Uusi trendikö?

Näin se vaan rupeaa olemaan.Perheessä on useampi lapsi, yhden lapsen kemia ei toimi äidin kanssa, lapsi sijoitetaan.Täysin terve lapsi.Jää nähtäväksi miten tämä lapsi kokee sisarussuhteensa myöhemmin.Näitä tapauksia olen kuullut muitakin sijaisvanhempien koulutuspäivillä.Surullista.

lastensuojelutyötä tekevien sossujen taholta
kun hänen esikoislapsensa sairastaa vakavaa perinnöllistä sairautta.
Äiti perheineen on saanut esikoislapselleen
lastensuojelusossuilta apua
uuden vauvan syntymän ja vaikean perhetilanteena aikana:
-vanhemmalle lapselle päivähoitopaikka ja hyvin pian lapsen huostaanotto.

Lukekaa ja ihmetelkää.

Lapselle ei saada sairaanhoitoa eikä asiallista sairausdiagnoosia, puhumattakaan lääkityksestä,
kun hän on ja asuu omassa kodissaan.
Mutta huostaanotettuna ja sijoitettuna
kaikki terveydenhuollon ovet avautuvat sairaan lapsen hyvään ja parhaaseen mahdolliseen hoitoon kuin taikaiskusta!
???????????????
Näinkö tämän pitää olla?????????

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001326&posting=22000000023181797

Ei todellakaan ole uusi trendi!
Ai yh-äidit käyttäisivät huostaanottoa tukiperhetoimintaan verrattavana tukimuotona!!! Uskomaton väite!

Asian tausta voi olla esimerkiksi tämä:
Koska kirjoittajakin on huomannut kyseessä olevan usein yh-äiti voidaan kuvitella, että esim. As-isä ei Asperger-ihmisille aika tyypilliseen tapaan ole pystynyt kumppanuuteen ja pariskunta on eronnut. Äiti ei ole ehkä koskaan kuullutkaan neurologisista oireyhtymistä, eikä osaa vaatia lapselle lähetettä neurologisiin tutkimuksiin.

Niin naapurit ja tuttavat, kuin tarhassa ja koulussakin ihmetellään lapsen erikoista käytöstä, mutta ei vahingossakaan osata neuvoa neurologin vastaanotolle, vaan aina joka paikassa ehdotellaan psykiatrin vastaanottoa. As-ihmisten oirekuva vaihtelee tapauskohtaisesti ja myös samalla henkilöllä kausittain, vointi on ikäänkuin aaltoilevaa. Taustalla on aivojen välittäjäaineiden aineenvaihduntahäiriö ja oireyhtymä on perinnöllinen.

Äiti voikin viedä lapsen paykiatrille jo varsin pienenä. Jos kohdalle sattuu fiksumpi lääkäri, hän ei ohjaa ensimmäisenä lastensuojeluun jos ei siihen näe todellista aihetta, vaan ehdottaa terapiaa. Psykiatrit tarjoavat as-ihmisille yleensä jotain analyyttista psykoterapiaa, josta ei ole yhtään mitään hyötyä ja niin hoito lopetetaan. Pahimmassa tapauksessa äiti jää lapsensa kanssa taas kotiin ilman, että mitään todellista apua olisi saatu.

Kun lapsi kasvaa niin varmaa on, että varpus-projektin silmätikkuna he ovat joka paikassa missä liikkuvatkin. Jos äiti jaksaa ajoittain erittäin vaikeahoitoisen lapsen kanssa kouluun asti, viimeistään kolmanteen luokkaan mennessä he saavat kouluterveydenhuollosta lähetteen perheneuvolaan, josta heidät ohjataan psykiatrisiin tutkimuksiin. Jatko on arpaonnea.

Tai äiti saa burn outin jo paljon aikaisemmin ja kääntyy sossujen puoleen apua saadakseen. Ihan pienikin apu, vaikka pari tuntia viikossa joku vieras hoitaja, että äiti voi levätä. Sossut haluavatkin tarkkaan tutkailla lapsen käytöstä, joka ilman muuta tulkitaan kiintymyssuhdehäiriöksi lapsella, joka on normaalia paljon enemmän takertunut äitiin, on aina vaatinut paljon enemmän äidiltä huomiota, rakkaudenosoituksia, hoitoa, hoivaa kuin tavallinen lapsi ja on aina sitä saanutkin. Ja nyt äiti saa kuulla joko hylänneensä lapsen tunnetasolla tai vähintään pahoinpidelleensä hänet. Seuraa tahdonvastainen huostaanotto tai äiti suostutellaan siihen vapaaehtoisesti, että 'päästään helpommalla'.

Sijaisvanhemmat kauhistelevat, miten huonoista oloista lapsi tulee, koska hän ei siedä kosketusta ollenkaan, ärsyyntyy käsittämättömistä asioista ja saa raivareita, ei osaa tulkita toisten elekieltä ja ilmeitä, hänellä on myös voimakkaita pelkoja, on välillä niin omissa oloissaan, että ei 'kuule' mitä hänelle puhutaan, ei tule oikein toimeen toisten saman ikäisten kanssa, ei välttämättä edes tunne tavallisia ruokia, pelkää tulla ruokapöytään, ettei pakoteta syömään hänelle outoja ruoka-aineita, hän uhmaa kaikkea tavanomaista kasvatusta, niin kuin ei ikinä olisi joutunut mitään sääntöjä noudattamaan jne.

