Paineiden (ja tunteiden) kasvaessa kestämättömiksi menin ja kerroin lämpimistä tunteistani työkaverilleni ja nyt on päällä mottitilanne.
Työkaveri antoi rukkaset, mutta haluaa silti "ehdottomasti olla ystäväni".
En tiedä voinko luottaa tähän "haluun olla ystävä", sillä mielestäni hän nyt karttelee minua. Kohteliaisuudesta taisi vain sanoa noin? Hän ei uskalla enää katsoakaan minua kuin kaukaa varovasti. Ystävällinen hän kyllä on minulle aina kohdatessamme.
Minä olen edelleen korviani myöten rakastunut häneen. Kummatkin elämme tahoillamme suhteessa.
Millä saan nyt selville haluaako todella olla vielä ystäväni? Suoraan emme voi puhua asioista, pelästyi avointa tapaani viimeksikin. Miten saan hänet paljastamaan oikeat tunteensa? Arvelen, että niitä siellä taustalla kuitenkin vielä on...
Ehdotatte varmaankin, että jätä hänet rauhaan? En pysty. Haluaisin, että hän rehellisesti kertoisi mitä tuntee - ja sitten voisimme jatkaa reilusti "vain" ystävinä.
Työkaveri antoi rukkaset, mutta haluaa silti "ehdottomasti olla ystäväni".
En tiedä voinko luottaa tähän "haluun olla ystävä", sillä mielestäni hän nyt karttelee minua. Kohteliaisuudesta taisi vain sanoa noin? Hän ei uskalla enää katsoakaan minua kuin kaukaa varovasti. Ystävällinen hän kyllä on minulle aina kohdatessamme.
Minä olen edelleen korviani myöten rakastunut häneen. Kummatkin elämme tahoillamme suhteessa.
Millä saan nyt selville haluaako todella olla vielä ystäväni? Suoraan emme voi puhua asioista, pelästyi avointa tapaani viimeksikin. Miten saan hänet paljastamaan oikeat tunteensa? Arvelen, että niitä siellä taustalla kuitenkin vielä on...
Ehdotatte varmaankin, että jätä hänet rauhaan? En pysty. Haluaisin, että hän rehellisesti kertoisi mitä tuntee - ja sitten voisimme jatkaa reilusti "vain" ystävinä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
tietysti se on vaikea jättää rauhaan kun haluais ohi äkkiä sen tilanteen mut ehkä hän vain tarvii pienen tauon miettiäkseen. Ja se karttaminen saattaa poistua.Itse vaikutat kovin hätääntyneeltä mut yritä rauhottua se voi kuitenkin olla parasta tässä tilanteesta. Työkaverisi yllättyi ehkä sen verran et tarvii miettimis aikaa. Yritä kestää se on vaikeata.
Olet täysin oikeassa siinä, että yritän nyt väkisin ja liian hätäisesti takaisin hänen suosioonsa. Ei kai auta kuin odotella vaikka ikävä on suuri...
Ymmärrän tilanteen myös hänen kannaltaan - itse ahdistun valtavasti jos huomaan jonkun ihmisen tunkevan väkisin lähelleni. Varsinkin jollen välitä niin hänen seurastaan.
Tilanne ahdistaa minua siksi, että en voi olla varma haluaako hän oikeasti enää seuraani. En tiedä ärsytänkö häntä vain enemmän hakeutumalla hänen lähelleen. En kuitenkaan halua, että hän saa käsityksen että minun tunteeni olisivat väljehtymässä... Ei ei, päin vastoin.
Millä saisin hänen tunteensa selville? Suoraan puhuminen vain pelästyttää hänet.
että miten sanoit hänelle sen? missä tilanteessa? millä sanoin? suoraan vai viestillä?
Anteeksi, mutta olen samassa tilanteessa, kyseessä tosin harrastuskaveri..
Kerroin tunteeni sähköpostitse ja myöhemmin hieman kadutti, sillä tein sen turhan dramaattisin sanakääntein... "Vähemmän vahvastikin" olisi asian voinut kertoa:( Raukka pelästyi.
Olin vain niin kauan asioita pohtinut ja sillä hetkellä varsinkin niin tunnekuohussa, että en säästellyt sanojani. Nainen näytti vähän vihreetä ja minä annoin palaa...
