Minkälaisia kokemuksia teillä on toisen raskauskolmanneksen keskenmenoista? Minkälaiset oireet, mitä tapahtui sikiövauvalle, miten olette toipuneet?
Itse menetin vuosia toivotun esikoiseni, rv 18 6 terveen poikasikiön, jonka potkut tuntuivat jo. Km alkoi runsaalla verenvuodolla, jonka jälkeen supistukset tulivat ensin puolen tunnin välein, sitten tihenivät seuraavat 19h, kunnes sikiö syntyi. (Istukka irtosi infektion takia.) Kipu tuntui eniten selässä, josta se säteili mahan puolelle. Oksensin kivusta, kun vauva alkoi syntyä. Jalkopää solahti itsestään ulos, mutta pää piti ponnistaa. Vauva syntyi ehjien kalvojen sisällä, istukka kiinni toisessa päässä, joten kaavintaa ei tarvittu.
Sikiö syntyi elävänä, viimeiset liikkeet ennen sen tukehtumista tunsin reisiä vasten. Täydellinen pieni vauva, mittaa hänellä oli minua kyynärtaipeesta ranteeseen. Söpöt kasvot, silmät kiinni, tunnistettavasti vanhempiensa näköinen. Pyöreä masu, kauniit jalat ja kädet, mutteivät koukussa kuten elävillä, vaan velttoina riippuvat. Jotenkin vauvan ulkonäkö vetosi minuun syvästi, näkemisen hetki oli huumaava, vaikka hän oli kuollut (ei, en ollut kipulääkkeissä!). Olin sairaalassa illan, yön ja aamupäivän, jonka jälkeen pystyin kävelemään autolle talutettuna, hB oli verenhukan takia matala.
Haimme vauvamme patologin tutkimuksen jälkeen, puin hänet, vaikka maha ja takaraivo oli avattu ja jätetty sulkematta. Keräsin irralliset sisäelimet kapaloihin mukaan. Hautasimme vauvamme itse tehdyssä arkussa ja itse ommelluissa kapaloissa sukuhautaan lähisuvun kesken.
Aikaa on nyt kulunut reilut 5kk. Alussa olin 3kk sairaslomalla. En olisi uskonut, että surusta voi seota niin pahasti, olen yleensä reipas ja järkevä ihminen, en mikään itkeskelijä. Ajatukset vauvan kuoleman jälkeen olivat välillä todella outoja, vaikka kriisityöntekijän mukaan täysin normaaleja reaktioita. Vaikka yritän unohtaa, mieli kelaa vieläkin synnytystapahtumaa läpi joka päivä ja vauvan kasvot tulevat uniin. Aamuöisin en saa nukuttua.
Jossakin keskustelussa ihmeteltiin keskenmenojen suremista. Mielestäni suru riippuu menetetyn koetusta arvosta, ei arvosta vieraiden ihmisten silmissä. Minulle menetetty vauva oli oma rakas lapseni, tärkeysjärjestyksessä ihmisten top 2:en kuuluva aviomiehen lisäksi. Olisimme antaneet hänen elämästään talomme, työpaikat, auton ja vaatteetkin päältä, mutta kuolemasta ei voi käydä kauppaa.
2. raskauskolmanneksen km:t?
15
16841
Vastaukset
- Bumble-B
Otan osaa, niin kovasti. Itku pääsi täällä kun luin tarinaasi, itse saman kokeneena tiedän mitä käyt läpi. Itse menetin pienen poikani viikolla 21 ja olin vain puolitoista viikkoa sairaslomalla. Tapahtunutta ei tekemättömäksi saa, kuolema on osa elämää ja hyväksyn sen. Kahta asiaa vain kadun, ensinnäkin sitä että en halunnut nähdä kuollutta poikaani synnytyksen jälkeen. Sairaalan kauhut ja kivut olivat niin rajut etten olisi pahoinvoinnin ja surun keskellä kestänyt nähdä kuollutta lasta. Silloin se tuntui oikealta ratkaisulta mutta nyt kaipaan lasta ja sitä, ettei minulla ole mitään konkreettista muistikuvaa lapsesta. Toiseksi kadun sitä että palasin töihin liian nopeasti. Lääkärit ja itse olin sitä mieltä että työhön palaaminen olisi terapeuttista, mutta kiukutteluksi ja välinpitämättömyydeksi on työpäivät muuttuneet. Ei voisi vähempää kiinnostaa työnteko.. On tullut vain tunne että työnsin surun pois koska ympäristö tarvitsi muka minua ja tuntui että läheiset halusivat että lopettaisin suremisen. Mutta sisimmässä se suru kulkee vieläkin mukana ja välillä tuntuu että olisi ihana kun vaan saisi olla kotona, ajatella asiat valmiiksi ja sitten vasta jatkaa elämää. Sinä olet ollut 3 kk sairaslomalla, koetko että se oli hyvä aika vai tuntuiko että voisit palata töihin aiemmin vai olisitko tarvinnut vielä lisää aikaa toipumiseen?
