Uusperheet

ainakin heilutta tuntojani todella kovasti. Olen ärtyisempi myös omalle lapselleni ja tunteen etälasta kohtaan kanssa joskus kiehahtaa. (siis ei lapsen nähden, mutta täällä pääkopassa) Onneksi tiedän että ne on nää hormoonit.

Olen usein miettinyt miten suhtautusin mieheni lapseen jos hän asuisi meillä. Ja olen varma että tunteeni olisivat erilaiset. Yhteenkuuluvuus olisi suurempi, koska viettäisimme paljon aikaa yhdessä. Tuntisimme toisemme paremmin ja kommunikointikin sujuisi luultavasti paremmin. Nyt kun lapsi on täällä harvoin niin en jotenkin osaa pitää häntä osanan meidän perhettä, vaan hän on osa miestäni. Luulisin että asiat aivan toisin jos näkisimme joka päivä.

tunteet toisen lapsia kohtaan senkin jälkeen samanlaiset, mikäs sen muuttaa. Tietenkin jos lapsia alkaa olla kymmenkunta, ei kai siinä enää ala miettiä minun ja sinun ja meidän lapsia :-).
Meillä on molemmilla kaksi entisistä suhteista ja kaikki asuu meillä, siis neljä. Ja ne on tiedetty jo yhteenmennessä. Aikuisia alkavat jo olla suurin osa ja toivottavasti kohta omilleen muuttamassa loputkin. Niin omat kui kumppanin.

Uskon et pientä lasta on helpompi "pitää kuin omaansa". Sitten kun perhettä ollaan muodostamassa silloin kun kakarat on teini-iässä se on jo siinä mielessä vaikeampaa, koska suurin osa kasvatustyöstä on tavallaan tehty jo aiemmin. Jos käsitykset kasvatustavoista ei oikein ole samalla aaltopituudella, voi tuottaa joskus hankaluuksia, varsinkaan jos aikuiset keskenään ei pääse sopuun siitä mikä juuri meidän perheessä sopii ja mikä ei.

ole koskaan ollut vaikee sulattaa miehen lasta, tai ärsyyntyä kun méillä on, päinvastoin!!! eniten itteeni tässä uusperhekuviossa ärsyttää miehen exä, joka lapsen kautta on omasta mielestään oikeutettu säätämään ja hääräämään meidän elämässä, ja kaikkeen sitten vedotaan juuri lapsen kautta!!
perheeseemme kuuluu miehen ja minun lisäksi yksi yhteinen ja miehen lapsi, joka asuu äidillään, välillä oman elämän suunnittelu tuntuu pyörivän vaan niin apljon etälapsen ehdoilla, lomat pitäis tietää jo kuukausia etukäteen, tai ottaa ne etälapsen mukaan, ja exän! koko aikaista joustamista meidän päässä,mutta siellä exän päässä semmosta sanaa ei tunneta!! ja meilläkinei etälapselle saisi mitään pettymyksiä tuottaa, mitään kivaa ei saisi tehdä ilman häntä, joka on sitten äidille suurin ongelmista!!kyllä tuo yhteisemmekin kohtaa pettymyksiä,eikä saa kaikkea mitä haluaa, sehän on pettymysten sietoon opettelua, etälapselle tämmöstä ei saa antaa tapahtua!!! eli kyllä minua enemmän häiritsee se exän vouhotus vuodesta toiseen tässä ympärillä, ja lapsi kun meillä paljon on, niin hän joka asiaan puuttumassa, ja kertomassa mitä saa tehdä,mitä ei!!suorastaan jo isänkin aliarvoimista, ei miehinikään anna ohjeita miten äidillään tulee olla ja elää!! minun mielestä uusperheidenkin kasvatusta ja sääntöjä tulisi kunnioittaa, kun siinä sopassa on niitä yhteisiä ja ei yhteisiä, ja kaikilla ei voi olla eri säännöt!! johan siinä tehdään lapsillekin karhunpalvelus!!
eli eiköhän suurimmalla osalla uusperheellisiä ole ongelmana ne entiset puolisot, ja siinä keskellä luoviminen, ei suinkaan ne lapset!!!!