En enää muista sanojani, mutta sen neuvon annan, että varmista vielä pari kertaa ennen kuin kerrot tunteistasi! Tämä "hetero" tykkäsikin vain ilmeisesti flirttailla ilman sen suurempia jatkosuunnitelmia.... Ja minä onneton luin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi.
Tein juuri samat kuin sinä olet tehnyt. Kauniit pakit tuli ja seliseliksi se että on joku mistä ei sitten halaistua sanaakaan aiemmin vihjaillut flirtatessaan.
Aikaa meni mutta suhde (siis edeltävä tuttavuustaso) palautui siihen tilanteeseen kuin oli ennen viestiäni.
Mitä tästä opin? En ehkä liikoja mutta päästin irti hänestä, mitä en olisi osannut tehdä ennen avaustani. Nykyään huomaan että katseet ja kokeilu tulevat edelleen häneltä... No, kokeilkoon. En lähde siihen, vaikka vieläkin ihailen häntä kaikin puolin.
Eli loppupeleisssä olen onnellinen suorasta luonteestani ja avauksesta. Tiedän mitä ei tarvitse odottaa... Ja jos tilanne tulisi, niin tiedän senkin että jos hän olisi ainokaiseni arjessa, niin flirttaisi muiden kanssa koko ajan. Ei kiitos!! Vaikka tietyllä tavalla aina tulen rakastamaan kys. naista, en häntä kullakseni haluaisi.
Eli vaikka sattuu, niin ainakin sait tehtyä asiat selväksi. Olet rohkea! Kaunista talvenjatkoa.
Onkohan heteronaisista yleisestikin sitten kiva kiusata ja testata omaa viehätysvoimaansa toisten tunteiden kustannuksella?
nainen ainakin on suhteessa naisen kanssa. Kunhan silti testaa ja niin edelleen....
Hetskuista en osaa paljon sanoa, olen niin hidas syttymään että tähänkin tarvittiin jo vuosi ja posketonta flirttiä koko ajan... Pikaisia ihastuksia olen ainakin itse koittanut varoa kovasti.
Tosin kun tuli kaapista ulos, niin yksi ystävistäni koitti kovasti tehdä itseään tykö, ihan selvästi halusi tietää miten hänestä ajattelen. No, enpä häntä sellaisena pidä enkä osaa hänestä kuumia ajatella... ;-).
Onpa sattunut kohdalle, että itsensä heteroksi noteeraavaa nainen on flirtannut maan penteleesti toisen naisen kanssa. Mikä lie ollut tarkoitus, siitä ei ole tietoa.
On kuitenkin niin, että itse pitää ottaa omista tekemisistään vastuu niin, että jos menee paljastamaan tunteensa toiselle - vaikka tämä olisi flirtannut kuinka - ja saakin pakit, niin siitä ei voi syyttää flirttaajaa vaan vain itseään.
ne jotka ilmeisesti ei tiedä itsekkään minnepäin kuppinsa kallistaa. Armas exäni on yksi niistä...luulisin :) Minut jätettyään, otti miehen ja on tietääkseni sillä tiellä pysynyt, mutta silti flirttaa varovasti kanssani. Ystävyyttä hän omien sanojensa mukaan minulta haluaa, mutta ihmeen sinnikkäästi sitä kärttää vaikka olen monesti tehnyt selväksi etten ala omien tunteideni vastaisesti rakenteleen minkään sortin kaverisuhdetta. Mun kun ei tarvi alkaa elämään mennyttä uudelleen ja yrittämään pyyhkiä pois sitä seikkaa että meillä oli lesbosuhde!
Kaikkea hyvää hänelle! toivottavasti saan sen myös itsekkin
Kohtalotoverini, älä välitä. Lohduttaudutaan sillä, että olemme rohkeita, erotumme massasta. :-)) Annetaan jollekkin vähän elämään sisältöä...
Oikeasti tiedän kuinka raastava tilanteesi on. Elin omat epävarmuuteni ja epätoivoni hiljaa kärsien. Onneksi minulla oli muutama henkinen tukija, vaikka tilanne oli kaikilta osin heillekkin uusi. Nyt koen olevani tilanteen herra ja olen tehnyt sen myös Hänelle selväksi.
Niinhän se on, ettei elämässä saa mitään, jos ei yritä. Voimia!