Löysikö patologi teillä syytä, miksi poikanne lähti syntymään liian aikaisin? Meillä syyksi paljastui jokin määrittämätön tulehdus joka oli levinnyt sikiöön ja kohtuun ja saanut lapsivedet tulemaan.
Ja jos vielä saan kysyä, niin miten koet uuden lapsen yrittämisen nyt? Oletteko jo lähteneet yrittämään vai haluatko vielä toipua kaikessa rauhassa? Me olemme yrittämässä nyt uutta vaikka omasta keskenmenosta on vasta n. 3 kk. Kroppa ei ole vielä ihan normalisoitunut ja psyykekin on vielä toipilas, mutta tuntuu että uuden raskauden alullesaattaminen antaa jotain uutta ajateltavaa ja uskoa tulevaisuuteen, sen sijaan että jatkuvasti muistelisin mennyttä.
Oikein paljon jaksamista teille vaikeina aikoina. Muista että et ole yksin surusi kanssa, meitä on täällä monia jotka olemme saman kokeneet ja välitämme ja haluamme tukea.- osanottoni....
En pysty teidän tuskaa käsittämään, en mitenkään...se on pitänyt olla jotain ihan hirvittävää...
Itse olen kokenut keskenmenon, viikoilla 9, sekin oli rankkaa, mutta uskon että teidän menetyksenne on ollut huomattavasti rankempi... - Ikävöivä
Hei Bumble-B.
Kiitos, samoin otan osaa.
Minulla sairasloma tuli tavallaan pakosta, en pystynyt keskittymään sen vertaa, että olisin voinut tehdä (kirjallisia) töitä. Jossain vaiheessa onnistui parin tunnin työ, josta päivän pituutta hiljalleen lisäsin. Tuntui hyvältä saada toipua rauhassa, onneksi se oli taloudellisesti mahdollista.
Jos sinä kadut sitä, ettet katsonut poikaasi, kadun minä sitä, etten ymmärtänyt pyytää omaani syliin syntymän jälkeen. Olisi ollut varmaan helpompaa ymmärtää kuolema todeksi heti, jos olisi voinut tuntea vauvan asteittaisen kylmenemisen ja jäykistymisen omilla aisteilla. Minulla meni useampi viikko, että kuvittelin vauvan vielä jotenkin elävän, siksi haudan peittäminenkin tuntui niin vaikealta. Ajattelin, etten voi hylätä vauvaa sinne yksin olemaan. Etsimis- ja hoivaamisreaktio oli aika vahva, tiesin synnyttäneeni kivan vauvan, mutta se oli vain "mennyt hukkaan". Järki sanoi yhtä, tunteet vahvasti toista - erittäin hämmentävä kokemus, kun emohormonit jylläsivät, tai mitä lienevätkään. Tiesitkö muuten, että patologi ottaa yleensä avaamastaan sikiövauvasta valokuvan ennen tutkimusta, ja kuva arkistoidaan sairaalassa? Ehkä sinäkin voit soittaa sairaalan patologian osastolle ja kysyä valokuvaa, minä ainakin sain sellaisen. Patologin ottama kuva on tärkeimpiä muistoja minulle, se on kaunis ja sen avulla voi tarkkaan vertailla, keneltä vauva on perinyt mitkäkin piirteensä. Mutta ehkä se helpottaa oloa, ettei ole nähnyt, silloin kiintyy vähemmän. Ennen vanhaan uskottiin, että jos kuollut sikiö näytetään äidille, äiti sekoaa. Toimi melko hyvin ainakin minun tapauksessani. ;)
Meillä km:n syy oli tulehdus sikiökalvoissa, bakteeri oli sama kuin virtsatietulehduksissa, päässyt jotenkin verenkiertoon. Tulehdus ei ollut levinnyt vielä sikiöön, mutta raskauden jatkuessa olisi levinnyt ja aiheuttanut aivovaurioita. Mielestäni meidän vauva kuoli lempeällä tavalla, sai ensin olla terveenä kohdussa ja istukan irtoamisen jälkeen hapenpuute tappoi varmaan 5 minuutissa. Olen lukenut, että tukehtuminen tuntuu infarktikivuilta, mutta ainakin se kesti vain vähän aikaa.
