Tällaisia kirjoituksia siis tulee silloin kun haluaisi jotain luovaa saada aikaan, mutta on liian laiska olemaan luova:
Tämä on pieni tarina miehestä nimeltään herra Paksala. Hän on juuri se mies, jonka nimen kuultuaan lehtimyyjä yrittää pidättää nauruaan ja kertoo myöhemmin illalla poikaystävälleen miten hassunkurisia nimiä ihmisillä on. Niistähän voi vääntelemällä saada mitä tahansa. Seuraavaksi he pohtivat mahtaako herra Paksala lukea tilaamaansa lehteä, tiedättehän, vessassa käydessään. No, minun on kerrottava että ei, herra Paksala ei missään tapauksessa tekisi niin. Hän on Pekka Puupäänsä katsonut ja oppinut, että ”meidän vessu ei ole mikään lukusali” kuten Justiina kovin usein tottelevaista miestään muistutti. Oikeastaan herra Paksalalla on paljon aikaa katsella vanhoja mustavalkoisia elokuvia, sillä hänellä ei ole yhtään ystävää. Työpaikka hänellä on, avokonttoripaikka ja oma tietokoneensa, mutta muuta hänellä ei asuntonsa ja välttämättömyystarvikkeittensa lisäksi ole. Ja hän on hyvin yksinäinen. Hän asuu suuressa kaupungissa, sanotaan nyt vaikka Tokiossa, ja hän ei tunne sieltä ketään. Hän on hyvin pettynyt itseensä. Hän ajatteli nimittäin kotoa lähtiessään että hän ei tarvitse ketään eikä mitään itsensä ulkopuolella. Mutta siinä herra Paksala erehtyi pahan kerran. Paitsi että nälkä yllätti ja lehtimyyjiä varten oli hankittava puhelin, hän huomasi että kaipasi myös seuraa. Ihmisseuraa. Koira hänellä nimittäin oli. Ja suuri olikin. Rottweiler, verikoira. Sitä koiraa katsoessa veret nimittäin seisahtuivat. Herra Paksala ei nimittäin ollut kouluttanut kovin paljoa pikku-Fifiään ja se näkyi. Se oli suurin ja ilkein koira koko kaupungissa. Ja kaupunki kuitenkin oli Tokio. Pariisissa oli kuulemma ilkeämpi koira kuin pikku-Fifi, nimeltään La Fondeau, mutta Tokiossa pikku-Fifi oli kaikista vihaisin. Mutta isäntäänsä herra Paksalaa se rakasti. Se ei välittänyt isäntänsä typerästä nimestä tai siitä että hänellä ei ollut kaljakavereita, hän rakasti isäntäänsä. Ja oli tämän puolesta erittäin onneton. Pikku-Fifi katsoi surullisena miten herra Paksala päivästä toiseen raahusti kotiinsa avokonttoristaan oman tietokoneensa ääreltä ja lysähti surullisena kuluneelle sohvalleen katsomaan vanhoja mustavalkoisia elokuviaan. Pikku-Fifin mielestä asialle tuli tehdä jotain. Ja hän tekikin. Hän hankki nimittäin paikalle hyvän haltijattaren. Koska pikku-Fifi ei ole koskaan käynyt avokonttorissa näpyttelemässä omaa tietokonettaan hänellä ei kuitenkaan ollut paljon rahaa hyvän haltijattaren palkkaamiseen. Siispä sen täytyi tyytyä puolta halvempaan ja puolta ilkeämpään haltijattareen.