Tuo on hyvä:"erotumme massasta" Totta! Eipähän tämä kohteeni ihan heti unohda minua! Tavoitepa tuokin ja nyt ainakin täytetty;-)
Olen yksi niistä kymmenistä kanssasisaristasi, jotka ovat käyneet täällä haikailemassa ikäväänsä ja hakeneet rohkeutta ottaa tuo suuri askel. Kiitos kun jaoit kokemuksesi ja olen pahoillani, ettei tunteittesi kohde vastannut kutsuusi. Paljon voimia sinulle, toivottavasti asiat järjestyvät!
Minäkin olen siis ihastunut työkaveriini. Tai oikeastaan hän oli aluksi työkaverini, viimeisten kuukausien aikana hänestä on tullut myös ystäväni. Me olemme yhdessä paitsi töissä, myös vapaa-ajalla ja niinä päivinä kun emme muuten näe, suihkivat tekstiviestit välillämme. Meillä on jopa pieniä yhteisiä lomasuunnitelmia. Hänen kanssaan minun on helppo olla, ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. Ja kun minulla tuossa taannoin oli vähän surua, kukaan muu ei elänyt sitä kanssani kuten hän.
Tämä ystävyys on jotain niin suurta ja kallisarvoista, etten kovin kevein perustein lähtisi riskeeraamaan sitä tunnustamalla tunteeni. Toisaalta, jos tämä on todella niin suurta miltä tuntuu, hän varmaan kestäisi sen, vaikka ei tunteisiini vastaisikaan. Ehkeivät ne edes olisi hänelle yllätys, sen verran hyvin hän tuntuu lävitseni näkevän. Jospa hän ei vain usko siihen mitä näkee - samanlainenhan minäkin olen: muutamia kertoja, kun olen päässyt yllättämään hänet, istunut varoittamatta ihan viereen ja katsonut silmiin, olen nähnyt jotain sellaista mitä en vain uskalla uskoa.
Siltikin haluaisin kertoa. Tunne ei kohta enää pysy sisälläni. Ei minulla ole mitään sen kummempia taka-ajatuksia, haluaisin vain kertoa ja silti säilyttää yhteyden. En kaipaa suhdetta, en kaipaa seksiä. Tahtoisin vain viimeisenkin salaisuuden pois väliltämme, tahtoisin voida joskus painaa huuleni hänen huulilleen ja kämmeneni hänen kämmentään vasten. Minulla ei ole hänestä likaisia ajatuksia, vain ja ainoastaan puhtaita. :)
Hän on minulle ainoa nainen maailmassa, en koskaan ole tuntenut näin ketään toista kohtaan enkä voi kuvitella tuntevani. Se, mitä tunnen miestäni, joka puolestaan on minulle ainoa mies maailmassa, on aivan täysin erilaista. Ei yhtään vähempää, mutta tunteena ei välttämättä enempääkään. Tämä oli pakko sanoa, vaikka tiedän kuohuttavani joidenkin tunteita ja saavani aikaan ikäviä yleistyksiä. Pyydän anteeksi. Ja kiitos, että sain purkaa mieltäni.
Kaunista kevään odotusta kaikille!
Mulla on melkein samanlainen tilanne kuin sulla!! Miten pystyt olemaan ystäväsi seurassa luontevasti jos kerran olet ihastunut..?? ;))
Näin tänään pitkästä aikaa tämän ihanaisen naiseni - hän kääntyi erikseen tervehtimään minua ja katsoi silmiini! Voi sitä tärinää ja vapinaa. Adrenaliinia kehittyi taas sen verran lihaksiin, että olisin voinut maratonin juosta. Mitä muuta tahansa mutta ei näin lähellä häntä, ei!! Pakoon!
Tuo refleksi on maailman typerin juttu! Koko viikonlopun unelmoin ja ikävöin tätä naista ja kun hän vihdoin on edessäni, hymyni hyytyy ja tekee mieli paeta. Raivostuttavaa!
Hölmöintä tässä jutussa on se, että tiedän varsin hyvin, että juttumme ei johda mihinkään, siis ystävyyttä pidemmälle. Eikä hänellä ole edes aikaa ystävyydellemme siinä mielessä, että kävisimme yhdessä ulkona tms. Olenkin sitä miettinyt, että millaista ystävyyttä hän kanssani oikein hakee? Aikaa ei minulle ole, mutta katsoo niin hellästi ja kaipaavasti(?) aina kun näemme...
Mikä ihme siinä onkin, että kun tunnustaa toiselle vahvat tunteensa, niin toinen pelästyy?? Miksi on niin vaikeaa suhtautua ihmiseen edelleen samalla tavalla kuin ennen totuuden kuulemistakin?
