Hei.
Näyttää siltä, että me kaksi, minä ja mieheni jäämme lapsettomiksi. Yli kolme vuotta yritystä ja hoitoja takana.
Mitenköhän sitä oppii hiljalleen hyväksymään asian, neuvokaa. Adoptoi emme.
Te joilla pitkä lapsettomuus takana, oletteko löytäneet lapsen tilalle muuta? Matkustelua? Kotieläimiä? Yhdistystoimintaa? Mitä?
Kyllä musta tuntuu, että ihan onnellinen varmasti tulen olemaan lapsettomanakin, vaikka asia tottakai surettaa.
Kannustakaa hiukan.
Näyttää siltä, että me kaksi, minä ja mieheni jäämme lapsettomiksi. Yli kolme vuotta yritystä ja hoitoja takana.
Mitenköhän sitä oppii hiljalleen hyväksymään asian, neuvokaa. Adoptoi emme.
Te joilla pitkä lapsettomuus takana, oletteko löytäneet lapsen tilalle muuta? Matkustelua? Kotieläimiä? Yhdistystoimintaa? Mitä?
Kyllä musta tuntuu, että ihan onnellinen varmasti tulen olemaan lapsettomanakin, vaikka asia tottakai surettaa.
Kannustakaa hiukan.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Mutta totta on ettei hinkuvinku yrittäminen tilannetta paranna. On hyvä löytää elämästä muitakin arvoja.
Mutta sitten kun sitä vähiten odottaa....
...niin minulle kävi (15 vuoden jälkeen)
Saitko lapsen sitten hoidoilla 15 v. jälkeen?
neljännellä kuulla raskaana....
se on varmasti helpommin sanottu, kuin tehty, en epäile yhtään. tiedän muutamia tapauksia, jossa vauva onkin tulla "tupsahtanut", kun sitä ei enää ole odotettu ja kokoajan ajateltu, lapsettomuus ei tee teistä ihmisenä sen huonompia kuin lapsi-perheetkään. oletteko ajatelleet voisiko perheeseenne tulevaisuudessa kuulua esim. jokin pieni seurakoira-rotuun kuuluva koira? ja ehkä myöhemmin toinenkin... meillä yksi sellainen (kolmen jo kouluikäisen lapsemme lisäksi)on, ja voin sanoa, että koira on koko perheen lellikki ja oikea sylivauva. esim. koirien parissa, rodusta riippuen, riittää myös paljon harrastusmahdollisuuksia, agility, toko, näyttelyt, metsästys, ehkä myöhemmin koirien kasvatus,ym. voimia teille.
En ole vielä menettänyt toivoani, en edes aloittanut hoitoja. Mutta kaikkeenhan ihminen sopeutuu..
Surutyö on tietysti käytävä, ja mietittävä yhdessä,
miten tästä eteenpäin.
Meilläkin ollut pitkän linjan suunnitelmat jäässä, kun ollaan käyty hoidoissa. Jotenkin on pitänyt katsoa tämä nyt ensin loppuun.
Pientä mietintää on käyty myös lapsettomasta tulevaisuudesta, myös me uskomme, että voimme olla onnellisia lapsettominakin.
Meillä on ajatuksissa vilahdellut matkustelu, oma yritys (jonkinlainen vauva sekin) ja aikainen eläköityminen sitten joskus (jos ei ole perhettä elätettäväksi niin tulee tarvittaessa vähemmällä toimeen).
miettinyt kanssa paljon tätä asiaa, vaikka meillä yritystä on "vasta" 2,5 vuotta, eikä ihan kaikkia hoitomuotoja ole vielä kokeiltu.
Me ei oikein olla varmoja, että haluammeko edes mennä hedelmöityshoitoihin.
Keskustelin tästä yhden ystävän kanssa vastikään ja hän oli kovasti sitä mieltä, että nyt pitäis "takoa kun rauta on kuuma", eli kun nyt vielä olen siinä iässä, että periaattessa kaikki on mahdollista.
Kuitenkin hedelmöityshoidot tuntuvat meistä meille sopimattomilta.
No, joka tapauksessa olen kanssa miettinyt just yhdistystoimintaa ja jotain vapaaehtoishommia. Opiskelu kansalaisopistossa on yksi vaihtoehto.
Matkustelu.
Olen miettinyt myös vapaaehtoistöihin lähtöä jonnekin kehitysmaahan, esim Afrikkaan tai Intiaan.
