Hiljaisuus

Tollasta vaan kirjoitti:

Hiljaisuus


Täällä sataa. Alkaa olemaan jo kylmä ja taivas on peittyneenä pilvistä. Kävelen kohti kirkkoa, hitain syvin askelin ja jalkineeni ovat lumiset. Jalkoja paleltaa ja päätä myös, minulla ei ole mitään pään peittona. Mustat hiukset näyttävät lähinnä valkoisilta. Silmälasini ovat jäässä, hankaan niitä välillä, jotta näkisin eteeni. Ne tarvitsisivat tuulilasinpyyhkimet. Sade on sankkaa ja näkyvyys heikko. Kävelen kävelykatua. Oikealla puolella on puiden rivi, vasemmalla laituri-alue satunaisille laivoille. Mutta laivoja ei ole, vain jäätynyt meri ja museo lähellä. Museon yhdestä ikkunasta kajastaa valo, ainoa työntekijä on siivoamassa. Meren jäällä on lumipeite, pitää lämpimänä. Minulla on huopatakki ja farkut. Välillä kävelykadun vieressä menevällä tiellä kulkee autoja. Autotien takana lukuisia taloja, vanhoja, ovat osa vanhaa Raahea. Autojen kuljettavat katsovat keskittyneenä huurteisen etulasin lävitse. Vanhat talot ovat tyhjiä. Poistun kävelykadulta autotien toiselle puolelle. Potkaisen kulkiessani jäätynyttä lumikinosta ja katsahdan ylös. Jääpuikot törröttävät talojen räystäistä. Ovat läpinäkyviä, yhden sisällä on jäätynyt perhonen, loukussa ja tuomittu. Soveliuksen talo on museoviraston käytössä, vihreänä se erottuu muusta. Sen edessä on patsas, pensain ympäröity, se on pieni puistoalue kaiken keskellä. Pensaat ovat varisseet ja patsaan metalli valittaa kylmyyttä. Siunausta hänelle. Tuuli on kääntynyt vastaiseksi, lumi pöllyää naamalleni ja se tekee kipeää. Ei hiutaleita, vaan vain eksyneitä lumikiteitä. Olen keskipisteessä. Pekka-patsas seisoo ylväänä mutta himpun verran vinossa. Se on kaukana elämästä, istutettuna unohduksen keskelle. Katsoo merelle jos näkisi liikettä, kääntäisi päänsä jos osaisi ja ihastelisi elämän menoa. Nyt se ei näe mitään. Pieni ylämäki ennen kirkkoa laittaa kaiken peliin, yrittää pysäyttää marssini ja nauraa perään. Määrätietoisena kuitenkin pääsen perille. Kirkko seisoo edessäni kylmänä ja kivisenä mutta sisältä hehkuu lämpö. Portaat ovat jäässä ja kaiteessa on kädenjälkiä. Puristan paljain käsin siitä ja teen omani, se on pienempi kuin muut. Tartun toisen oven kahvaan ja aukaisen sen. Ovi raoittuu hiukan ja sisältä kantautuu ystävällinen saarna. Puistelen lumet päältäni eteisessä ja puhallan kylmettyneitä käsiäni. Hieron niitä yhteen ja katson väkijoukkoa, joka istuu hiljaa, takaapäin. Näkyy kaljua ja kiharaa, vanhoja ja nuoria, yksinäisiä ja pareja. Väljyn varovaisin askelin käytävällä, etsin katseellani oma paikkaa. Vanhan miehen vieressä on yksi. Hän hymyilee ja puristaa vaimonsa kättä. Vaimo nojaa hänen olkapäälleen, katsoo miestään ylpeänä ja kuuntelee kuinka Jeesus syntyi Beetlehelmissä. Tartun virsikirjaan, aukaisen sivulta 517 ja laulan: "Onneni on olla herraa lähellä." Ääneni on heikko, tuskin kuuluva, pelästänyt ja pakeneva. Vanhan miehen ja naisen duetto on tottunut. Kuoro laulaa parvella, kasa opiskelijoita ja opettaja johtamassa. Virsi päättyy ja kaikki istuvat taas kuunnellen. Vilkaisen ympärilleni, etsin tuttuja kasvoja ja kaunista hymyä. Molemmat ovat hukkuneina väenpaljouteen. Huomaan kuitenkin pienen lapsen tonttulakissaan, vetää äitinsä hihasta ja kuiskaa hiljaa kuinka tahtoisi jo kotiin. Kotona häntä odottavat lahjat, pukki, torttuja ja sukulaisia, joilla on myös lahjoja annettavanaan. Käännän katseeni taas eteenpäin, kohti puhujaa, hän kertoo nyt siitä kuinka on tärkeää välittää lähimmäisestään. Oloni on odottava, en voi keskittyä siihen mitä miehellä on sanottavanaan. Sanat ovat usvan peitossa, eksyneet ulapalle ja majakka on sammunut. Istun, seison vuoroin ja ihan hiljaa. Ristin käteni, kun on tarve ja tarkoitankin sitä. Taskustani kaivan kännykkän, vilkaisen sen kelloa ja nostan taas pääni. Nyt on kirkko lopuillaan, ulkona jo pimeää ja jään istumaan paikoilleen. Muut poistuvat kauniina jonoina, tonttulakkinen lapsi juoksee ulos ja vetää äitiä mukanaan. Minä tarkistan viestit puhelimesta, rupean kirjoittamaan runoa mutta se jää kesken. Vain kaksi ensinmäistä lausetta saavat muotonsa, "Rakkaus on lumihiutaleita. Kauniita mutta hauraita."