Sinuna yrittäisin pitää tunteet sisälläsi, älä pilaa kaikkea pukemalla tunteet sanoiksi!!! Se olisi se sama virhe jonka minä tein. Elä tunteiden kanssa, älä sanojen. Sinulla on todella onnekas tilanne - saat olla hänen lähellään!
Minäkin luulin, että tunteideni voimakkuus ei olisi tälle naiselle enää yllätys, mutta väärin päättelin. Ehkä hän pitää niistä tunteista, joita voi kanssani jakaa, mutta ei halua miettiä niitä sen enempää? Eikä pukea niitä sanoiksi.
MInäkään en kaipaa tältä naiselta mitään sen enempää kuin hieman huomiota ja hellyyttä. En kaipaa suhdetta enkä seksiä. Ehkä tämä nainen siksi minua pelkääkin, kun ei tiedä mitä tavoittelen. Voihan sitä sanoa, että "ollaan vain ystäviä", mutta mistäpä hän tietää, mahdollisia taka-ajatuksiani... Aika voisi auttaa siihen? Annan hänelle aikaa ja tilaa ja todistan että olen vaaraton:-)
Toisaalta ikävä on NIIN valtava, että haluaisin halata häntä, rutistaa, suukottaa...soittaa hänelle, kirjoittaa kirje... Mutta en halua antaa taas itsestäni kaikkea saamatta mitään häneltä. Toisaalta, minulle riittää vain hänen hellä katseensakin...
Neuvoisin sinua säilyttämään viimeisen salaisuutenne - en usko, että sen ääneen lausuminen parantaa tilannettasi! Nauttikaa siitä mitä teillä nyt tällä hetkellä on. Se on jotain aivan mahtavaa, pidä siitä kiinni!
Kaikkea hyvää teille!
Pystyn olemaan hänen lähellään, koska en pysty yksinkertaisesti olemaan häntä ilmankaan. Luontevuudesta taas voidaan olla montaa mieltä. Ollessamme kahden olen epäilemättä erilainen, pehmeämpi ja jollain tavalla herkempi. Luulen, että jos joku minun elämänmittaisista ystävistäni näkisi tällaisen tilanteen, hänelle olisi aivan päivänselvää mistä on kyse. Ja toki sitä joskus joutuu niin tunteensa valtaan, että kasvoilta ja viimeistään silmistä näkee kuka tahansa totuuden, jos sen haluaa ja uskaltaa nähdä. Ja sitten sitä vielä lisäksi puhuu aivan mitä sattuu ja näyttää idiootilta! :D Mutta eipä se ole aina niin helppoa hänelläkään, joskus meitä on ollut kaksi hölmöä vieretysten puhumassa keskenämme täyttä potaskaa hauraillä äänillä. ;)
Kaunis kiitos viestistäsi. Tiedostan hyvin vahvasti, että tilanteeni on onnekas ja etuoikeutettu. Meillä on kertakaikkisen upea ystävyys ja olemme toisillemme tärkeitä. Minulla on paljon enemmän hävittävää kuin voitettavaa, joten todennäköisesti pysyn hiljaa ja toivon, että joku voima saisi hänet puhumaan. Se taitaa olla ainoa oljenkorteni: jotta hänkin tuntisi samoin minua kohtaan ja vieläpä ottaisi asian puheeksi. ;)
Mutta kun... Tiedän olevani hänelle tärkeä, mutta sanallinen tunneilmaisu ei ole hänelle likimainkaan yhtä luontevaa ja helppoa kuin minulle. Hän on tähän saakka vastannut kaikkiin ottamiini askeliin välittömästi ja silminnähden ilahtuneena (joskus suorastaan kyynelsilmin), mutta kaikki, siis ihan kaikki, on tapahtunut minun aloitteestani. Eli se siitä.
Tällä hetkellä minun on ihan hyvä olla, kuten suurimman osan ajasta muutenkin. Olen onnellinen hänestä ja elämästäni yleensäkin. Välillä vain ikävä ja kaipaus ottaa vallan ja on pakko saada purkaa itseään jollekin - vaikka sitten anonyymina ja kasvottomana.
Onnea sinulle "väsytystaisteluusi"!
