan hassua ihmistä, joiden ystäväpiiri koostuu kaikenikäisistä yhtä omituisista ihmisistä...
Niin, kumpikaan meistä ei ollut vuosiin enää käynyt "piireissä" eikä käydä nytkään, ellei sitten Prideja lasketa.
Meidan tarina on varmaan aika harvinainen, en tieda paadyttiinko yhteen ihan sattumalta vai kohtalon johdattamina :) Vaimoke on nimittain ulkomaalainen ja oli vaihto-oppilaana samassa amkissa missa opiskelin. Oltiin siis ikaankuin luokkakavereita, kumpikin sangen femmeja eika kumpikaan ollut koskaan ollut naissuhteessa. Itse olin todennut, etta taidanpa olla enemman naisiin pain, mutta en ollut sita kenellekaan julistanut ja kultsi oli samassa tilanteessa. En kylla tieda, toimiko meilla molemmilla joku alitajuinen gaydar vai miten osattiinkin toisiimme ihastua talta pohjalta... :)
Mutta siis tutustuttiin luokkakaveri-pohjalta ja joissain bileissa sitten muutaman rohkaisuryypyn jalkeen uskallettiin toisillemme flirttailla, tanssia yhdessa yms. mutta meni pari kuukautta ennen kuin kultsi uskalsi ottaa ratkaisevan askeleen ja suuteli minua (jos olisi ollut minusta kiinni, en olisi valttamatta ikina uskaltanut...). Samana iltana paadyttiin yoksi meille ja ollaan oltu siita lahtien melko lailla erottamattomat. Kultsi jai sitten Suomeen suorittamaan tutkinnon loppuun ja talla hetkella ollaan yhdessa toissa ulkomailla. Ollaan jotenkin kasvettu yhteen, alussa tuntui, etta ollaan ihan erilaiset ihmiset, mutta nyt erot tuntuvat paljon pienemmilta.
Niin ja tasta ratkaisevasta suudelmasta on nyt melko tasan 4 vuotta ja tulevaisuutta on suunniteltu jo pitkalle :)
On muuten tosi ihana ketju, tuli hyva mieli lukiessa muiden tarinoita! Tata lisaa kiitos!
Lämmittävää lukea näitä.. hmm..
Meillä muruni kanssa kesti aika pitkään ennen kuin kumpikaan uskalsi suutaan avata. Ihania pitkiä katseita, valtavia perhosia vatsassa, hipaisuja "vahingossa", yhdessä olemista aina kuin mahdollista.. Olimme ensin hyviä ystäviä, täysin samalla taajuudella, samanlainen huumorintaju, täydennettiin toistemme lauseita ym. Pikku hiljaa ihastuin aivan totaalisesti tähän maailmaan ihanimpaan tyttöön. Kuulemma hämmensin häntä jutuillani, elämäntilanteeni kun oli silloin sellainen ettei hän uskaltanut luottaa tunteitteni aitouteen. Lopulta koitti eräs syksyinen ilta jossa epäromanttisesti eteisessä paukautin olevani ihastuni. Ja kuinka ollakaan, tunteet olivat samat, huh!
Muistissa on niin täysin vieläkin se pelko ja kuitenkin odottava tunnelma kun mietin sanoja päässäni.. Onneksi uskalsin suuni avata, muru meinaan sanoi että hän ei vielä olisi uskaltanut, ujo kun on...
Ja kun ensimmäisen kerran suutelin, au au ja au :) voiko täydellisemmin yhteen sopiakaan?! Vieläkin tulee lämmin kun sitä hetkeä miettii ;) ja siitä eteenpäin onkin tunteet vain syventyneet, rakkaudeksi kauan sitten muuttuneet ja hän, no, hän on elämäni nainen, ei yhtään vähempää vaan todellakin se miksi tällä pallolla astelen.