Mekin aloitimme uuden yrittämisen 3kk jälkeen. En tule helposti raskaaksi, mutta nyt se onnistui toisesta kierrosta. Olen nyt rv 5 2. Olen samalla aikaa sekä surullinen edellisestä vauvasta että iloinen ja peloissani uudesta raskaudesta. Jos uusi raskaus ei surua edellisen vauvan menetyksestä viekään pois, ainakin se helpottaa lapsettomuuden surua. Mielenkiintoista nähdä, miten pitkälle tämä alkio elelee, tuleeko tuulimuna, keskenmeno, kohtukuolema, kätkytkuolema vai elävä lapsi, jonka kuolemaa en joudu ikinä näkemään. Viimeistä en usko, ennen kuin näen.
- Äiti seitsämälle
2 keskenmenoa viikolla 16 ,sekä yhden keskenmenon viikolla 8
Ensimmäiseen meinasin kuolla,verenhukkaan....mitään kipua ei tuntunut mutta yöllä tuli tarve käydä pissalla ja silloin aloin vuotamaan.Menetin puolet verestäni...aika pienessä ajassa,silloin en itse synnyttänyt vaan minut nukutettiin...josta myöskään en meinannut herätä.
Poika olisi ollut täysin terve,syytä ei löydetty.
Oli kuollut jo viikolla 14.
Toisen kerran kun menetin 16 viikoilla olevan lapsen,kipuja oli päivää aikaisemmin....pahan olon tunnetta,ei vuotoja,seuraavalla aamulla kävimme lääkärissä,lapsi vielä elossa,määrättiin lepäämään mutta kun tulimme kotiin pian aloin vuotamaan ja myös koski alamahaan.
Takasin menimme ja silloin oli lapsemme jo kuollut,jouduin synnyttämään,onneksi mieheni sai olla vierelläni,lapsi oli todella pienikokoinen,istukassa oli joku vika ja myös sikiökalvot tulehtuneet.Mutta lapsemme olisi ollut silti 10 poika.
Ensimäistä keskenmenoa surin lähes 9kk,tuossa tapahtumassa oli valtavasti muutakin semmoista jonka yli en meinannut päästä mm:oma kuoleminen oli lähellä ja jo olisi 2 elävää lastani menettäneet äitinsä jne.
Mutta selvisin mieheni ja lasten avulla,he antoivat minulle voimaa.
Toisesta keskenmenosta selvisin nopeammin ehkäpä juuri sen avulla että noin kolmen kuukauden päästä tapahtuneesta olin raskaana uudestaan ja vaikka raskaudessa oli ongelmia,paljonkin,meitä siunattiin vielä yhdellä lapsella,tytöllä.
Terve tyttö syntyi ja hurmasi koko perheen :)
Nyt ollaan iloisia että meitä on siunattu terveillä kolmella pojalla sekä yhdellä tytöllä,enempää lapsia en uskalla edes yrittää,kun nuo keskenmenot ovat olleet aika rankkoja sekä myös kaikkien raskausajat ovat olleet aika rankkoja.
Minua lohduttaa se että että ehkäpä sitten joskus kun meistä aika jättää nuo enkelivauvat ovat meitä siellä vastassa.:)
Myös lapsemme tietävät heillä olevan kolme enkelivauvaa ja olemme sanonneet että he toimivat varmasti teidän suojelusenkeleinä :)
Kaikki ei mene aina toivotulla tavalla vaikka jokainen niin haluaisi,jokaisen ihmisen elämässä on niin hyvia kuin ikäviäkin muistoja.