Tilanne on sinulla, lacremolata, hätkähdyttävän samanlainen kuin minulla ja parhaalla ystävälläni/työkaverillani vielä joitakin kuukausia sitten. Rakastuin ja hullaannuin häneen koko sydämestäni, tunsin löytäneeni sielunkumppanini, yhteys välillämme oli sanoinkuvaamaton.
En vakavissani uskonut hänen tuntevan mitään muuta minua kohtaan kuin pelkkää syvää ystävyyttä vaikka töissäkin kävi usein niin, että uppouduimme toistemme silmiin todella pitkiksi ajoiksi ja tunsin vetovoiman välillämme. En voinut kuitenkaan olla täysin varma hänen tunteistaan. Tunteiden salaileminen oli minulle vaikeata, koska en halunnut salata häneltä yhtään mitään. Pelkäsin hylätyksi tulemista ja ystävyyden loppumista silloin liian paljon.
En siis suunnitellut hänelle kertomista, mutta yhtenä iltana kun olimme kahden meillä, sanat vain tulivat suustani. Hän suhtautui lämpimästi ja ystävällisesti ja kivi vierähti sydämeltäni. Samana iltana tuntia myöhemmin, purkautui pato yllättäen hänenkin puoleltaan. Hän suuteli minua ja se suudelma oli järisyttävä kokemus, ensimmäinen naisen kanssa kummallekin. Arvelin, että suudelmat sinä iltana jäisivät välillämme viimeisiksi ja jatkaisimme edelleen vain ystävinä, koska kummallakin on parisuhde ja hänellä perhettäkin. Kului joitakin päiviä ja kyläilin heillä täysin normaalisti, kunnes hän suuteli minua taas. Näin kävi muutaman kerran, emme voineet olla suutelematta toisiamme kun jäimme kahden. Vetovoima välillämme kasvoi päivä päivältä järjen varoittavista äänistä huolimatta. Hän lähti matkoille, mutta soittelimme pitkiä puheluita ja tekstasimme joka päivä. Erossa ollessa ikävä korvensi mitä molempia ja sinä päivänä kun hän palasi matkalta oli molemmille päivänselvää, että rakastelisimme heti kun olimme kahden vaikka emme varsinaisesti suunnitelleet sitäkään. Hän tiesi ja minä tiesin, että haluamme toisiamme, sanaton yhteisymmärrys kertoi senkin. Ensimmäinen kerta hänen kanssaan oli upea ja tuntui täysin luonnolliselta vaikka kumpikaan ei aiemmin ollut rakastellut naisen kanssa.
Yksinkertaisesti huumaannuimme toisistamme täysin vaikka kummallakin oli hyvä ja toimiva parisuhde jo entuudestaan. Pystyimme keskustelemaan kaikesta ja ymmärsimme toisiamme käsittämättömän hyvin. Tapailimme toisiamme säännöllisesti salaa vaikka salailu ei missään vaiheessa ollut helppoa kummallekaan. Emme vain löytäneet muita toimivia vaihtoehtoja siinä tilanteessa. Ne harvat hetket, jotka sain viettää hänen kanssaan kahden, olivat parhaita hetkiä elämässäni omantunnon syyttelyistä huolimatta. Minulle oli selvää, että perhe on hänelle kaikkein tärkein ja minä olen hänen elämässään kakkonen. Pystyin hyväksymään sen, koska omakin tilanteeni on lapsia lukuunottamatta sama, elän rakastamani miehen kanssa. En kuitenkaan arvannut, että tunteeni syvenisivät niin nopeasti kuin kävi seuraavan muutaman kuukauden aikana. Aloin kaivata häntä yhä enemmän ja enemmän. Yhteisiä kahdenkeskisiä hetkiä oli liian harvoin ja ikävä kävi liian suureksi vaikka näimme toisiamme joka päivä töissä. Yritimme "erotakin" ja sovimme, että jatkaisimme vain ystävinä, koska tilanteesta tuli liian hankala. Tulevaisuus pelotti molempia ja jatkuva ikävä oli sietämätön varsinkin minulle, jolla oli enemmän aikaa ajatella asioita erilaisen elämäntilanteeni takia. Muutamaa päivää myöhemmin päädyimme taas suutelemaan toisiamme.
Tunteiden vuoristorata on ollut näinä kuukausina melkoinen enkä ikinä olisi uskonut kokevani mitään näin syvästi ja totaalisesti. Jos hän tulisi nyt luokseni ja tahtoisi vain ja ainoastaan minut, lähtisin hetkeäkään empimättä hänen mukaansa ja jättäisin kaiken muun taakseni. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että suhteemme on lopullisesti ohi. Seksi väliltämme on jo loppunut ja välttelemme koskettamista ja suutelemista. Olemme yhä hyviä ystäviä ja vetovoima on edelleen voimakas, se tuntuu välillämme joka päivä. Meidän on kuitenkin pakko yrittää olla pelkästään ystäviä, ennen kaikkea hänen perheensä tähden. Minäkin olen mieheni kanssa onnellinen ja rakastan miestäni edelleen yhtä paljon kuin ennenkin. Seksi on tyydyttävää ja aktiivista, mutta nykyisin kaipaan koko ajan naisen kosketusta. Todennäköisesti lähitulevaisuudessa minun täytyykin tehdä päätös siitä, haluanko kumppanikseni naisen vai nykyisen mieheni, joka on ainoa mies minulle. En enää aio pettää miestäni kenenkään kanssa.
Ikävä ystävääni kohtaan on raastanut sydämeni vereslihalle ja välillä tuntuu, että järki lähtee. En silti ole hetkeäkään katunut tapahtunutta. Olen yrittänyt kuolettaa tunteeni ystävääni kohtaan jo alussa ja olemme yhdessäkin miettineet ratkaisua tähän hankalaan tilanteeseen. Fyysisen etäisyyden ottaminen on tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto, koska kumpikaan ei halua menettää ystävyyttä mikä meillä on. Parasta tässä tilanteessa onkin se, että voimme edelleen puhua kaikista tunteista ja ajatuksista, joita tähän tilanteeseen liittyy vaikka kahdenkeskisiä hetkiä pitää jossain määrin välttää. Uskon ja toivon, että pääsen jossain vaiheessa vielä yli hänestä ja hän minusta. Ystävyytemmekin säilynee loppuelämän, niin syvä ja ainutlaatuinen se on ollut tähän saakka.
Silloin kun ihastuin ja rakastuin häneen ja kaikkina vaikeina hetkinä olen hakenut lohtua ja etsinyt kohtalotovereita tämän palstan kirjoituksista. Toivonkin kaikkea hyvää ja jaksamista teille, jotka olette samassa tilanteessa tai mietitte kannattaako rakastumisesta kertoa ystävälle/työkaverille. Meille kävi näin ja tulevaisuus näyttää miten ystävyytemme todellisuudessa jatkuu.
Kiitos, kun jaoit tarinasi kanssamme! En osaa sanoa muuta... olen hyvällä tavalla sanaton...
Tarinasi on koskettava. Teillä on varmasti ollut vaikeaa ja on yhä edelleen. Tilannetta voisi kuvailla suloisen karheaksi...
Olisipa oma ihastukseni tuntenut samoin minua kohtaan ja olisimmepa saavuttaneet suhteessamme saman tason kuin tekin. Esteitä on liikaa ja moraalinen taso korkea. Silti olisin se heikompi ja lähtisin heti mukaan, jos hän pyytäisi.
Kiitos, MissYouLikeCrazy. En pysty sanoin kuvailemaan millaisia tunteita tekstisi minussa aiheutti. Olen samanaikaisesti pelosta suunniltani ja täynnä suurta riemua. Meidän tarinoissamme todellakin on hämmentävän paljon samoja piirteitä. Minunkin ystävälläni on perhe ja minä olen naimisissa mieheen, joka on minulle kaikkea sitä jota voisin ikinä toivoa. Kaikki olisi niin helppoa ja niin täydellistä, ellei...
En tiedä miten meille käy, ystävälleni ja minulle. Sanoit, ettet aikonut kertoa, mutta sanat vain tulivat sinusta ulos. Tunnistin tuosta lauseesta itseni, sillä sellainen minä olen - tunteiden piilottaminen ei ole koskaan ollut minulle luontevaa ja olen usein yllättänyt itseni kertomalla asioista, jotka olen vain hetkeä aiemmin pyhästi päättänyt salata.