Paikalle saapui siis vain puoliksi hyvä haltijatar. Herra Paksala äimistyi nähdessään tämän säkenöivän eteisen oven edessä ja esittävän hänelle mahtipontisesti kysymyksensä: ”Mitä haluat oi herra, arvon juntti, toteutan toivomuksesi ?” Herra Paksala oli niin hämmästynyt että ei ymmärtänyt sopertaa kuin että: ” Olen kovin yksinäinen, oi ylhäinen haltijatar. Haluaisin seuraa tähän kurjaan huoneeseen. Haluaisin lisää mustavalkoisia elokuvia. Haluaisin viettää seurallisia elokuvailtoja kun tulen takaisin kotiin avokonttorista omaa tietokonettani naputtelemasta.” Puolihyvä haltijatar katsahti häneen ylemmyydentuntoisesti, heilautti paikkailtua taikasauvaansa ja lausui käsittämättömät sanat: VOI TÄTÄ NYKYAIKAA KUN SE ONKIN SITTEN IHANA. Ja simsalabim ! Herra Paksala huomasi olevansa kummallisen portin edessä, se oikein kimalteli kummallisuutta. Puolihyvähaltijatar sanoi että koska hän on vain puolihyvähaltijatar herra Paksalan on ikävä kyllä selvitettävä nämä pelikentät ennen kuin hänen toiveensa toteutettaisiin. Ensimmäinen pelikenttä olisi selviytyä naarmuitta historiantutkijoiden arvomaailman mukaisesta maailmasta. Herra Paksala astui hämmästyneenä maailmaan jossa uusi muuttui vanhaksi ja nuoret olivat vanhoja jälleen. Siellä ei laulettu suvivirttä, syksyn sävelet siellä vain raikuivat. Herra Paksala käveleskeli kummastuneena ympäriinsä, kohtasi faarao Tutankhamonin ja keisari Caesarin. Hän tervehti heitä ja ihmetteli, kuinka kaikki kävelivät jotenkin yhdenmukaisesti, kuin olisivat pelänneet astuneensa väärille urille. Herra Paksala huomasi, että kaikki keskustelu oli käynyt vaikeaksi koska kaikki mitä kukainenkin sanoi, oli tarkistettava monesta lähteestä, ennen kuin keskustelukumppani saattoi vakuuttua sen paikkaansapitävyydestä. Lisäksi nuo asiat joiden paikkansapitävyys piti varmistaa olivat kovin vaikeita todeta paikkaansapitämättömiksi, sillä ne esitettiin kovin itsevarmasti. Herra Paksala oli varma että ne eivät kuitenkaan voineet useinkaan pitää paikkaansa sillä kaikilla oli niin kiire niiden paikkaansapitäviksi vakuuttamisessa, että he eivät olleet ehtineet selvittää edes itselleen kuinka paikkaansapitäviä ne itse asiassa olivat. Ja koska tämän on syytä olla nykyaikainen, viihdyttävä lukunovelli, jonka äiti avaa taas seuraavanakin jouluna ja sitä seuraavana ja sitä, niin on syytä etten pitkästytä lukijaa jaarittelemalla enää lisää piilokritiikkiä historiantutkijoita kohtaan. Herra Paksala joka tapauksessa tunnusti että historiantutkijoiden maailma on konservatiivinen ja pelkokertoimet olivat tonnissa heidän julkaistessa yhdentekeviä tutkimuksiaan herra Paksalan sukuhistoriasta. Herra Paksala mietti miten tämä maailma oli siis selvitettävä ja eteenpäin päästävä, kun hänet pysäytettiin. Pysäyttäjä oli hienostuneen näköinen rouvasnainen. ”Herra Paksala, anteeksi että pysäytin teidät.”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa. Herra Paksala oli selvittänyt ensimmäisen pelikentän.
Seuraavassa pelikentässä saavuttiin kurin ja järjestyksen maahan. Koska tämä on kurin ja järjestyksen maa, on syytä että myös lukija oikaisee ryhtinsä ja tähän pikku tarinaan tulee looginen etenemisjärjestys. Herra Paksala on siis nyt kurin ja järjestyksen maan vieraana. Hänet pistettiin siellä välittömästi kuriin ja järjestykseen. Ehkä onkin syytä, että emme käytä enää sivulauseita, sillä nehän vain haittaavat asian ymmärtämistä. Herra Paksala ihmetteli maata. Herra Paksala katseli ympärilleen. Täällä kaikki kävelivät kurissa ja järjestyksessä. Jopa huligaanijengit hulinoivat kurissa ja järjestyksessä. Herra Paksala ei silti ollut hämmästynyt. Hänhän oli asunut Tokiossa. Hän huomasikin tulleensa ääri-Tokioon. Herra Paksala oli selvittänyt pelikentän. Hän oli ymmärtänyt olevansa ääri-Tokiossa.