OLen iloinen että noiden jälkeen meille on syntynyt vielä kaksi pikkuista,nyt tiedän elämä on suuri lahja!
sure rauhassa ja anna ajan kulua,olen varma että vielä sinäkin saat sen pienen nyytin kainaloosi:) - murmeli71
Hei. Tarinasi on niin samanlainen kun omani..
Meillä myös km elokuussa jolloin jouduin synnyttämään kohtuun kuolleen pienen vauvani.
Nyt olen taas raskaana viikolla 15,, eilen neuvolasta soittivat ja kertoivat että ultrasta oli tullut vastaukset ja pitäisi mennä lapsivesitutkimukseen tyksiin. Pelottaa niin kamalasti, vaikka on pieni % että sikiössä vikaa,, mutta kuitenkin.Voimia ja jaksamisia ihan kaikille saman kokeneille.. - rv 16+1
Minä synnytin kuolleen pojan rv 16 1 juuri ennen viime joulua. Poika oli kuollut noin viikolla 14. Mitään selitystä keskenmenolle ei löydetty.
Olin tuon keskenmenon (tai synnytyksen ja lapsen kuoleman, kuten itse haluan asian ilmaista) jälkeen viikon sairaslomalla. Nyt, puolitoista kuukautta myöhemmin jouduin sairaslomalle jälleen, diagnoosina sopeutumishäiriö. Täydellinen romahdus ei ollut kaukana, vaikka mielestäni aika hyvin pidin kulisseja yllä.
Minulle ehkä raskainta oli se, että vaikka lapsi todettiin vuodon alettua kuolleeksi ultralla, päädyin synnyttämään lapsen yksinäni keskellä yötä kotona. Kaavinta oli sovittu kahden päivän päähän, mutta kun supistukset alkoivat jo sitä ennen, sairaalaan ei huolittu. Tai okei, olisi kai huolittu, jos olisin portaalle raahautunut, mutta puhelimessa viesti tuli kyllä selväksi: tule sitten aamulla.
En ollut yhtään valmistautunut siihen, että istun vessan lattialla verilammikossa kuollut vauva sylissäni. Ja niin, eihän sellaiseen voi valmistautua. Eihän keskenmenoista IKINÄ edes puhuta missään muuten kuin sivulauseessa - "ne nyt ovat niin tavallisia".
Vauva kuulemma tuhkattiin ja haudattiin uurnalehtoon. Olemme käyneet siellä mieheni kanssa ja se helpottaa hieman, vaikka en kuulukaan kirkkoon ja usko taivaaseen. Minulle merkitsee kuitenkin todella paljon se, että lapsi lepää jossain - eikä päätynyt esimerkiksi roskikseen...
Minulla ei ollut mitään keskenmenoa ennakoivia oireita. Ehdin käydä kaksi kertaa ultrassa (rv 6 ja rv 12), kaikki hyvin. Rv 13 kuuntelimme vielä neuvolassa dopplerilla, kuinka lapsen sydän sykki normaalisti. Kun vauva oli ollut kohdussa kaksi viikkoa kuolleena, minulle tuli hieman veristä vuotoa. Pääsin aika nopeasti ultraan ja sain keskeytymistä vauhdittavan lääkkeen. Vuorokausi tämän jälkeen lapsi syntyi.
Koska olen synnyttänyt yhden terveen täysiaikaisen lapsen, voin hyvällä syyllä sanoa, että myös tämä keskenmeno oli mitä suuremmassa määrin synnytys. Vain ponnistusvaihe puuttui. Noin kuuden tunnin säännöllisten supistusten jälkeen kalvot puhkesivat ja lapsi syntyi kivuttomasti. Itse supistukset, myös jälkisupistukset, olivat aivan yhtä kivuliaita kuin siinä varsinaisessa synnytyksessäni. Nyt en tosin saanut epiduraalia enkä ilokaasua. Kätilö vain totesi puhelimessa, että kipu kuuluu asiaan...
Koska olin niin järkyttynyt, tuskissani ja sekaisin, en älynnyt vaatia apua. En tosin tiedä, olisiko kokemus ollut yhtään helpompi, jos synnytys olisi tapahtunut sairaalassa...?
Tavallaan ihana kuulla, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Silti hirveää lukea teidän muiden kokemuksista, jotka ovat jopa vielä karmeampia kuin omani - vaikka eihän tuskaa voi verrata, tiedänhän minä sen.
