Haluaako?

Olipa kerran kuningas, joka hallitsi pientä rauhallista kuningaskuntaansa.
Kuninkaalla oli paljon ystäviä ja kansa tyytyväsitä. Maa kukoisti ja elämä kulki omalla painolaan kylissä ja ja pienissä kaupungeissa.

Kuningas itse asui pienessä, melko vaatimattomassa, maalsikartanossaan. Kartanoa ympäröivät vihrät metsät ja kukkivat niityt. Metsät ja laaksot olivat täynnä eläimää, kun metsäkauriit vaelsivat rehevien lehtojen katveessa ja pääskyset lauloivat laulujaan taivaalla leikkiessään. Joet virtasivat ja purot solisivat. Kaikki oli paikallaan. Kaikki ei sitltikkään ollut niinkuin pitäisi sillä kuningas oli onneton.

Kuninkan suru ei kuitenkaan näkynyt ulospäin, vaan se pysyi kuninkaan pienen vaatimatoman hovin sisäisenä tietona. Usein tärkeiden asioiden tultua tehdyksi kuningas vietti pitkiä aikoja maaliaskartanonsa puistoon suunnattujen ikkunoiden luona, katsellen ikkuasta avautuvaa maisemaa. Ikkunasta kuningas näki, kuinka kaksi metsäkaurista hyppi laajan vihreän nurmikentän poikki. Saattoi melkein aistia metsäkauriiden vapauden ja onnen. Mitä kuninkaalta puuttui? Kuningas tiesi olevansa yksin, kukaan ei ollut jakamassa valtakuntaa kuninkaan kanssa. Hän sai yksin elää. Kukaan ei istunut ruokapöydässä kuningasta vastapäätä. Yksin sai kuningas tehdä matkaansa, kävellä maalaiskartanon metsässä ja käydä nukkumaan. Kuninkaan elämästä puuttui se mitä kuningas piti tärkeimpänä. Ei kuninkaalle merkinnyt valta eikä maallinen. Kuninkaan valtakunta oli vajaa. Puuttui täydeksi tekevä toinen ihminen.

Kerran kuninkaan ollessa seurueineen kettumetsällä, joutui kuningas erilleen muusta seurueesta.Aikansa metsässä harhailtuaan kuniningas tapasi neidon joka oli kuninkaalle ystävällinen, puhui kauniisti ja oli kovasti kuninkaan mieleen. Kuningas ja neito tutustuivat toisiinsa aikaa myöten yhä paremmin ja heidän välilleen kehittyi jotain sellaista mitä kunings ei osannut odottaa. Pikkuhiljaa kuningas alkoi viihtymään yhä paremmin neidon seurassa ja lopulta heidän huulensa kohtasivat.

Sinä onnen päivänä kuningas ryhtyi rakentamaan linnaa suurimalle onnelle mikä valtakuntaa oli koskaan koittanut. Niin rakensi kuningas linnaa. Kauniita kamareita, suuria saleja ja vahvat muurit, joita ei kukaan voisi rikkoa. Kuningas käytti parhaita rakennusaineita, mitä suinkin valtakunnasta löytyi. Linnasta oli tuleva valtakunnan mahtavin, sillä olihan se paikka kuninkaan aarteista suurimalle, rakkaudelle.

Niin päivä päivältä linna vahvistui ja valtakunta eli suurimman kukoistuksensa päiviä. Kaikki mitä saattoi toivoa oli totta. Kunnes eräänä päivänä neito oli poissa lähtenyt syitä kertomatta. Poissa oli hän, jolle kaikki oli rakennettu. Linnan käytävät kaikuivat tyhjyyttään. Vain kuninkaan yksinäisten askeleiden ääni kaikui pylväskäytävissä. Ei kuulunut naurua eikä puheen sorinaa. Kuningas oli jälleen yksin.

Yksin ei kuningas kyennyt linnaa hoitamaan ja se alkoikin rappeutua. Pahimmankin sotajoukon hyökkäyksen se olisi kestänyt, mutta ei ajan anakaraa nakerrusta. Lopulta kuningas muutti takaisin maaliaskartanoonsa kohtalonsa tunnustaen. Vain tuuli ulvoi kerran niin mahtavan linnan holveissa ja heilutti repaleisia ikkunaverhoja.

Eräänä myrskyisenä yönä salama osui linnan korkeimman tornin huippuun ja sytytti tulen. Ketään ei ollut tulta sammuttamaan ja niin paloi linna maantasalle. Jäi vain kasa kiveä ja tuhkaa ja loplta hehkuva hiilloskin sammui. Niin oli ohi yksi aika valtakunnan historiassa. Aika joka painautui historiaan suuren onnen ja huolettoman elämän aikana. Sen olisi valtakunta aina muistava.

Kuningas oli siis jälleen yksin. Ei kukaan oveen koputtanut eikä katseeseen kohdannut. Mutta elämä jatkui kaikesta huolimatta pienessä valtakunnassa.

Aika kului, kunnes eräänä päivänä kuningas oli päiväkävelyllä seudulla, jossa kerran oli kukoistanut tuo mahtava linna. Kunigas käveli yksin pienellä metsätiellä jota korkeat tammet reunustivat. Päivä oli mitä kaunein, auringon hempeä väike paistoi tammenoksien välistä ja orava pariskunta rakensi pesää. Kuin varkain katkeruuden pienestä raosta, paistoi pieni hyvän mielen säde myös kuninkaan mieleen. Joitakin peninkulmia kuljettuaan, kunings kuuli ääntä. Kuin sarja voimakkaita pamahduksia. Ääni kuului vanhan linnan vielä savuavilta raunioilta. Kunings kiiruhti asekeliaan ja tultuaan metsän reunaan, huomasi että siellä oli joku. Yhä kiiruhtaen kunings riensi katsomaan kuka kumma mahtoi aiheuttaa tuon merkillisen äänen. Siellä todella oli joku. Muukalinen jota kuningas ei tunnistanut.

Kuningas meni aivan lähelle muukalaista, katsoi tätä, mutta ei edellenkään nähnyt kasvoja, niin hyvin muukalaisen päällä oleva kaapu ja huppu hänen ruumistaan ja kasvojaan varjosti. Kuningas katsoi mitä muukalainen raunoilla oikein teki. Yritti tätä muukalaiselta myös kysyä mutta ei saanut vastausta. Kunigas kiersi rauniota ja huomasi, että siellä oli pystyyn lyötyjä puita, suuriaja pieniä kiviä oli kasattu pieniin kasoiin ja vanhaa palanutta tavaraa ja tuhkaa oli kasattu raunion pohjan ulkopuolelle. Kuningas palasi muukalaisen luo joka seisoi edelleen niillä sijoillaan minne kuningas oli hänet hetki sitten jättänyt. Nyt kuningas meni aivan muukalaisen viereen katsoi tämän varjon peittämiin silmiin ja kysyi tältä. "Tähän olen kerran linnani rakentanut, tässä on mitä siitä on jäljellä. Mitä täältä etsit muukalainen?"

Muukalainen oli hetken hiljaa, kohotti kätensä ja siirsi hupun syrjään.
Hupun alata paljastui kaunis nuori nainen, lähes kunikaan ikäinen. Sanaakaan sanomatta nainen tuijotti kuninkaan silmiin. Myös kuningas ei saanut katsettaan irti nuoren naisen silmistä. Hetken he seisoivat savuavilla raunioilla vain toisiaan silmiin katsoen. Samalla aika tuntui menettäneen merkityksensä, se tuntui venyvän. Sekunnit tunneiksi, tunnit päiviksi. Sitten nuori nainen ojensi kuninkaalle pienen puisen vasaran, Katsoi tätä syvälle silmiin ja sanoi hiljaa "Rakenna minun kanssani, tähän minä tahdon linnani rakentaa" Kuningas oli hiljaa, katsoi vain. Hitaasti kukohotti kätensä ja tarttui pieneen puiseen vasaraan. Kuningas katsoi nuorta naista ja nainen kuningasta ja siihen he jäivät seisomaan tummenevaan iltaan lintujen laulaessa koivikossa. Se millainen rakennus on lopulta syntyvä on vielä tulevaisuuden salaperäisen usvan peitossa...
Sen pituinen se.

Kyllä mä ainakin haluaisin kuulla jatkoa. Onko tarina kenties vertauskuvallinen omaan elämääsi?
Oletko tavannut jonkun jolle olisit rakentanut kaiken ja sitten menettänyt hänet? Entä onko nyt joku uusi tuntematon näköpiirissä? Itse en voi olla miettimättä tälläisiä kysymyksiä.