Seuraavaksi herra Paksala saapui komeiden miesten ja kauniiden naisten maailmaan. Herra Paksala pääsi käymään siellä koska hän oli itsekin sangen komea mies. Koska kyseessä on kuitenkin komeiden miesten ja kauniiden naisten maailma, on selvää että herra Paksalalta pääsy paikalle kuitenkin melkein estettiin hänen ollessaan kuitenkin vain sangen komea. Komea mies on oikeasti komea ja hänestä tehdään julisteita ja äänestetään People-lehden 50-komean miehen listalle. Sangen komeista miehistä ei tehdä kuvia, eikä heitä äänestetä sangen komeiden listoille. He ovat vain sangen komeita. Ehkä sinun mielestäsi, mutta ei välttämättä minun. Ja herra Paksala oli juuri tällainen listojen ulkopuolelle jätetty sangen komea mies. Siispä hänelle naurettiin hänen kävellessään komeiden miesten ja kauniiden naisten maailmassa. Hän katseli ympärilleen ja huomasi että maailman ympäristö oli kuitenkin sangen ruma, oikeastaan absoluuttisen ruma, sillä komeat miehet ja kauniit naiset olivat imeneet hyvän ulkonäkönsä ympäröivästä luonnosta, jonka kauneus ja komeus oli näin hävinny ja säihkyi näiden ihmisten kasvoilla. Luonto oli saastunut ja ruma. Mutta miehet ja naiset tuoksuivat metsämansikalle. Herra Paksala kävi mottaamassa kaikkia turpiin. He olivat pilanneet kauniin metsän. Herra Paksala oli selvittänyt kolmannen kentän.
Siispä herra Paksala oli nyt kotona Tokiossa koiransa pikku-Fifin kanssa. Seurana heillä oli nyt ystävä. Hän oli komea, kurissa ja järjestyksessä elävä historiantutkija.
Tämä on pieni tarina miehestä nimeltään herra Paksala. Hän on juuri se mies, jonka nimen kuultuaan lehtimyyjä yrittää pidättää nauruaan ja kertoo myöhemmin illalla poikaystävälleen miten hassunkurisia nimiä ihmisillä on. Niistähän voi vääntelemällä saada mitä tahansa. Seuraavaksi he pohtivat mahtaako herra Paksala lukea tilaamaansa lehteä, tiedättehän, vessassa käydessään. No, minun on kerrottava että ei, herra Paksala ei missään tapauksessa tekisi niin. Hän on Pekka Puupäänsä katsonut ja oppinut, että ”meidän vessu ei ole mikään lukusali” kuten Justiina kovin usein tottelevaista miestään muistutti. Oikeastaan herra Paksalalla on paljon aikaa katsella vanhoja mustavalkoisia elokuvia, sillä hänellä ei ole yhtään ystävää. Työpaikka hänellä on, avokonttoripaikka ja oma tietokoneensa, mutta muuta hänellä ei asuntonsa ja välttämättömyystarvikkeittensa lisäksi ole. Ja hän on hyvin yksinäinen. Hän asuu suuressa kaupungissa, sanotaan nyt vaikka Tokiossa, ja hän ei tunne sieltä ketään. Hän on hyvin pettynyt itseensä. Hän ajatteli nimittäin kotoa lähtiessään että hän ei tarvitse ketään eikä mitään itsensä ulkopuolella. Mutta siinä herra Paksala erehtyi pahan kerran. Paitsi että nälkä yllätti ja lehtimyyjiä varten oli hankittava puhelin, hän huomasi että kaipasi myös seuraa. Ihmisseuraa. Koira hänellä nimittäin oli. Ja suuri olikin. Rottweiler, verikoira. Sitä koiraa katsoessa veret nimittäin seisahtuivat. Herra Paksala ei nimittäin ollut kouluttanut kovin paljoa pikku-Fifiään ja se näkyi. Se oli suurin ja ilkein koira koko kaupungissa. Ja kaupunki kuitenkin oli Tokio. Pariisissa oli kuulemma ilkeämpi koira kuin pikku-Fifi, nimeltään La Fondeau, mutta Tokiossa pikku-Fifi oli kaikista vihaisin. Mutta isäntäänsä herra Paksalaa se rakasti. Se ei välittänyt isäntänsä typerästä nimestä tai siitä että hänellä ei ollut kaljakavereita, hän rakasti isäntäänsä. Ja oli tämän puolesta erittäin onneton. Pikku-Fifi katsoi surullisena miten herra Paksala päivästä toiseen raahusti kotiinsa avokonttoristaan oman tietokoneensa ääreltä ja lysähti surullisena kuluneelle sohvalleen katsomaan vanhoja mustavalkoisia elokuviaan. Pikku-Fifin mielestä asialle tuli tehdä jotain. Ja hän tekikin. Hän hankki nimittäin paikalle hyvän haltijattaren. Koska pikku-Fifi ei ole koskaan käynyt avokonttorissa näpyttelemässä omaa tietokonettaan hänellä ei kuitenkaan ollut paljon rahaa hyvän haltijattaren palkkaamiseen. Siispä sen täytyi tyytyä puolta halvempaan ja puolta ilkeämpään haltijattareen.