Kaikkea hyvää teille kohtalotoverit. Kyllä me tästä yli pääsemme!- rv 16+1
Jatkan vielä hieman: pääsin kyllä lopulta sairaalaan. Kun lapsi oli syntynyt, pyysin miestä soittamaan taas (jo neljättä kertaa...) sairaalaan ja nyt kätilö myöntyi vieläkin hieman vastahakoisesti siihen, että tulen sinne. Ehdotti taksia (mieheni oli jäätävä pikkupoikamme kanssa kotiin, häntä en halunnut tähän sotkea. Sukulaisia ym. meillä ei tällä paikkakunnalla ole.). Jep, selvä sitten, ajattelin. Taksilla tullaan.
Odotin jonkin aikaa, että vuoto lakkaisi edes sen verran, että pyyhkeillä varustettuna en sotkisi koko taksia. Eipä lakannut. Verta tuli kuin hanasta. Lopulta pyörryin lattialle ja mieheni soitti ambulanssin.
Keskenmeno ei varmastikaan ollut estettävissä, mutta järkyttävä kotisynnytys ja ambulanssireissu olisi ollut. Keskenmenosta olen surullinen, järkyttynyt ja masentunut - siitä, miten kaikki käytännössä tapahtui, olen vihainen.
Miksi keskenmenoon suhtaudutaan usein niin vähätellen?
- *Mymmeli
Olen kirjoitellut tälle palstalle aiemmin. Minulla keskenmeno oli elokuussa viikolla 21 3. Syksy oli todella raskas, olin lähes marraskuulle sairaslomalla.
Minulle oli tärkeää, että molemmat halusimme yrittää uudelleen. Nyt on menossa raskaudesta tuo sama aika, jolloin keskenmeno viimeksi alkoi. Kyllä tässä on raskaita aikoja eletty, silloin syksyllä ja silloin, kun oli laskettuaika ja nyt, kun tiedän että masussa on saman kokoinen vauva.
Odotus on erilaista kuin ennen. Nyt ei niinkään odoteta vauvan syntymää vaan eletään tätä päivää. Toivon ja rukoilen, että kaikki menisi hyvin. Pelkoja on ollut paljon, mutta on myös paljon hyviä aikoja.
Enkeleitä sinun odotukseen. Usko tulevaan ja nauti jokaisesta hetkestä, niin minäkin yritän.- murmeli71
Hei Mymmeli.
Olisi mukava vaihdella ajatuksia kanssasi,,
Meillä kun oli myös km. elokuussa ja viikkoja oli 20 3,, nyt raskaana ja viikkoja 15 1..
Elellään päivä kerrallaan pelko ja epävarmuus mukana tässä raskaudessa..
Muutkin voivat kirjoitella, [email protected] - rankkaako
Kuinka olette saaneet sairaslomia?
Minulla oli keskenmeno joulukuussa raskausviikolla 21, sairaalasta antoivat kaksi viikkoa ja sen jälkeen terveyskeskuksesta flunssaan olisin saanut 5 pv sairaslomaa.
Meillä on vielä tutkimukset kesken mutta koska tämä oli toinen kerta kun näin kävi ja ikä painaa tuntuu aika turhauttavalta miettiä mitään jatkoja.
Toivottavasti teillä onnistaa!
Lasketun ajan paikkeilla on taas kun ajatukset eivät pysy kasassa. - *Mymmeli
rankkaako kirjoitti:
Kuinka olette saaneet sairaslomia?
Minulla oli keskenmeno joulukuussa raskausviikolla 21, sairaalasta antoivat kaksi viikkoa ja sen jälkeen terveyskeskuksesta flunssaan olisin saanut 5 pv sairaslomaa.
Meillä on vielä tutkimukset kesken mutta koska tämä oli toinen kerta kun näin kävi ja ikä painaa tuntuu aika turhauttavalta miettiä mitään jatkoja.
Toivottavasti teillä onnistaa!
Lasketun ajan paikkeilla on taas kun ajatukset eivät pysy kasassa.Melkeinpä viikko tai kaksi kerrallaan piti käydä anomassa. Se tuntui aika kamalalta ja nöyryyttävältä, koska joka kerta oli "vakuutettava" uudelleen mikäli olikin uusi lääkäri. Minä tosin otin kaiken avun vastaan ja kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, kun lääkäri sitä suositteli. Kahteen otteeseen kävin viikon verran töissä, mutta kun ei onnistunut, niin pyysin lisää lomaa. Olisin halunnut apua jo aiemmin, mutta jostain syystä sitä ei tarjottu, kun sairaalasta lähtiessä olin hoitajan mielestä "käsitellyt asian"!
- Bumble-B
*Mymmeli kirjoitti:
Melkeinpä viikko tai kaksi kerrallaan piti käydä anomassa. Se tuntui aika kamalalta ja nöyryyttävältä, koska joka kerta oli "vakuutettava" uudelleen mikäli olikin uusi lääkäri. Minä tosin otin kaiken avun vastaan ja kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, kun lääkäri sitä suositteli. Kahteen otteeseen kävin viikon verran töissä, mutta kun ei onnistunut, niin pyysin lisää lomaa. Olisin halunnut apua jo aiemmin, mutta jostain syystä sitä ei tarjottu, kun sairaalasta lähtiessä olin hoitajan mielestä "käsitellyt asian"!
Tai siis miten se näkyi sulla (ja muilla km:n saaneilla) työnteossa se sairasloman tarve? Mä koen pärjänneeni töissä kohtalaisen hyvin, mutta suoraan sanottuna työnteko ja työpaikan asiat/työkaverit ei kiinnosta yhtään enkä jaksa oikein jutella kenenkään kanssa. Unohtelen työasioita ja tärkeitä tilauksia ym. Ne on ainoat mistä huomaan että jotain on tapahtunut mutta muuten pärjään. Mietin vain että yritänkö mä vaan huijata itseäni pärjäämään vaikka oikeesti ei kiinnosta yhtään ja jokainen ilta on yhtä tuskaa kun tietää että aamulla joutuu taas töihin esittämään pirteää...
- *Mymmeli
Bumble-B kirjoitti:
Tai siis miten se näkyi sulla (ja muilla km:n saaneilla) työnteossa se sairasloman tarve? Mä koen pärjänneeni töissä kohtalaisen hyvin, mutta suoraan sanottuna työnteko ja työpaikan asiat/työkaverit ei kiinnosta yhtään enkä jaksa oikein jutella kenenkään kanssa. Unohtelen työasioita ja tärkeitä tilauksia ym. Ne on ainoat mistä huomaan että jotain on tapahtunut mutta muuten pärjään. Mietin vain että yritänkö mä vaan huijata itseäni pärjäämään vaikka oikeesti ei kiinnosta yhtään ja jokainen ilta on yhtä tuskaa kun tietää että aamulla joutuu taas töihin esittämään pirteää...
En kyennyt tekemään työtäni, joka on todella vastuullista. Tunteet purkautui vääriin ihmisiin... en hallinnut hermojani. Sit tuli ihan somaattisia oireita, käsien tärinänä ja itkua ja ahdistusta. Kerran, kun olin ajamassa kotiin mietin, että nythän tässä vois ottaa päiväunet. Sit havahduin, että miten ihmeessä voin edes miettiä tuollaista. Sillon älysin hakee lisää lomaa.
Kun sitten aloitin työt sairaslomien jälkeen, niin oli aivan erilaista. Tottakai pelotti, että noi somaattiset oireet tulee takasi, mutta onneksi ei. Kykenin työhön ja hallitsemaan itseni. Itkut tulivat iltaisin tai viikonloppuisin ...Nyt jo harvemmin. - rankkaako
*Mymmeli kirjoitti:
En kyennyt tekemään työtäni, joka on todella vastuullista. Tunteet purkautui vääriin ihmisiin... en hallinnut hermojani. Sit tuli ihan somaattisia oireita, käsien tärinänä ja itkua ja ahdistusta. Kerran, kun olin ajamassa kotiin mietin, että nythän tässä vois ottaa päiväunet. Sit havahduin, että miten ihmeessä voin edes miettiä tuollaista. Sillon älysin hakee lisää lomaa.