Lasta on paljon helpompi ymmärtää kun tietää jotain As-ihmisen ajatus-, tunne- ja aistimaailmasta. Aistiyliherkkyydestä johtuen pieni tönäisy voi olla hänelle kuin isku vasten kasvoja, hän ei siedä isoja ääniä, vaan pitkään jatkuneessa melussa saa fyysisiä oireita ja raivostuu, puhu hänelle mieluummin lyhyillä lauseilla jos lapsi on hermostunut tai väsynyt, hän ei jaksa keskittyä kuuntelemiseen, vaan stressaantuu, karsi ympärillä olevat virikkeet minimiin, kun hänen on keskityttävä koulutehtäviin, neuvoista voisi kirjoittaa kirjan. Keskustele hänen kanssaan ja vielä sen jälkeen keskustele, keskustele ja keskustele aina kun lapsella on puhumisen tarve, koska se on hänelle tärkeä tapa oppia jopa ihmissuhteista, jotka hänelle ovat ongelma.

Monelle Asperger-lapselle maailma on paikka, jossa kukaan ei ymmärrä häntä, eikä kukaan pidä hänestä, kaikki loukkaavat (hänen kokemusmaailmansa) ja satuttavat häntä fyysisesti. Mutta äiti ymmärtää. Äiti on kehdosta asti ihmetellyt erikoista, ihanaa lastaan ja kasvanut ymmärtämään lapsen maailman, hänen tarpeensa, jopa tavan kasvattaa, joka osin poikkeaa tavanomaiseen lapseen suhtautumisesta. Monesti As-lapselle äiti on elämän ainoa tukipylväs, koska muille lapsen tapa reagoida ihmisiin ja asioihin on vierasta. Hän irtautuu lähi-ihmisestään hitaammin kuin muut lapset, eikä erottamista hänenkään kohdallaan saa tehdä väkivalloin, vaan sen on tapahduttava vähitellen sitä mukaan kun lapsi on siihen valmis. Siksi nimenomaan Asperger-lasten huostaanotot ovat monesti niin järkyttäviä sekä äidille että lapselle.

On kamalaa ajatella, miten paljon vuosien mittaan on tehty huostaanottoja, vaikka lapsella olisi jo kotona hankittu diagnoosi. Tiedän tapauksen, jossa lapsi 11-vuotiaana huostaanotettiin vastoin äidin tahtoa, kotiutettiin vasta 18-vuotiaana, eikä lapsi ollut saanut mitään kuntoutusta ja tukea sijoitusvuosinaan. Äidin mielipiteillä ei ollut huostaanoton aikana sossulassa mitään merkitystä ja tapaamiset estettiin tiukasti koko seitsemän vuoden ajan. Jos hoitajilla ei ole mitään tietoa Aspergerin oireyhtymästä, voi sanoa melko suurella todennäköisyydellä, että lapsi tulee kotiutumaan huonompi kuntoisena kuin on ollut sijoitukseen mennessään.

Kyllä monet As-lasten äidit ottaisivat mielellään tuki perheen, jos sellainen olisi saatavissa. Mutta toinen ongelma on se, suostuuko lapsi irtautumaan äidistä edes pariksi päiväksi. Pahimmassa tapauksessa kun lasta on käyty itkettämässä tukiperheessä puolisen vuotta aina pari vuorokautta kerrallaan, hänen vointinsa alkaa muutenkin huonontua niin, että tukiperheestä on luovuttava.

Kuten alussa sanoin, oirekuva vaihtelee henkilöstä toiseen verrattaessa, eikä kaikilla lapsilla eroahdistus ole yhtä voimakasta, vaikka As-diagnoosin kriteerit muuten täyttyvätkin. Nämä lapset ovat yleensä älykkäitä, heillä saattaa olla jokin erikoislahjakkuuskin ja siksi opettajalle annettavan oikean tiedon ja ohjauksen avulla lapsi pystyy vähintään tavanomaisiin, joskus jopa loistaviin koulusuorituksiin. Mutta siihen pystyäkseen he tarvitsevat nimenomaan heille tarkoitettua kuntoutusta ja tukea aina.

Tietysti sekin on mahdollista, että Asperger-lapsi tulee huonosta kodista ja on joutunut kaltoinkohdelluksi. Siinä tapauksessa on vielä käsittämättömämpää hänen kohdallaan perhesijoitus, koska vointi voi olla sitä tasoa, että tarvittaisiin sairaalahoitoa.

Neurologisia oireyhtymiä on myös paljon muita Assin lisäksi, tavallisin ADHD, joita lapsia on myös paljon sijoituksessa, koska ylivilkkaus on asiaa tuntemattomien mielestä ilman muuta vanhempien kasvatuskyvyttömyyden tulosta. ADHD-lapsilla voi olla niin voimakasta aggressiivisuutta, että lapsen kasvaessa varsinkin yksinäinen kasvattaja on hätää kärsimässä. Joskus löytyy sopiva lääkitys, joka helpottaa ja joskus taas ei. Vaikeimmin oireilevia ADHD-lapsia ovat vanhemmat joutuneet antamaan sijoitukseen, koska eivät yksinkertaisesti ole enää kotona pärjänneet lapsen kanssa. Täältä saa lukea, miten 'vanhemmat eivät viitsi kasvattaa omaa lastaan', mutta jos tv ja kodin ikkunat on rikottu jo muutaman kerran viimeisten kuukausien aikana, lapsen ulottuville ei voi jättää teräaseita, kotieläimiä tai pikku sisaruksia, ja useita vaikeita kiinnipitotilanteita on päivittäin, alkavat vanhempien neuvot yleensä olla aika vähissä. Huostaanotto on silloinkin perheelle vaikea toimenpide, eikä siihen varmasti lähdetä kevyin perustein.