Kysymys niille, jotka ovat sellaisen menettäneet.. Minulle noin tapahtui eilen, kun olin koulussa :'(
Miten selvisitte koiranne kuolemasta?
mayura
8961
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kun minun karvatassuni lähti viimeiselle matkalle ja kyllä ne ensimmäiset viikot varsinkin olivat kovia. Eka viikko meni ihan shokissa kun tuli niin yllättäen muutenkin koko eutanasia. Itkin, itkin ja puhuin. Ei mua mikään helpottanut siinä pahimmassa tuskassa. Kaikki sano että aika auttaa ja nyt 3kuukautta myöhemmin..ikävöin edelleen päivittäin ja itken usein. Välistä tuntuu ed.ettei osaa käsittää koko tilannetta mutta pakko kuitenkin myöntää että nyt on hieman parempi olla kuin 3kk sitten. Vaikken usko että ikävä koskaan hellittää..:(
Vajaa kolme kuukautta kulunut ja ihan kamalaa on ollut. Tietenkin olo hieman helpottuu koko ajan ajan myötä, mutta kyllä vielä tuntuu aivan uskomattomalta että paluuta ei ole ja tapahtunut on tosiaan tapahtunut. Joka päivä juttelemme edelleen hauvallemme.
eli puhelen vanhasta tottumuksesta rakkaalleni ja suukottelen kuvia joka päivä. On se niin rankkaa kyllä mutta "helpottavaa" että on muitakin jotka kuitenkin ymmärtää sen tuskan.
koskaan,sydämen kipu ja tuska saattaa ajan myötä hellittää,mutta ikävä on ikuinen,itselläni on kohta puolitoista vuotta koiruuden menettämisestä ja ikävä on todella kova,vieläkin:(
Otan todella osaa suureen suruusi:(
Ei rakkaan koiran kuolema unohdu koskaan. Ensimmäisen koirani kuolemasta on nyt yli 20 v, vieläkin sitä muistellessa tulee kyyneleet silmiin.
Viimeisin koira jouduttiin nukuttamaan jouluviikolla yli 13 vuotiaana sairauden vuoksi. Sen viimeinen päivä oli niin vaikea, että eutanasia tuntui suurelta helpotukselta. Meillä surtiin ehkä enemmän etukäteen kun tiesimme lähestyvästä kuolemasta.
Kun on kauan elänyt koiran kanssa, sitä jää kaipaamaan kaikkia pieniä juttuja mitä on yleensä tehty yhdessä, esim kuka nuolee jäätelöpaperit, lenkkeillä ei viitsi kun ei ole koiraa, makuuhuoneeseen mennessä on usein ihan varma että koira makaa siellä petillänsä nurkassa...
Suru on käsittämättömän syvä. Seuraavat päivät ja viikot voivat olla pahoja. Aamulla menimme eläinlääkäriin. Ei pitänyt olla mikään iso juttu. Röntgeniä varten piti antaa rauhoituspiikki, no se muuttui ikuiseksi uneksi. Pahaa teee nähdä koiran lelut ja ruokakupit ja tassunjäljet pihalla. Täällä mutta silti ikuisesti poissa. Sydämestä ei koskaan. Kiitos näistä 2½ vuodesta jolloin olit päivänsäteemmi ja ikioma huiskuhäntämme.
Luin juttua tuosta Rasmuksen kohtalosta myös ja tottakai tuollainen odottamaton kuolema on aivan hirveä. Toki, vähättelemättä mitenkään vanhukselle tehtävää eutanasiaa. Siihen on ehkä useimmiten kuitenkin ehtinyt jo vähän valmistautua. Rakas lemmikki on niin rakas, että aina sen poismeno on niin suuri suru, että siihen meinaa itsekin kuolla. Yhden koiran menettäneenä tiedän sen. Toinen nyt tuolla köllöttelee, 14vuotias kohta. Joskus aina ajatuksissa, että milloinka on se päivä...mutta, sitten aina ajattelen, että pitää nauttia jokaisesta päivästä, kuin se olisi viimeinen. Eikä surra kuitenkaan etukäteen. Voimia suureen suruun, kaipaus jää, unohtaa ei voi, eikä pidäkään.
Olin illalla koulutuksessa ja huomioin kaiholla kaikki koirantaluttajat. Rasmusta surren ajattelin, että toivottavasti osaatte nauttia ystävänne seurasta niin kauan kun saatte.Oli koira nuori tai vanha - ei koskaan tiedä mikä päivä on viimeinen.