Paikalle saapui siis vain puoliksi hyvä haltijatar. Herra Paksala äimistyi nähdessään tämän säkenöivän eteisen oven edessä ja esittävän hänelle mahtipontisesti kysymyksensä: ”Mitä haluat oi herra, arvon juntti, toteutan toivomuksesi ?” Herra Paksala oli niin hämmästynyt että ei ymmärtänyt sopertaa kuin että: ” Olen kovin yksinäinen, oi ylhäinen haltijatar. Haluaisin seuraa tähän kurjaan huoneeseen. Haluaisin lisää mustavalkoisia elokuvia. Haluaisin viettää seurallisia elokuvailtoja kun tulen takaisin kotiin avokonttorista omaa tietokonettani naputtelemasta.” Puolihyvä haltijatar katsahti häneen ylemmyydentuntoisesti, heilautti paikkailtua taikasauvaansa ja lausui käsittämättömät sanat: VOI TÄTÄ NYKYAIKAA KUN SE ONKIN SITTEN IHANA. Ja simsalabim ! Herra Paksala huomasi olevansa kummallisen portin edessä, se oikein kimalteli kummallisuutta. Puolihyvähaltijatar sanoi että koska hän on vain puolihyvähaltijatar herra Paksalan on ikävä kyllä selvitettävä nämä pelikentät ennen kuin hänen toiveensa toteutettaisiin. Ensimmäinen pelikenttä olisi selviytyä naarmuitta historiantutkijoiden arvomaailman mukaisesta maailmasta. Herra Paksala astui hämmästyneenä maailmaan jossa uusi muuttui vanhaksi ja nuoret olivat vanhoja jälleen. Siellä ei laulettu suvivirttä, syksyn sävelet siellä vain raikuivat. Herra Paksala käveleskeli kummastuneena ympäriinsä, kohtasi faarao Tutankhamonin ja keisari Caesarin. Hän tervehti heitä ja ihmetteli, kuinka kaikki kävelivät jotenkin yhdenmukaisesti, kuin olisivat pelänneet astuneensa väärille urille. Herra Paksala huomasi, että kaikki keskustelu oli käynyt vaikeaksi koska kaikki mitä kukainenkin sanoi, oli tarkistettava monesta lähteestä, ennen kuin keskustelukumppani saattoi vakuuttua sen paikkaansapitävyydestä. Lisäksi nuo asiat joiden paikkansapitävyys piti varmistaa olivat kovin vaikeita todeta paikkaansapitämättömiksi, sillä ne esitettiin kovin itsevarmasti. Herra Paksala oli varma että ne eivät kuitenkaan voineet useinkaan pitää paikkaansa sillä kaikilla oli niin kiire niiden paikkaansapitäviksi vakuuttamisessa, että he eivät olleet ehtineet selvittää edes itselleen kuinka paikkaansapitäviä ne itse asiassa olivat. Ja koska tämän on syytä olla nykyaikainen, viihdyttävä lukunovelli, jonka äiti avaa taas seuraavanakin jouluna ja sitä seuraavana ja sitä, niin on syytä etten pitkästytä lukijaa jaarittelemalla enää lisää piilokritiikkiä historiantutkijoita kohtaan. Herra Paksala joka tapauksessa tunnusti että historiantutkijoiden maailma on konservatiivinen ja pelkokertoimet olivat tonnissa heidän julkaistessa yhdentekeviä tutkimuksiaan herra Paksalan sukuhistoriasta. Herra Paksala mietti miten tämä maailma oli siis selvitettävä ja eteenpäin päästävä, kun hänet pysäytettiin. Pysäyttäjä oli hienostuneen näköinen rouvasnainen. ”Herra Paksala, anteeksi että pysäytin teidät.”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa. Herra Paksala oli selvittänyt ensimmäisen pelikentän.