Kun sitten aloitin työt sairaslomien jälkeen, niin oli aivan erilaista. Tottakai pelotti, että noi somaattiset oireet tulee takasi, mutta onneksi ei. Kykenin työhön ja hallitsemaan itseni. Itkut tulivat iltaisin tai viikonloppuisin ...Nyt jo harvemmin.Olen jopa alkanut miettiä työpaikan vaihtamista sillä en tiedä kuinka kestäisin nykyistä työtäni. Kun jo lähtötilanteessa työpäivät ovat hyvin pitkiä ja esillä pitää olla koko ajan ja reagoida nopeasti tapahtumiin.
Kun yritin saada viimeksi lisää sairaslomaa niin sanottiin ettei sitä saa ellei ala syödä masennuslääkkeitä! Eihän suru ole sairaus, mutta jos töihin ei pysty niin pitääkö kehittää joku selkäsairaus tai jotain, että sairaslomaa saisi ilman psyykelääkkeitä? - km rv 16+1
rankkaako kirjoitti:
Olen jopa alkanut miettiä työpaikan vaihtamista sillä en tiedä kuinka kestäisin nykyistä työtäni. Kun jo lähtötilanteessa työpäivät ovat hyvin pitkiä ja esillä pitää olla koko ajan ja reagoida nopeasti tapahtumiin.
Kun yritin saada viimeksi lisää sairaslomaa niin sanottiin ettei sitä saa ellei ala syödä masennuslääkkeitä! Eihän suru ole sairaus, mutta jos töihin ei pysty niin pitääkö kehittää joku selkäsairaus tai jotain, että sairaslomaa saisi ilman psyykelääkkeitä?Mä sain sairaslomaa diagnoosilla sopeutumishäiriö. Googlettamalla siitä löytyy jonkin verran faktaa - ja mulle ainakin oireet täsmäs just eikä melkein. Oireet on samantapaisia kuin esim masennuksessa, mutta kyse on silti akuutista tilasta, joka voi kyllä muuttua masennukseksi, jos sitä ei saa "hoidettua" eli asiaa käsiteltyä kunnolla.
Mulle ei tarjottu edes lääkkeitä, joskin voi olla, että sellainenkin tulee vielä eteen. Lääkäri "määräs" keskusteluterapiaan läheisten kanssa ja mahdollisesti menen myös psykologin juttusille tässä vielä.
Mulla oli siis tosi rajuja stressioireita töissä (krooninen närästys, päänsärkyä, keskittymisvaikeuksia) sekä monia masennustyyppisiä vaivoja (itkuisuutta, syrjäänvetäytymistä, unettomuutta, pelkotiloja, ahdistusta - you name it). Kävin käytännössä aina ennen töiden alkua joko oksentamassa tai vessassa itkemässä... Ja lääkärin mukaan tuo ei ollu normaalia. Mikä yllätys.
Mä olen kyllä itse sitä mieltä, että saikkari ei mun ongelmiani ratkaise ja yritän töihin mahdollisimman pian takaisin, vaikka olis miten rankkaa. Toisaalta tajuan kyllä, että olin kunnon lepopaussin tarpeessa, koska totaalinen romahdus oli hirveän lähellä.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Olen päivä päivältä vain varmempi siitä että rakastan sinua
Onhan se tällä tuntemisen asteella jokseenkin outoa, mutta olen outo ja tunne on tunne. 😊921423Verovähennysten poisto syö veronkevennykset pieni- ja keskituloisilta
Kokoomuslaiset ja perussuomalaiset kansanedustajat jakavat kilvan postauksia, jossa kerrotaan miten kaikkien työssäkäyvi1841390Hei rakas mies. Olisi yksi kysymys, mielellään rehellinen vastaus edes täällä..
Mitä sinä minusta haluat?761165- 901115
- 81975
- 82971
- 39942
Kelloniemeltä harvinaisen lapsellista käytöstä valtuustossa
Olipa harvinaisen ala-arvoinen esitys kelloniemeltä valtuustossa. Alkoi Nivalaa oikein matkimalla matkimaan siteeratessa66885Satonen Kelaan, on paras mies ?
Kukaan ei ole tehnyt enemmän Kelalle asiakkaita kuin Satonen kokoomuksineen, näin ollen täyttänee paikan edellytykset v68866Korjaamo Kiesifix
Hei. Kävin viime viikolla tuolla korjaamolla, siistiä oli mutta yksi asia jäi mieleen!Joitakin jätkiä istui ja katseli/5841