Entäpä jos alkais valmentaa jotain lasten tai nuorten lentisjoukkuetta? Olen pelannut ennen lentistä.
Teatteri, elokuvat, konsertit... Ystäville ruokaa ja illanviettoja. Hiihto, luistelu, lumikenkäkävely, pyöräily, uinti, kuntosali... Onhan näitä harrastuksia.
Meillä on jo koira, joka ihan oikeasti kyllä menee "äiskän vauvasta". Monet ihmettelee "äiskä"-juttujani, mutta kyllä se mulle sellanen karvanen lapsenkorvike on. (Tietyissä rajoissa kuitenkin ja koiran asemassa, en lelli enkä pidä syöttöpossuna...)
Minua kanssa pelottaa, että jäämme kokonaan lapsettomiksi. En oikeastaan pysty vastaamaan kysymyksiisi, koska itse olen samalla tavalla epävarma. Nyt tuntuu, etten halua jatkaa hoitoja mutta silti pelottaa, että myöhemmin harmittaa. En todellakaan tiedä.
Entä adoptio..? Oletteko ajatellut sitä?
Tässä itsekin pelkää jäävänsä lapsettomaksi, kun paha hormonihäiriö päällä, jota pitäisi lääkita kai kokoajan, kun kuurit ei tunnu tehoavan.. Lapsettomuushoitoihin en vielä mene, koska syyhän on selvillä..
Eli kyllä se meistäkin, jotka ovat vasta muutaman vuoden kokeneet tuloksetonta lastentekoa, tuntuu jo ihan riittävän pahalta. Ei tarvitse siis moralisoida siitä, jos joku on kärsinyt asiasta jo yli 10 vuotta.. Kaikista tuntuu varmasti tosi pahalta, kun tulevaisuuden suunitelmat tuntuu katoavan, kun lasta ei kuulukkaan, oli aikaa kulunut vuosi tai kymmenen.. Tällä ei siis ole tarkoitus loukata ketään, mutta minua ainakin loukkaa se, että minun (ja muiden) pitäisi vähätellä ongelmaamme koska olemme kärsineet lapsettomuudesta vasta muutaman vuoden..
Lapsihaaveista ei pidä siis luopua, mutta ei niitä kannata jäädä murehtimaan. Itselläni on elukoita, jotka kaipaavat huomiotani päivittäin, tämä vie ajatukset lapsista osittain ja elämä hymyilee!!
TSEMPPIÄ KAIKILLE LAPSETTOMILLE,LAPSIA HALUAVILLE!!
Meillä käsillä samat pohdinnat. Lapsettomuutta takana 5 vuotta ja nyt ollaan päätetty, että tämä kevät enää hoitoja ja sitten loppuu, jos ei onnistu. Todennäköisyys onnistumiselle on aika pieni.
Syksyn ivf:n ja parin pas:n jälkeen aloin oikeastaan ajatella, ettei meille tule lasta. Siihen asti olin ajatellut, että ei tällä kertaa mutta varmasti ensi kerralla onnistuu. Aluksi ajatus tuntui kauhistuttavalta. Olin aina ajatellut, että ilman muuta minusta tulee äiti. Töissäkin ajattelin koko ajan, että ensi vuonnahan olenkin äitiyslomalla ja ehkä sitten jatkan vielä hoitovapaalla.
Tietysti elämästä jää puuttumaan jotain, jos äitiyshaaveet eivät onnistu. Toisaalta elämäni oli hyvää ja antoisaa jo ennen kun saimme päähämme nämä vauvahaaveet. Miksi sen pitäisi olla huonoa sen jälkeen, kun lasta ei tullutkaan. Täytyy vaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat mukavia. Oikeastihan elämässä on paljon sellaisia kivoja asioita, joita ei voi tehdä töihin-päiväkotiin-kauppaan -rumban keskellä. Lapsettomiksi jääneillä on mahdollisuus harrastaa, matkustella ja tuhlata itseensä. Töihinkin voi panostaa eri tavalla, kun kotiasiat eivät vaadi voimia. On ihan luvallista elää "itsekkäästi".
Inhoan näitä hyväätarkoittavia lohduttajia, jotka kertovat, että heidän tutuntuttunsa tuli raskaaksi, kun hoidot lopetettiin. Se on sellaista veitsen kiertämistä haavassa ja tyhjien toiveiden antamista. Ne ovat todella harvinaisia tapauksia. Jos on vuosikausia käyty lapsettomuushoidoissa onnistumatta, on paaaaljon todennäköisempää, ettei sitä ihmevauvaa tule!
Siis, tämä lohduttaminen, että hoitojen loputtua tulee luomuvauva. Periksi täytyy siinä tilanteessa antaa aivan totaalisesti ja oikeasti. Ei toimi, jos "antaa periksi" taka-ajatuksena, että nyt sitten nappaa...
Minulla itsellä on yksi lapsi, joka syntyi ensimmäisen avioliiton raunioille. Siinä vaiheessa kun juuri päätimme, että nyt erotaan. Sitä ennen ei ollut lasta kuulunut, eikä sen jälkeenkään. Minä nähtävästi olen onnistunut rentoutumaan riittävästi vain avioeron syöverissä lapsenteko-ajatuksilta...
Lapseton voi joutua panostamaan kotiasioihin jopa enemmän kuin huoltajana oleva ihminen, ihan tilanteesta ja sosiaalisista tekijöistä riippuen.
Lapsia voi saada muutenkin kuin itse raskautumalla.
Me miehemme kanssa tehtiin seitsemän vuotta hoitoja,ja viimeisellä hoidolla ajattelimme että tämä on se viimeinen kerta, silloin meillä kiinnittyi ja nyt meillä jo iso vauva.Kyllä kaikki hoidot mitä niinä vuosina teimme olivat raskaita.Lapsi mitä saimme on kyllä meidän iso ihme.
Meilläkin näyttää n. 5 vuoden sekä luomu- että hoitoyritysten jälkeen jäävän biologinen lapsi saamatta. Aiomme kuitenkin adoptoida, neuvonta alkaa ensi kuussa. Olisimme luultavasti adoptoineet vaikka biologinen lapsi olisikin suotu.
Olen silti toki miettinyt lapsettomana elämistä. Omien korvien välissä se suurin ongelma tietysti on. Kun olin niin suurella innolla kuvitellut itseni "lapselliseksi". Nähnyt itseni raskaana, ja nähyt muiden ihmisten ihastuneet ilmeet kun muut tuovat isoja vatsojaan ja kauniita vauvojaan näytille. Olin kuvitellut kaikkea sitä yhteenkuuluvuutta, mitä lapsi tuo tullessaan. Itse suren eniten sitä, että en voi antaa miehelleni lasta kun hän olisi niin ihana isä.
En usko, että elämästä silti puuttuu sisältöä. On niin paljon kivoja töitä tekemättä ja mukavia ihmisiä joiden kanssaa voi puuhata. Enkä koe, että se mitä muut ajattelevat olisi mitenkään kynnyskysymys. Voi myös olla valinta, ettei halua lasta. Tässä tilanteessa olen myös huomannut vanhemman ikäpolven ihmiset (70-80 vuotta) jotka ovat eläneet ilman lapsia. Siihen aikaan ei varmaankaan puhuttu lapsettomuudesta, eikä myöskään tehty asian hyväksi mitään. Vai onko se ollut heidän oma valinta elää ilman lapsia?
Oman lapsen haluaminen kytee jossain niin syvällä meidän eloonjäämisvietin syövereissä, että sitä on vaikea kytkeä pois päältä. Mutta järjellä ajateltunahan se ei ole mitenkään "pakollista" näinä päivinä. Ihminen pärjää sosiaalisesti ja taloudellisesti ilman jälkikasvuakin. Jos sallitte, että vien tämän keskustelun hieman karumpaan suuntaan.
Harrastuksilla ja kotieläimillä saa toki hyvin hoivaviettiä hieman taltutettua. Olen huomannut, että lapsettomilla pariskunnilla on usein kissoja, meillä niitä on jo kaksi kappaletta ja vanhempi kissarouva on taas pieniin päin... ;-)
Elämässä tosiaan on paljon ihania asioita vielä sittenkin,kun ei sitä lasta saa yrityksistä huolimatta. Kuusi vuotta yritystä ja nyt lopulta ivf hoidot edessä. Niihinkään en tukeudu liikaa,koska mieluummin yllätyn iloisesti kuin putoan pilvistä.
Meillä on neljä kissaa tällä hetkellä ja yksi koira. Ne kummasti lohduttavat ainakin miestä ja minua. Kaikki ihmiset eivät taas ole ns. eläinihmisiä eikä koe niistä saavansa mitään lohtua.
Niin yksilöllistä kaikki,kuten yritysten jälkeen saada luomu vauva.Ei se ihan mahdotonta ole.Edellisessä avoliitossa yritimme lasta vajaat kolme vuotta ja clomifeenit oli ne ihan ekana kokeiltavat.Ei tärpännyt.
Koeputkihoidot olivat seuraavaksi tarjolla,mutta silloinen avokkini ei pitänytkään lapsen saantia niin tärkeänä vaan päätti avartaa kokemuksiaan naisten parissa riekkumalla.
Erohan siitä sitten tuli.Ei siksi yksin,että oli erilaiset haaveet perheestä vaan siitä,että töistäkin hän lintsasi jo päästäkseen vieraisiin.Liian nuori oli sitoutumaan niin isoihin juttuihin. Kertoo hän näin jälkeenpäin kun olen häntä ohimennen nähnyt.Mutta se juttu on jo historiaa. Tulin kuitenkin siinä suhteessa luomusti raskaaksi,mutta se meni kesken 6vkolla. Ja raskaus alkoi varmaan juuri siksi että olin jo päättänyt luovuttaa ja keskittyä elämääni muuten.
No,elän kuitenkin onnellisesti avioliitossa uuden mieheni kanssa,sen mielestäni oikean kanssa ja meillä edessä sama juttu,sikäli että lasta kaipaillaan ja sitä ei vaan kuulu. Yrittämisestä ei ole puutetta ;)
Meillä edessä IVF,koska mieheni simpat ovat aika hiljakseen liikkuvia ja erityisesti vikaa on vääränlaisissa päissä tai hännässä.Nyt vaan ne menkat pitäsi alkaa,jotta pääsisi pistelemään =)Mulla operoitu endo 2000 vuonna ja nyt todettu MBO.
Niin kauan on toivoa,kun on elämää. Mä olen 1999 vuodesta asti elänyt lapsettomuus asiani kanssa ja käynyt maanpäällisen helvetin läpi sen johdosta. Elämän arvot on pitänyt pistää uuteen järjestykseen ja oppia nauttimaan elämästä tässä ja nyt eikä kurkoittaa liian pitkälle tulevaisuuteen.
Alkuun se oli tosi vaikeaa.Huono parisuhdekin vielä tietysti vaikutti asiaan,kun ei siinäkään ollut juuri mitään mistä iloita. Mutta vähitellen ajatukset alkoivat selkeytymään ja aloin laittaa asioita ikään kuin vaakakupista toiseen.Kirjoitin paperille elämäni ne ihanat asiat ja elämäni ne ikävät asiat ja aloin pitämään enemmän kiinni niistä ihanista asioista.
Vaikka lapsettomuus koskettaa ja tekee kipeää,en anna sen pyyhkiä hymyä huuliltani. En,koska minulla on asiat kuitenkin hyvin. Vaikka lapset ja terveyttä puuttuu,niin kaikkea muuta minulle rakasta ja tärkeää elämästäni löytyy ja siitä saan olla kiitollinen joka päivä.
Joskus pettymys ja epätoivo koittaa hiipiä mieleeni ja työntää kyyneltä silmiini,mutta nostan katseeni ja nielaisen suruni. Nyt en anna synkkyydelle valtaa,en anna sen nujertaa elämän haluani ja ottaa pois sitä ihanaa mitä minulla on.
Uskon,että kaikella on aikansa ja paikkansa ja mitään ei tapahdu vain sattumalta.Kaikelle on olemassa syynsä.Mutta myös elämäni elämiselle on paljon hyviä syitä,joiden ansiosta jaksan olla onnellinen.Olen syntynyt elämään elääkseni ja sen myös teen.
Niin monista myrskyistä olen selvinnyt,vaikkakin riepoteltun ja rähjäisen oloisena,mutta entistäkin vahvempana ja päättäväisempänä.
Tämä on minun elämäni ja aion elää sen ja otan vastaan mitä vastaan tulee. Enään en anna sen ottaa yliotetta,vaan kohautan olkaani ja jatkan elämääni.
Kaikille aurinkoisia kevät talven päiviä toivotellen ja muistakaa nauttia elämästä,vaikka se ei aina niin kovin helpolta tunnukkaan.
Kiitos kovasti kaikille kommenteista. Lisää ajatuksia vain tulemaan.
Itse olen valmis unohtamaan koko lapsiasian ihan pikapuoliin. Pakkohan se on kun ei moneen vuoteen ole lasta kuulunut niin tuskin kuuluu tulevaisuudessakaan.
Mukava olisi jos pääsisi keskustelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat olleet tässä tilanteessa vuosikymmeniä aiemmin ja todella eläneet elämänsä ilman lapsia.