Olen monesti miettinyt onko yksinkertaisesti mahdollista rakastaa toista yksipuolisesti. Ihastus ja kiinnostus ehkä vielä onnistuisi, mutta miten tällaisen värähtelyn, kemian ja energian voisi synnyttää yksin? Ne tilanteet, jolloin koko ympäröivä maailma tuntuu hidastuvan ja sumenevan ja kokee joka solullaan vain sen toisen läsnäolon, hengitysilmasta loppuu happi... Kun niin tekisi mieli suudella toista, mutta ei sitten kuitenkaan uskalla vaan alkaa vain puhua jotain täysin yhdentekevää vain päästäkseen tilanteesta yli... *Huokaus*
Aika näyttää, mihin suuntaan tämä tästä kehittyy vai kehittyykö mihinkään. Jotenkin tuntuu, että tämänhetkinen tilanne on melkoista veitseterällä tasapainoilua ja jossain vaiheessa tästä on pakko liikkua suuntaan tai toiseen. Ehkä minun pitäisi osata vain heittää "herran haltuun", antaa virran viedä ja katsoa mihin sitä päädytään. Sen voin luvata etten enää jarruttele vaan annan asioiden tapahtua ja vaistojen viedä. Sen sinä, MissYouLikeCrazy, sait kirjoituksellasi aikaan.
Vielä kerran kiitos sinulle ja kaikkea hyvää
... minun ja ystäväni tarinalta. Meillä oli sellainen tilanne, että veri alkoi kiertämään vasta kuin saimme olla yhdessä. Pidätetyt tunteet kanavoitiin kaikenlaiseen yhteiseen hölmöilyyn.
Ja sitten se alkoi tulla ilmi: ensin puhuttiin sisarellisesta rakkaudesta, sitten rakastumisesta. Eikä kumpikaan tehnyt sen kummemmin aloitetta tunteiden tunnustamiseen, ne vaan vyörysivät meistä. Valitettavasti lopputulos ei ollut yhtä suloinen, vaikka yritystä onnistua olikin.
Kiitos sinulle! Kuvasit juuri sen, mitä minäkin ajattelin ja pohdin ennen kuin tunnustin tunteeni ystävälleni.
Niinä muutamana kertana kun hukuin ystäväni silmiin ja hän minun, tunsin maailman todellakin katoavan ympäriltämme. Vaikka tunne oli niinkin voimakas, en uskaltanut luottaa siihen ja se oli oikeastaan hyväkin.
Kun nyt jälkeenpäin mietin kaikkea tapahtunutta ja miten päädyimme tähän pisteeseen, luulen että ystävyytemme oli tarpeeksi kypsä ja syvä kestämään tunteiden julkituomisen. Itse olin siinä vaiheessa henkisesti valmistautunut kaikkeen (pakkeihin ja ystävyyden menettämiseenkin) ja hyväksynyt sen, ettei hän rakastaisi minua kuin ystävänä. Olin myös valmis jatkamaan pelkästään ystävänä. Sillä hetkellä kun kerroin hänelle rakkaudestani, en oikeasti odottanut häneltä mitään muuta kuin rehellisyyttä ja suoruutta. Suurin pelkoni oli nimittäin se, että hän luulisi minun hakeutuneen hänen seuraansa taka-ajatuksin tai pelkästään rakastumisen takia ja kokisi tulleensa sen takia petetyksi.
Tunteeni eivät tulleet ystävälleni täysin yllätyksenä, hänkin oli tuntenut voimakkaan vetovoiman, sähkön ja kemian välillämme vaikka ei ollut osannut nimetä tunteitaan vielä silloin. Kun ratkaisevat sanat sitten tulivat ulos suustani, hän oli ulkoisesti tyyni, lämmin ja ystävällinen, uteliaskin. Omista tunteistaan hän ei vielä silloin puhunut mitään. Tilanne kuitenkin tavallaan "pakotti" hänet miettimään omia tunteitaan minua kohtaan ja ehkä sen takia kuluikin se ratkaiseva tunti ennen kuin hän veti maton jalkojeni alta ja suuteli minua täysin yllättäen :)
Jos toisen tuntee todella hyvin ja on rehellinen itselleenkin, en usko että sähköä tai kemiaa voi kuvitella täysin omassa päässään. Se, miten toinen loppujen lopuksi reagoi kuullessaan ratkaisevat sanat, riippuu varmasti paljon siitä, miten valmis hän on käsittelemään omia tunteitaan ja miten paljon hän luottaa itseensä ja toisaalta sinuun.
Onnea matkaan, lacremolata!
voit luottaa, jos hän kerran itse niin sanoi. Hän varmaan nyt jännittää ja on vähän hämillään, mutta varmasti hän itsekin odottaa, että se menee ohi.