Minä muistan
kun aina vietiin
lehmät metsälaitumelle.
Ne kulki jonossa ja
joskus poikkesivat
metsäpolulle, mut
ne tuli takaisin
jonoon omalle paikalleen.
Tullessa sai kerätä
vähän aikaa mansikoita.
kun aina vietiin
lehmät metsälaitumelle.
Ne kulki jonossa ja
joskus poikkesivat
metsäpolulle, mut
ne tuli takaisin
jonoon omalle paikalleen.
Tullessa sai kerätä
vähän aikaa mansikoita.
Vastaukset 37
Vanhimmat
että naapurissa asunut, minusta muutaman vuoden vanhempi tyttö paimensi kesäisin lehmiä. Aina kun näin hänet lehmineen meidän peltoaitauksen takana, menin hänen luokseen. Hän istui kannolla ja merkkasi pöytäliinan kulmiin punaisia ruusuja ja liinan sivuille hän merkkasi varret ja lehdet vihreällä.
Lehmät söivät lähistöllä heiniä ja kun kaikki oli syöty, he siirtyivät kauemmaksi, mikä oli mielestäni hyvin surullista.
Eila, toivottavasti luet tämän. Kiitos sinulle! Olit ihana juttukaveri minulle.
Sissosen Jussi tuli naapurista vuolemaan haravaan piikkejä. Hän istui aitan portailla ja me lapset oltiin ympärillä. Valkeita lastuja tippui maahan ja me lapset saatiin leikkiä niillä. Jussi oli jo eläkemiehiä ja hänellä oli aikaa.
piikeissä oli pihlajan tuoksu.
Kiva muisto
;)
Asuimme pienessä kaupungissa eteläsuomessa ja menimme kesällä mummolaan Oulunlääniin. Heillä oli lehmiä ja en halunnut juoda lehmänmaitoa. Vanhempani veivät minut naapuriin jossa oli kauppa ja näyttivät että sieltä se maito tulee. Ja jo rupesi maito maistumaan minulle. Tällai niitä lapsia narrattiin ennenmuinoin.
Mentiin metsään ja löydettiin viirupöllön pesä.
Kiipesin puuhun ja otin poikasen olkapäälle.
Emo tuli kimppuun. Putosin, että oksat rapisi.
Yritettiin syöttää sille poikaselle hiirtä ja
kalaa, mutta ei se syönyt. Tuotiin seuraavana
päivänä takaisin. Siellä ne istuivat puissa poikaset. Olivat jo lähteneet pesästä. Pantiin
se poikanen muiden joukkoon. Niin tiukkaan se
puristi villapaitaan kynnet, että piti heittää paita pois ja ravistella se irti.
heinän takapuoleen ja päästin lentämään.
Olimme lakassa (hillassa) ja lopuksi löytyi suo jossa oli silmänkantamattomiin keltaisia kypsiä lakkoja. Kun astiat olivat täynnä marjoja isä teki tuohesta tuohisia, ja niinpä vaelsimme pois kulkueena .Isällä reppu selkä ja maha puolella
marjasangot repussa . Käsissä vielä tuohiset ja meillä lapsilla isot peilarit joissa oli meille yllikyllin kantamista. Huomenna jatkoimma samaan malliin.En muista koskaan myöhemmin nähneeni niin hyvää marjapaikkaa. Saatiin joku päivä poimia ennenkuin joku toinen eksyi samaan marja paikkaan. Marjat myytiin ja saatiin itselemmekin pennosia. Marjapaikka oli kyllä kaukana muiden soiden takana ,että helppoa rahaa se ei ollut.
Alkoi jo kyllästyttää koko marjassa olo. Olin ehkä n.7-8 vuotias.
Olimme lakasssa (hillassa) ja löysimme suon jossa oli silmänkantamattomiin kypsiä lakkoja . Astiat täyttyivät pian ja isä teki tuohesta "tuohisia" joihin poimittiin marjoja. Oli suuri työ kantaa kaikki marajat kotiin ,isälläkin oli reppu selkä ja maha puolella ja siinä sanko ja käsissä vielä marjatuohiset. Meillä lapsillakin oli aikamoiset kantamukset. Huomenna tulimme uudelleen ja saimmekin poimia muutaman päivän ennenkuin joku toinenkin porukka yhtyi samaan marja paikkaan.
Alkoi jo kyllästyttää joka päiväinen marjassa olo ja suurin työ oli kantaa marjat pois kaukaa toisten soiden takaa. Marjat myytiin ja saatiin me lapsetkin poimintapalkkaa. En ole myöhemmin nähnyt niin hyvää marjapaikkaa. Olin n.7-8 vuotias.
Kiva muisto.
Muistan minäkin ne suuret suot,
jotka olivat täynnä lakkoja ja jos
kääntyi omille "jäljille" niin niitä
oli vielä yhtä paljon.
Muistan ensimmäisen mustikan keruukoneen.
Se mies oli Partanen ja me surkuteltiin
kotona miten likaista ja märkää se
sai sillä koneella.
Mutta kehitys on kehittynyt. Nykyisin
harva poimii ilman konetta.
Tässä jotenkin töppäsin ja kone näytti erroria.
Eikä juttua näkynyt. Kuitenkin tuli nyt kerottua kahteen kertaan Anteeksi!
Viiskytluvun puolivälissa olin lettipäinen pikku neiti. Ruutua hypattiin kesaisin ja savikakkuja leivottiin.
Pojilla oli omat huvinsa. Yksi niista oli käärmeitten saalistaminen.
Laittoivat pullon pohjalle maitoa ja jäivät kytikselle että joku janoinen luikertelija erehtyisi pulloon. Nopeasti laittoivat korkin kiinni ja sitten peloittelivat meita tyttojä.
Kiersivät korkkia auki ja me juostiin karkuun kurkkusuorana huutaen. Pyykkinarulla oli usein "päivikkien" lisäksi käärmeitä kuivumassa.
Siitä on jäänyt minulle iänikuinen kauhu käärmeisiin.
ps. Olisi kiva jutella chatissa teidän kanssa mutta mista teidät loytäis?
Eipäs tuota käärmeen pulloon houkuttelua älytty.
Paljonhan mekin keksittiin kaikkea.
Esimerkiksi mentiin joen rantaan, ongittiin särkiä, laitettiin ne kalastajalankaan nurinpäin, ja heitettiin illalla joen pohjaan ( lanka jäi laiturille). Kun rapu alkoi vetää lankaa, nostettiin se hitaasti veden pintaan ja toinen koukkasi haavilla alta. Saatiin satojakin rapuja, kunnes onnettomat suurravustajat saivat aikaan
rapuruton pesemättömillä pyydyksillä.
Minun maili on [email protected]
Sovitaan chatille sopiva hetki.
Olin naapurissa kesärenkinä. Aluksi sain palkkaa ruuan ohella 100 mk päivässä, myöhemmin 300 mk.
Ajoin naapurin hevosella haravakonetta, ja heiniä latoon. Se oli komeata, meillä kun ei ollut hevosta.
Ajoin useimmiten Tuisku-nimisellä hevosella. Jo sen nuoruusvuosina salvaja oli tehnyt siitä kiltin ruunan. Ikää sillä oli jo parikymmentä vuotta.
Eräänä kesäpäivänä tuli auto talon pihaan. Tuisku vietiin auton lavalla. Menin pois riihen luokse, kun en voinut katsella sitä. Pian seurasinkin maanteillä menevää autoa, jonka lavalla Tuisku näkyi seisovan pää pystyssä.
Silmiin tulivat suuret kyyneleet. Sen jälkeen en työtoveriani Tuiskua koskaan nähnyt, sillä se oli teurastamon auto.
Kiva juttu sulla, tosin surullinen.
Minun äiti ei kestänyt katsoa, kun
lehmä vietiin teurasautoon. Se aina
itki sisällä. Sitten tuli äidin
vuoro. Ruumisauto kävi pihassa ja
pysähtyi navetan oven luona. Karjakkoa
vietiin. Äiti oli jo yli 80 silloin.
En koskaan unohda niitä kesäisiä retkiä kotikylämme ihanalle hiekkarannalle. Retki tehtiin aina kerran kesässä ja retkipäiväksi valittiin sydänkesän aurinkoinen, helteinen sunnuntai. Se tehtiin isän vanhalla isolla (vai tuntuikohan se vain pienestä tytöstä isolta) puuveneellä,jossa oli ns. keskimoottori. Se puksutteli tasaisesti lastinaan meidän perhe ja naapureita niin paljon kuin siihen mahtui, lapsia ja aikuisia. Isä jätti "matkustajat" hietikolle ja lähti naapurinsedän kanssa nostamaan muikkuverkkoja, aina saatiin saalista niin, että koko porukalle riitti hiillosmuikkuja. Siihen päälle keitettiin nuotiolla ihanat, tuoksuvat kahvit. Lapset temmelsivät matalassa hiekkarannassa. Muistan, miten iloisia kaikki olivat. Tämä on yksi parhaita lapsuuteni muistoja 50-luvulta.
Minulle muistuu mieleen kun uimme läheisessä joessa joskus kymmenenkin kertaa päivässä.
Joen multatörmässä pyöriteltiin itsemme
multaan ja sitten sukellettiin veteen.
Meillä oli kaksikin pikivenettä ja isän kanssa
aina katsoimme rysät ja monesti niissä oli
useita haukia tai lahnoja.
Kesällä 1952 järjestettiin Helsingin olympiakisat. Koko maa varustautui niihin.
Korostettiin mm. teiden varsilla olevien talojen siisteyttä.
Matkustajavaunuja uusittiin, paikallisjunissa oli siksi vanhoja Venäjän vallan aikaisia vaunuja.
Radio toi kis(s)at kotiin, kuten joku tunnettua mainosta muunnellen totesi. Meillekin hankittiin joskus 30-luvulla tehty radio ja sitä maksettiin radioliikkeelle kuukausikaupalla.
Tuon suurtapahtuman innoittamina lapset järjestivät omia olympiakisojaan.
Kisoja seuranneet muistavat vielä nytkin niiden sankareita.
Äidinkielen opettaja korosti, että pitää sanoa "olympiakisat", ei "olympialaiset".
Viimeisten 50 vuoden aikana Suomessa järjestetyistä tapahtumista mikään ei nouse Helsingin olympiakisojen tasolle, ei edes vuoden 1975 ETYK.
Innostuttiin itsekin urheilemaan. Pojat
( isoveli ja naapurin poika) Heittivät moukaria.
No sehän sattui hiin, että moukarin lanka tarttui sähköjohtoihin ja johdot yhteen ja iso valokaari.
Siihen loppui moukarinheitto. No mitä taas tein
seiväshyppytelineet ( jatkettavat). Kaksi metriä
meni helposti seipäällä. Seipäänä oli mäntykeppi.
Keväällä oli niin kiire hyppäämään seivästä, että laitettiin telineet roudan päälle ja peppu oli
kipeänä kun kahdesta metristä tultiin routaiseen
maahan perä edellä.
Urheilu oli kansan lempilapsi, vaikka kuntourheilu aikuisten parissa oli jokseenkin tuntematon käsite.
Ei sitä paljon kaivannutkaan maaseudun asukkaan ruumis, kun oli päivän raatanut metsässä tai luonut navetassa lantaa.
Pekka Tiilikainen sinivalkoisella äänellään selosti ja väliin kyynelehtikin; oli radioselostajana kouluja käymätön luonnonlahjakkuus.
Omakohtaisesti 50-luvulta voin mainita kolme suurta tapahtumaa: oppikouluun pääsyn, ylioppilaaksi tulon ja kotoa maailmalle lähtemisen.
Siihen kuului myös surua: suuren perheen äidin äkillinen poismeno kirkkomatkalla.
50-luku oli aikaa, jolloin rakennettiin pilvilinnoja, laskettiin elämän merelle kaarnaveneitä ja siirryttiin lapsuudesta aikuisuuteen.
Muistan kun ennenvanhaan saatiin piiskaaa niin lujaa että verilensi! Minä en tykkää nykyajasta yhtään, koska lapsia ei kuriteta vanhan ajan tapaan!
Jos joku haluaa keskustella ennenvanhaisesta kasvatuksesta, niin voi lähettää minulle sähköpöstia. terv.SaimiMummo
[email protected]
mummo aina tuditti lapsenlapsia
ja lauloi:
tattami hutteinii tattami hutteinii
se oli sitä aikaa
kolmelta ja hiihtelin hiljakseen kotiin päin. Loppumatkasta oli jo melko pimeää. Taivas oli pilvetön ja tähdet loistivat.
Suon yli hiihtäessäni silmäni pysähtyivät kirkkaaseen kappaleeseen, joka nousi metsänreunan takaa keskitaivaalle ja laskeutui sitten toiselle puolelle.
Hiihdin loppumatkan nopeasti kun tuli kiire päästä kertomaan vanhemmilleni näkemästäni.
Eikös ne siellä koulussa oo mittään huastanneet siitä Juri Kakarinista? isäni kysyi.
että sain kolmannen lapseni, Helsingissä käytiin katsomassa olympialaisia ja meille ostettiin ensimäinen televisio ja ensimäinen "mainittava" katseltava oli prinsessa Margaretin häät.
Silloin oli paljon aikakauslehtiä.
Muistaako joku, minkä alan aikauslehti oli Cocktail?
Helpotetaan vähän: saman alan kuin huomattavasti tunnetumpi Jallu.
Nykyajan kannalta katsoen ne olivat varsin viattomia lehtiä, mutta tuolloin joku saattoi pitää niitä epäsiveellisinä.
Viimeksi mainitussa oli joskus rohkeahkoja kuvia, kun taas Cocktail mustavalkoisenakin oli ulkonäöltään vähemmän houkutteleva. Sisällöltään Cocktail oli rohkeampi.
Niiden puolustukseksi on sanottava hyvin tärkeä seikka: niissä ei käytetty ns. rumia sanoja. Tarinat niissä olivat kyllä innoittavia.
Kyllä pojankoltiaiset niitä mielellään lukivat. Nehän olivat miestenlehtiä. Useimmiten ne kiersivät kädestä käteen, joskus sellaisen löysi rautatieaseman roskakorista.
Huonompaan päin on menty: voiko joku mainita lehden, jota nykyään sanotaan miestenlehdeksi?
näitä lehtiä ja niitä luettiin salaa kahvitauolla.
Miestenlehdiksihän Jallua ja Coctailia kutsuttiin. Samoin Playboyta ( ilmestyiköhän se jo 50-luvulla? ). Jallua näki tosiaankin "salakierroksilla". Naapurin pojat kiusasivat meitä pikkutyttöjä ihan punastumiseen saakka näyttämällä "tuhmia kuvia". Eiköhän TV, videot ja muu viestintä ole syrjäyttänyt ainakin jossain määrin ko. lehtien kysyntää. Asiaan vastauksen kai parhaiten kykenette Te Miehet itse antamaan! Samoin kysymykseesi, mikä/mitkä ovat nykyisin ns. miestenlehtiä?
Lasten lehdistä/sarjakuvalehdistä muistan 50-luvulta Lasten Kuvalehden, Aku Ankan, Becos Billin ja Texasin. Kasvoin maalla ja naapurustossa oli myös useita poikalapsia kasvinkumppaneina. Lehtiä vaihdeltiin ahkeraan.
Vielä 1970-luvulla lapsuudenkotini ullakolla pyöri Aku Ankan ensimmäinen numero "Lumikki ja seitsemän kääpiötä". Se kului sitten rikki suvun nuorimpien kätössissä.
Viikkolehdistä muistuu mieleeni Apu ja Viikonloppu. Nämä kulkeutuivat kotiini joka viikko saunavieraiden kautta. Kotonani oli uusi sauna ja meillä kävi joka viikko naapurustosta saunavieraita, joilla ei ollut omaa saunaa. Isäni luki Apua ahkeraan - Viikonloppu oli kaiketi tarkoitettu romantiikan nälkää tyydyttämään ... hmm. Itse löysin ullakolta murrosikäisenä 10 vuoden viikonloput ja toruja sain, kun äiti huomasi, mitä luin! Ajan Sävel oli teinityttöjen suosiossa.
Seura, Suomen Kuvalehti, Hopeapeili, Eeva ja Kotiliesi ilmestyivät myös 50-luvulla. Kotiliesi oli naisten/perheenäitien vakiolukemistoa. Suomen Kuvalehteä isäni luki ahkeraan. "Kieku ja Kaiku"-sarjakuva kuului omaan vakiolukemistooni siitä lehdestä. "Matti Mainio ja Jussi Juonio" taisivat löytyä Seurasta, mutta missä olivatkaan "Vihtori ja Klaara?
Sitkeitä ovat olleet jotkut noista 50-luvun lehdistä ja niiden suosio jatkuu edelleen. Seura, Apu, Eeva, Kotiliesi, Aku Ankka, Suomen Kuvalehti ainakin jatkavat vielä ilmestymistään ja ovat säilyttäneet suosionsa vuosikymmenten saatossa. Mistähän se johtuu -mikä on suosion salaisuus?
Itse olen tuskastunut nyt lehtitarjouksiin: parhaina päivinä tulee kolme tarjousta puhelimessa ja postiluukussa kaikenmoisine kylkiäisineen - etelänmatkoista nahkalompakkoon ja aina kesämökkiin saakka. En muista 50-luvulla moista olleen. Olikohan?
Kirjastot mahdollistavat onneksi nykyään lehtien monipuolisen lukemisen. Itse olen karsinut lehtitilauksia huomattavasti aikaisempaan verrattuna.
Millaisia lehtiä Sinä muistat 50-luvulta ja mitä nykyisin luet?
Jäikö mieleen Sortin sakki?
Varakkaampi luokkatoveri osti lauantaisin Apu-lehden,jota luettiin yhdessä.
Eniten kiinnostivat Aputoimittajan pakinat Isaskar Keturista sekä sarjakuva Sortin sakki pojanviikareineen (Leka, Luti ja Lökä)ja sananväännöksineen (Minä rakastan teitä. - Niin minäkin, maanteitä ja rautateitä.)
ja kirjoittelin Sirpaleeseen, Perjantaihin ja Nyyrikkiin. Siitä sai mukavat "neularahat".
Linnanmäellä oli suuri kokemus. "Diana" soi kämpässäni aamusta iltaan.
Pipsa Pippurikin jossain sarja kuvana.
Täytyy sanoa että oli jo silloin ihan oikein noi kaikki toilailut siinä mitä nykysinkin Usa'ssa. Jopa vaattet oli just sellaisia kuten nykyisinkin.
Pirskatin hauskamielestäni.
Ei ole tarvinnut mitään oppia uutta, kaikki oli
jus kun tänäänkin.
Olimme ystävättäreni kanssa myös katsomassa Paul Ankan esiintymistä Lintsillä, aivan lavan edessä. Paul Anka ojensi kätensä ja veti tyttökaverini lavalle. Kuva oli lehdessäkin ja minä tietysti helvetin kateellinen.
Paul Anka käväisi Lappeenrannassa
"ison pumpun" kanssa. Mutta mies oli
jo vanhentunut. Vielähän se Dianankin
lauloi.
Lapsityö oli tuntematon käsite. Toisin sanottuna lapsen kuului tehdä työtä, ellei muualla niin kotona. Hän oli kodin työvoimaa siinä määrin kuin jaksoi. Hän saattoi olla myös ansiotyössä.
Olin 15-vuotiaana renkinä maalaistalossa. Työpäivä alkoi 7.30, päivällä oli ruokatunti, aamu- ja iltapäivällä kahvineljännes ja työ päättyi klo 17.30, jonka jälkeen oli illallinen, ja sen jälkeen vein vielä hevoset metsään. Lauantai oli yhtäläinen työpäivä.
Työviikon pituus oli 54 tuntia.
Kyllä se opetti arvostamaan opiskelun merkitystä.
Piti harventaa lantut ja kitkeä.
Sit oli aina halkovaunu pistettävä
yön seutuna täyteen asemalla.
Jos ei tehnyt työtä, oli oltava
sen näköinen, että oli työhön menossa
tai työstä tulossa.
menivät isän juopotteluun.