Ulkona on taas tyhjää, ihmiset ovat kaikonneet koteihiinsa ja jäljet hangessa enää jäljellä. Istahdan hetkeksi portaille. Sade on lakannut. Ylhäällä on tähtitaivas, loistaa kirkkaana ja katselen sitä ihaillen. Välillä lentokone valoineen kulkee yllä, kolme pientä pistettä, kaksi sinistä ja yksi punainen. Seuraan sitä katseellani, kunnes en erota sitä enää muun tuikkeen seasta. Sisällä koneessa ihmiset nukkuvat ja ne hereillä olijat miettivät mitä tekisivät huomenna. Hidas kylmä pakottaa minut nousemaan, suuntamaan katseensa kohtia kotia ja aloittamaan kulkunsa. Katson vielä puhelinta, 17:30, on vielä aikaa. Hänen piti tulla, ainakin hän aikoi, luulen niin. En kuitenkaan nähnyt häntä. Ei hänkään minua - jos olisi tullut, ei olisi osannut edes etsiä. Odotan hetken paikoillani, odotan, että jotain tapahtuisi. Että hän juoksisi jostain nurkan takaa ja tulisi luokseni. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu, ei oikeassa elämässä. Tuhoan nyt lumen rakenteen kävellessäni Raahen kujilla. Kävelen samaa tietä mitä tulinkin, nyt se on vain paljon helpompaa, ei pyrytä eikä tuule. Lumi on hiljaa paikoillaan. Hetken käveltyäni kuulen äänen kauempaa. Lapset luistelevat luisteluradalla, minäkin luistelin joskus lapsena. Nyt eivät luistimet pysy enää jalassani, ne vieroksuvat minua. Kuuluu naurua ja sekalaisia hörähdyksiä. "Hei äiti kato! Mä meen takaperin!", pieni lapsi huutaa etäällä. Äiti katsoo poikaansa ja hymyilee, kehuu häntä: "Hyvä Jaakko!" Kokeilee sitten itse perässä, katuu maahan ja mustat tuulihousut ovat saaneet valkoista väriä takapuoleensa. "Äiti ei osakkaan!", poika naurahtaa äidilleen. He molemmat nauravat. Sitten kauempaa tulee hänen veljensä, tekee lumipallon jäätä peittävästä lumesta ja heittää sen. Se lätsähtää suoraan Jaakon niskaan. Itku särkee iloisten äänien kuoron. Lentää toinen lumipallo, nyt se melkein osuu minuun. Istun rakennuksen edustan portailla, katson muiden menoa ja mietin mielessäni: "Miksi?" En tiedä itsekkään mitä kysymyksellä tarkoitan mutta se on ainoa sana, jonka saan muodostettua edessäni aukeavasta näystä. Näen Jaakossa itseni, luistelemassa äitini kanssa. Välillä käyn katsomassa kauempaa, jos sattuisin löytämään eksyneitä mustia lätkiä, joita kiekoiksi kutsutaan. Sitten sujautan pari taskuun, vien myöhemmin kotiin ja autotalliin. Asetan ne nätisti muiden joukkoon, isoon muovikassiin joka on täynnä jo erilaisia kiekkoja. Myöhemmin tulee pari kaveria ja ostaa niitä 50 pennin kappalehintaan. Jää enää yksi kiekko jäljelle, siinä on Suomileijona, sellaisia myydään isossa kaupassa 20 markalla. Se on arteeni, pienen miehen taikakalu, joka antaa onnea ja uskoa. Pidän sitä aina mukanani, kunnes hukkaan sen. Juoksen itkien kotiin ja sanon äidille: " Äitiii! Mä hukkasin mun kiekon! Sami otti sen kuitenkin!" Äiti vaan nostaa minut syliinsä ja yrittää lohdutella. Minä kuitenkin jatkan vain itkuani, vastustan hyvänolon tunnetta, jonka äidin syli tuo ja juoksen veljeni luo. Menen hänen eteensä ja sanon: "Paskapää!" Sitten me tapellaan, veljet kuin ilvekset, ainakin tapellessaan. Iskä tulee ja repii molempia hiuksista, ollaan hiljaa, hiljempaa kuin koskaan. Muisteluni keskeyttää aura-auto joka siistii kenttää. Punainen, tai pikemminkin oranssi väriltään. Lapset luistelevat sen perässä ja sirklaavat. Ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen mutta vain yksi suunta luonnistuu kunnolla. Nauran heille mutta mikä minä olen nauramaan, enhän hallitse toista puolta vieläkään, vaikka iältäni olen kohta jo aikuinen.

