Nonniin... Tähän kauan odotettuun hetkeen on sitten päästy, eli vuosi yritystä takana ja viimein olisi mahdollista varata aika lääkärille, että PCO-hirmu saisi kunnon ovismönjät vauvan tuloa helpottamaan.
Kumminkin pää on nyt ihan sekasin. Niin kauan oon oottanu tätä, että lääkäri suostuis ne lääkkeet antamaan ja nyt en edes tiedä, haluanko varata koko aikaa sinne. Alkoi yhtä äkkiä pelottamaan tuo vauva-homma. Lapsi on pysyvä kapine, joka on koko loppu elämän huolehdittavana. Se ei niinkään ole se pelon aiheuttaja, vaan se, kuinka lapsi sitoo minut tuohon mieheen. Entä jos meidän suhde ei loppupelissä toimikaan? Mitä tapahtuu? Voi käydä niin, että jos meille tulee ero, lapsi asuukin isän luona. Niinhän voi sattua, vai?
Haluaisin lapsen todella todella paljon, mutta meillä on suvantovaihe suhteessa menossa. Pelottaa, että entä jos mies ei olekaan minun elämäni suuri rakkaus. Entä jos joku päivä haluan pois suhteesta, miten lapselle käy? Kaikki on nyt ihan hyvin meidän suhteessa, mutta entä jos ei joskus tulevaisuudessa?
Kamalaa, ajatteleeko joku muu tällasia? Kannattaako mun ollenkaan varata koko lääkäriaikaa? Kannattaako mun ylipäätään hankkia lapsia, kun en voi tietää rakastanko miestäni vielä 30 vuoden päästä niin kuin nyt?
Kumminkin pää on nyt ihan sekasin. Niin kauan oon oottanu tätä, että lääkäri suostuis ne lääkkeet antamaan ja nyt en edes tiedä, haluanko varata koko aikaa sinne. Alkoi yhtä äkkiä pelottamaan tuo vauva-homma. Lapsi on pysyvä kapine, joka on koko loppu elämän huolehdittavana. Se ei niinkään ole se pelon aiheuttaja, vaan se, kuinka lapsi sitoo minut tuohon mieheen. Entä jos meidän suhde ei loppupelissä toimikaan? Mitä tapahtuu? Voi käydä niin, että jos meille tulee ero, lapsi asuukin isän luona. Niinhän voi sattua, vai?
Haluaisin lapsen todella todella paljon, mutta meillä on suvantovaihe suhteessa menossa. Pelottaa, että entä jos mies ei olekaan minun elämäni suuri rakkaus. Entä jos joku päivä haluan pois suhteesta, miten lapselle käy? Kaikki on nyt ihan hyvin meidän suhteessa, mutta entä jos ei joskus tulevaisuudessa?
Kamalaa, ajatteleeko joku muu tällasia? Kannattaako mun ollenkaan varata koko lääkäriaikaa? Kannattaako mun ylipäätään hankkia lapsia, kun en voi tietää rakastanko miestäni vielä 30 vuoden päästä niin kuin nyt?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse kerran avioeron kokeneena voin sanoa, että nuo ajatukset on mielessä usein. Ensimmäisen kerran tulin raskaaksi melko lyhyen seurustelun jälkeen nykyisen miesystäväni kanssa ja silloin jo mietin, että mitä jos tää ei olekaan se elämäni mies. Meidän suhteessa oli silloin ja on edelleen kaikki todella hyvin ja loistavasti, meillä on mukavaa yhdessä, romantiikkaa, erotiikkaa ja arkielämää sopivassa määrin, ja silti ei koskaan voi olla varma, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja tosi usein tulee ajateltua että mitäs jos jään yksin lapsen kanssa tai mitäs jos joudumme lopulta elämään viikko isällä, viikko äidillä -elämää. Mutta vauvakuume molemmilla on niin kova, kuten varmaan teilläkin, että nuo asiat tuntuvat toisarvoisilta ja sitä vaan ajattelee että kyllä me selvitään ja yritetään parhaamme ja jos parisuhteessa jotain ongelmia tulee, yritetään selvitä niistä lapsen vuoksi. Lapsi kuitenkin ansaitsee molemmat vanhemmat ja ehjän perheen joten vaikka joskus tulevaisuudessa kyllästyttäisikin tuo kumppani ja tuntuisi kurjalta, niin yrittää ainakin pitää. Ja kunhan nyt jo panostatte parisuhteeseenne ja toistenne huomioon ottamiseen yhtä paljon kuin vauvaprojektiin, niin luulisin että teidänkin parisuhde pysyy tuoreena ja antoisana ja kaikin puolin hyvänä eikä pääse repsahtamaan huonoon kuntoon niin, että olisi vaikea alkaa paikkailemaan.
Eli parisuhde vaatii työtä jatkuvasti, päivästä toiseen. Se ei ole vaan jotain, joka on olemassa kunnes jompikumpi kyllästyy. Se on jotain joka voi pysyä elämän loppuun asti, kunhan sitä vain osaa arvostaa ja vaalia. Ja sellaiseen parisuhteeseen on lapsenkin turvallista syntyä. :)