Seuraavassa pelikentässä saavuttiin kurin ja järjestyksen maahan. Koska tämä on kurin ja järjestyksen maa, on syytä että myös lukija oikaisee ryhtinsä ja tähän pikku tarinaan tulee looginen etenemisjärjestys. Herra Paksala on siis nyt kurin ja järjestyksen maan vieraana. Hänet pistettiin siellä välittömästi kuriin ja järjestykseen. Ehkä onkin syytä, että emme käytä enää sivulauseita, sillä nehän vain haittaavat asian ymmärtämistä. Herra Paksala ihmetteli maata. Herra Paksala katseli ympärilleen. Täällä kaikki kävelivät kurissa ja järjestyksessä. Jopa huligaanijengit hulinoivat kurissa ja järjestyksessä. Herra Paksala ei silti ollut hämmästynyt. Hänhän oli asunut Tokiossa. Hän huomasikin tulleensa ääri-Tokioon. Herra Paksala oli selvittänyt pelikentän. Hän oli ymmärtänyt olevansa ääri-Tokiossa.
Seuraavaksi herra Paksala saapui komeiden miesten ja kauniiden naisten maailmaan. Herra Paksala pääsi käymään siellä koska hän oli itsekin sangen komea mies. Koska kyseessä on kuitenkin komeiden miesten ja kauniiden naisten maailma, on selvää että herra Paksalalta pääsy paikalle kuitenkin melkein estettiin hänen ollessaan kuitenkin vain sangen komea. Komea mies on oikeasti komea ja hänestä tehdään julisteita ja äänestetään People-lehden 50-komean miehen listalle. Sangen komeista miehistä ei tehdä kuvia, eikä heitä äänestetä sangen komeiden listoille. He ovat vain sangen komeita. Ehkä sinun mielestäsi, mutta ei välttämättä minun. Ja herra Paksala oli juuri tällainen listojen ulkopuolelle jätetty sangen komea mies. Siispä hänelle naurettiin hänen kävellessään komeiden miesten ja kauniiden naisten maailmassa. Hän katseli ympärilleen ja huomasi että maailman ympäristö oli kuitenkin sangen ruma, oikeastaan absoluuttisen ruma, sillä komeat miehet ja kauniit naiset olivat imeneet hyvän ulkonäkönsä ympäröivästä luonnosta, jonka kauneus ja komeus oli näin hävinny ja säihkyi näiden ihmisten kasvoilla. Luonto oli saastunut ja ruma. Mutta miehet ja naiset tuoksuivat metsämansikalle. Herra Paksala kävi mottaamassa kaikkia turpiin. He olivat pilanneet kauniin metsän. Herra Paksala oli selvittänyt kolmannen kentän.
Siispä herra Paksala oli nyt kotona Tokiossa koiransa pikku-Fifin kanssa. Seurana heillä oli nyt ystävä. Hän oli komea, kurissa ja järjestyksessä elävä historiantutkija.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.