Hetki vielä ja sitten lähden. Se hetki kulkee nopeasti ja olen jo kulkemassa kohti linja-auto asemaa. Illan ainoa vuoro lähtee pian ja minun pitää kiirehtiä. Se on kuitenkin pikavuoro, maksaa 2 euroa enemmän, pelkkä kortti ei riitä. Matkahuollon edustalla seisoo pari nuorta tyttöä, pari vuotta olen heitä edellä. Kaivavat taskustaan tupakit, toisesta sytkärin, yhdessä ne ovat yhtä kuin nautinto. Ensimmäisellä yrittämällä sätkä ei syty, sytkärin liekki on pieni ja lannistunut. Toinen tyttö yrittää suojata kädellään mutta heidän pitää luovuttaa, sytkäri ei toimi. Sätkä suussaan oleva kävelee minua kohti, pysähtyy pienin matkan päähän ja kysyy: "Hei, onko sulla tulta?" Nostan kädet taskustani ja vastaan: "Ei oo." "Vittu!", tyttö muodostaa vastaukseksi ja kävele kaverinsa rinnalle. Ovat omissa oloissaan, erotan tytön huulilta, että hän sanoo kaverilleen: "Dorka". Hän tarkoittaa minua. Tuo hiljainen kuiskaus tyhjyydestä katoaa kuitenkin ilmaan, enkä minä välitä. Ajattelen, että se satuttaa enemmän häntä. Lumi on jälleen vallannut kenkäni, se tapahtui, kun raivasin tieni läpi luisteluradalta lumihangen lävitse, sen sijaan, että olisin mennyt tietä pitkin. Halusin nähdä lukion kunnolla, paikan jossa opiskelen ja jossa asuin ennen. Lisärakennus, joka nykyisin toimii musiikkiluokkana, oli ennen vuokralla. Minun perhe ja eno asuimme sielä. Ihan vastapäätä toisiamme. Autotallissa olivat ne kiekot joilla rahoitin karkkipäiväni. Kesäisin odotin serkkujani kylään mutta he toivat mukanaan myös koiransa, Jepen. Se seisoi oven edessä, kun minä ja kaverini yritimme sisään. Haukkui mutta ei vihaisesti, pelkäsimme silti tuota isoa olentoa, ainakin se näyttäytyi niin pienen lapsen silmin. Pimeällä lähdin isoveljeni kanssa ulos, leikimme hänen kavereiden kanssa piilosta. Samalla kävimme lukion käytävillä, teimme sen salaa, että meitä ei huomattaisi. Se kaikki näytti tuolloin suurelta ja kaukaiselta, vartiomies oli pelottava köriläs, munapää, joka ajoi meidät ulos. Nykyään kukaan ei ole vuokralla, eikä kukaan ole käytävillä harhailemassa pienen lapsen hahmossa. Linja-auto tulee vihdoin. Asetan itseni sen ovelle ja päästän kaksi tyttöä edelleni, tekisivät niin päästämättäkin. Ojennan kuljettajalle viiden euron setelin ja saan 60 senttiä takaisin, sanon: "Kiitos." Istun ensimmäiselle penkkiriville odottamaan, että linkku lähtisi liikkeelle. Toisella puolella linja-autoa istuu vanha nainen, puheskelee kuljettajan kanssa ilmoista ja pitää lujasti käsilaukustaan. Käsilaukussa on lompakko, huulipuna nuoruusvuosilta ja kuvia lapsista. "On se kylmä ollut tänään, sitä luntaki tuli niin hirveesti.", nainen sanoo kuskille ja jää odottamaan vastausta. Kuljettaja kääntää rattia työkseen ja vastaa: "Niinhän tuo on. Huomenna taitaa olla sama homma. Työtkin jatkuu myöhään, vaimon kanssa pääsemme joulua viettämään vasta huomisen puolella." Vanha nainen näyttää valittelevan kuskin kohtaloa. Häntä itseään odottaa kotona hänen lapsensa, lasten lapset ja kuva kuolleesta miehestä. Istun hiljaa ja kuuntelen kaksikon keskustelua, ovat päässeet ilmoissa jo kesään asti. Kaivan taas kännykän taskustani ja jatkan kesken mennyttä runoa vielä parilla lauseella, "Rakkaus on lumihiutaleita. Kauniita mutta hauraita. Ne sulavat käsissä jokaisen mutta omaa ovat vain yhden ihmisen."

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä