Ei sinun tarvitse
saada sanoista kiinni,
kesyttää ja lokeroida.
Ei sinun tarvitse
hyväksyä jokaista hymyä,
tuntea ajatuksiani ihollasi.
Olen taas ollut
liian pitkään matkustavainen,
piste mielen maiseman kartassa.
Olen taas ollut
kaukana sinusta, tutuilta teiltä
lauseista hiuksiini kuiskatuista.
Sen minkä sieluni unohti
aistit muistavat syleillen
jälleennäkemisen riemusta.
Tarttuu minuun käsillään, ilo
ei lähde silmäripsistä
liimautui kasvoille kysymättä.
Eikä sinun tarvitse.
Kunhan
kunhan tänään saan katsoa
silmilläsi.
____________
Kaikki kommentit otetaan vastaan vastaten. Apu on tervetullutta tavaraa.
saada sanoista kiinni,
kesyttää ja lokeroida.
Ei sinun tarvitse
hyväksyä jokaista hymyä,
tuntea ajatuksiani ihollasi.
Olen taas ollut
liian pitkään matkustavainen,
piste mielen maiseman kartassa.
Olen taas ollut
kaukana sinusta, tutuilta teiltä
lauseista hiuksiini kuiskatuista.
Sen minkä sieluni unohti
aistit muistavat syleillen
jälleennäkemisen riemusta.
Tarttuu minuun käsillään, ilo
ei lähde silmäripsistä
liimautui kasvoille kysymättä.
Eikä sinun tarvitse.
Kunhan
kunhan tänään saan katsoa
silmilläsi.
____________
Kaikki kommentit otetaan vastaan vastaten. Apu on tervetullutta tavaraa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luettuani tämän runosi luin myös muut jotka linkistäsi aukesivat.
Ensinnäkin sanoisin, että tämä oli runoistasi paras. Tämä runo vältteli melko tarkkaan kaikenlaista kikkailua ja eksistensin viimeisiä hämäriä nurkkia sielusi monimuotoisessa talossa.
Se ei lähtenyt kuvaamaan suhteellisen 'yksinkertaista' asiaa hankalin kielikuvin, vaan tyytyi olemaan yksinkertainen ja kaunis kuvaus jälleentapaamisen ilosta ja siitä, miten pitkä ja syvä on ihmisen kehon muisti ja mieli.
Ainoa asia josta minä tässä jotain keksin sanottavaa, on tuo loppu.
Tämä saattaa olla jo ihan kikkailua, mutta jotenkin minulla on sellainen vipinä kintuissani, että sitä pitää jotenkin säätää. Ehkä siitä puuttuu jokin sana, ehkä siinä on yksi ajatus liian vähän.
En tiedä. Mutta hyvä runo tämä on, paras mitä olen täällä nähnyt kaikessa aidossa pyyteettömyydessään ja hämmennyksessään.
Nettimaailman reaaliajassa vilisevien vastausten joukossa on aina mukava pysähtyä jonkin vähän yleistä monisanaisemman kommentin äärelle. Kiitos sinulle vaivannäöstäsi. Kahta enemmän minua ilahduttaa vierailusi myös muissa runoissani. Joku viitsii vielä tälläkin täyteen ahdetulla palstalla kaivella vanhoja. Hmm. (Minunkin piti itse käydä kurkkaamassa, mitkä runot linkistäni aukeavat, kun olen niitä melkoisen kasan tänne suoltanut).
Kikkailen kyllä joskus hiukan liian kanssa. Erikoisuutta tai omaperäisyyttä ei pitäisi kai väkisin etsiä: ehkä runot, jotka oman ajatuksen ja kokemuspohjan kautta on kirjoitettu, ovat pakosti ainutlaatuisia. Tuon kun saisin vielä omaan päähäni paukuttetua! Olet varmaan oikeassa siinä, että tämä runo ei turhia kiemurtele, se vain syntyi. Usein runojeni "kikkailu" saattaa tosin johtua siitäkin, että ne ovat niin spontaaneja, suoraan tajunnanvirrasta repäistyjä. Niinkin voi käydä. Kiva kuitenkin, että tämä miellytti.
Loppua jouduin itse asiassa hakemaan kauan. Ja hakemisenkin jälkeen siitä tuli jotenkin irrallinen. Lopun ajatuksen pitäisi paremmin nivoutua yhteen muun runon kanssa, vai mitä tuumit? Jep. Kiitos kommentistasi!
"Loppua jouduin itse asiassa hakemaan kauan. Ja hakemisenkin jälkeen siitä tuli jotenkin irrallinen. Lopun ajatuksen pitäisi paremmin nivoutua yhteen muun runon kanssa, vai mitä tuumit? Jep. Kiitos kommentistasi"
Tuumin juuri niin kuin tuumit: Mielestäni oli virhe irroittaa tilanteen kuvaaja pois itsestään ja siirtää se osapuoleen josta (lukija) ei tiennyt mitään.
Siinä tulee vähän sellainen fiilis että heitetään pihalle runosta, ja loppu on räikeää sisätanssia suljetuin verhoin.
Eipä tästä nyt mitään vaivaa ole, sus siunakkoon.
Jospa tilanne kävi lopulta niin henkilökohtaiseksi, että ylimääräiset oli paras potkaista ulos näyttämöltä. :) Jaa. Elävät omaa elämäänsä nuo runoni. Potkivat ja purevat mokomat heti, kun ovat kasvaneet jokseenkin ymmärrettävään muotoon, jos vain hiukankin yritän natustella niitä tarkemmin. Kyllä se nappiloppu varmaan joskus vuoden päästä aivoista turskahtaa. Huoh.
Kirjoittamisen viehätys loppuu juuri siinä kohtaa missä kirjoittaminen alkaa ahdistaa.
Tämän jälkeen, (mitäsenytsittenonkin) vain kello raksuttaa.
"Kasvavat runot"
:)
mahtava ja ainakin omiin tunnelmiini juuri nappiin!
Sepä on runoilussa juuri yksi hienoimpia asioita, kun joskus onnistuu kirjoittamaan sanoiksi jonkun muun tunnelmat. Ihmeellistä! Mukavaa, että pidit.