En todellakaan tiedä. Meillä poika on 50% ajastaan täällä eikä minulla ole koskaan ollut mitään vaikeuksia hyväksyä häntä, hellyyttävä ja ihana poika on kuten isänsäkin. Ehkä juuri sellaista voi vähän olla, että turhautuu helpommin kuin esim. biologinen vanhempi, jotka yleensä luonnollisesti sietää ja katsoo sormien läpi enemmän, jos poika uhmailee ja huutaa tai potkii. Mutta uhmat kuuluu lasten toimenkuvaan eikä silloin tällöin turhautuminen merkitse, etten häntä hyväksyisi! Moni äitikin varmaan varsinkin teini-ikäisillä on joskus kokenut lievää verenpaineen nousua :)

Kannattaa myös lukea muitakin foorumeita kuin ainoastaan tätä suomi24:n palstaa (olet myös itsekin varmaan huomannut millainen henki näillä palstoilla vallitsee). Esimerkiksi http://uusionni.net/uusionni/ on todella hyvä ja kertoo paljon enemmän uusperheellisten elämästä.

Silloin, kun aloimme mieheni kanssa seurustelemaan. Minulla oli edellisestä liitosta 2-vuotias poika ja miehelläni oli 14 ja 6-vuotiaat tytöt ja 7-vuotias poika.
Ei suinkaan lapsien kanssa on mennyt todella hyvin, päinvastoin paremmasti mitä aluksi luulin. Vanhemmat tenavat pitävät huolta nuoremmasta kutsuvat "Junioriksi" ja kertovat kaikille, että se on meidän pikkuveli.
Siis lapsien kanssa ei ongelmaa.

Ainut mikä tässä on meidän suhdettakin hankaloittanut on ollut mieheni ex. Aluksi oltiin udeltu lapsilta, että minkälainen se isän uusi tyttöystävä on. Sen jälkeen oli laitettu lapsille kamera mukaan ja pyydetty ottamaan valokuvia asunnostani. Tämän jälkeen tultiin lapsien haku verukkeella asuntooni. Nainen tuli ihan väkisin sisälle ja lampsi kengät jalassa kaikki huoneet läpi, vaikka lapset ja mieheni yritti estellä. Uteliasuus oli niin valtava.
Menimme mieheni kanssa kihloihiin. Sen jälkeen alkoi tulla niitä paska ja vittuilu soittoja ja tekstiviestejä. Mieheni ei olisi saanut asua kanssani (mieheni muutti asumaan kanssani, kun menimme kihloihiin) ja lapset eivät olisi saaneet tulla meille, kun oli isän viikonloppu jne.
Tämän jälkeen menimme naimisiin. Ex-vaimo oli soittanut humalassa sosiaalipäivystykseen ja kertonut, että meillä kuulemma mieheni pahoinpitelee ja lapset ovat jatkuvasti heitteillä ja poikani pitää ottaa huostaan.
Ei kait siinä, lastenvalvoja ja kolme sosiaalityöntekijää kävivät meillä ja keskutelimme asioista. Kerroimme, että kuka tässä on häiriköinyt ja mitä tehnyt. Olimme mieheni kanssa hakeneet lapsia äidiltänsä keskellä yötä, kun nainen oli ruvennut huutamaan ja reuhaamaan. Asiat käännettiin aina meidän viaksi.
Nyt tämän seitsemän vuoden jälkeen tilanne on se, että mieheni poika on muuttanut meille asumaan. Vanhin tytär asuu jo omassa huushollissa. Nuorempi tytär asuu vielä äidinsä kanssa ja tiettävästi asuu aikuisikään asti. Ex-vaimo on saanut koko tämän ajan tehdä omaa aivopesu, mainipulointi työtä. Kerran pyysinkin nuorempaa tytärtä miettimään, että asioilla on myös toinenkin puoli. Äitisi ja isäsi kertomat asiat. Vanhin tytär on koittanut puhua pikkusiskolle, mutta kait tässä on jokin äidin pelko tai sitten ei uskalleta jättää äitiä yksin (velvollisuus), kun hän ei pärjää jne..