Tulevaisuudessa varmaankin keskityn parisuhteeni hyvänä pitämiseen, lemmikkieläimiin ja matkusteluun. Ystäviä ei juurikaan ole, olen erittäin huono tutustumaan ja avautumaan ihmisille. Vaatii toiselta osapuolelta suurta sinnikkyyttä saada minusta läheinen ystävä, eikä se johdu siitä, että minä jotenkn väheksyisin muita. Olen vain niin kovin sulkeutunut omista asioistani.
tuli mieleen, että eihän sitä voi elää koko loppuelämäänsä leimaamalla itseään lapsettomaksi. Tieten tahtoen tekemällä itsensä invalidiksi, elämällä vain puoliksi. Synkimpinä hetkinä mulla itselläni vain pyörii päässä ajatus, että "musta ei oo edes lapsentekoon, niin mites mä sitten voisin osata mitään muutakaan...". Mutta eihän se niin oo, jos pystyy järjellä ajattelemaan.
Eikä se tee parisuhteesta vähemmän arvokasta, vaikka perheeseen kuuluu vain kaksi. Mä yritän pönkittää mun itsetuntoa sillä, että me ei mun ukon kanssa olla erottu, eikä aiotakaan, kun taas monet tuttavaparit (joilla on ihania lapsia liuta) ovat eroneet ja karanneet jo useita kertoja. Vaikka eihän sitä pitäisi ilakoida muiden surujen kustannuksella. Vaan minkäs teet. Jostain ne elämisen murut täytyy kerätä... :-)
Mutta tuohon voisi sanoa, että "vuoroin vieraissa", eli voivathan taas ne ihmiset, joilla on lapsia, ilakoida taas puolestaan meidän lapsettomien kustannuksella siitä, että ovat saaneet vauvoja aikaiseksi...
Mulla on kanssa ollut viime aikoina tosi invalidi-olo. Se puolestaan on vaikuttanut moneen seikkaan, esimerkiksi sänkyhommien puolella. Jotenkin, kun on tiedostanut, että ei pysty saamaan lasta, tuntee itsensä myös seksuaalisesti vajaaksi ja ei-haluttavaksi, jotenkin epänaiseksi... Onko muilla tällaisia kokemuksia?
Sen sijaan mies oli kyllä ihanan onnellinen, kun kuuli, että hänen simppansa ovat hyviä ja siitoskykyisiä. Siinä vanhempikin herrasmies sai vauhtia petihommiin ja oli kuin nuori orhi konsanaan... :) Kyllä näillä asioilla on isoja vaikutuksia ihmisen elämään.
Joku kyseli, että onko mietitty adoptiota... Täytyy sanoa, että tässä on nyt mietitty lähinnä luomulasta tai omaa lasta näiden hoitojen avulla. En ole osannut ajatella adoptiota ollenkaan. Ehkä sekään ei ole "meidän juttu", mutta mistäs tuon tietää. Ehkä sitä harkitaan myöhemmin...
Hei!
Meidän tilanne näyttää myös siltä, että ei saada lapsia. Ollaan oltu hoidossa yksityisellä puolella (mieheni ei halunnut julkiselle) ja nyt alkaa olla rahat lopussa eikä pääkään enää oikein kestä tuloksettomien hoitojen jatkamista. Mietitään parhaillaan, lähdetäänkö vielä yrittämään hoitoihin. Meillä oli sellainen tilanne, että hoidot aloitettiin heti ICSIllä. Luomusti raskaaksitulo on siis erittäin epätodennäköistä.
Minä olen miettinyt jo useamman vuoden mahdollisuutta alkaa sijaisvanhemmiksi. Olen lastensuojelussa töissä ja tiedän paljon sijaisvanhemmuuden haasteista ja vastaavasti myös sen palkitsevuudesta. Mieheni on myös hoitojen aikana alkanut vakavasti miettiä sijaisvanhemmuusajatusta, mutta ainakaan vielä hän ei ole siihen valmis. Minua ahdistaa kovasti ajatus siitä, että meidän perheeseen ei kuuluisi lapsia lainkaan. Minä olisin erittäin tyytyväinen myös siihen, että saisin perheeseemme sijaislapsen ja mielellään useita sijaislapsia. Olen miettinyt paljon, mistä rakennan elämäni tarkoituksen, jos lapsia ei ole. En ole lainkaan eläinihmisiä, joten lemmikki ei voi lapsen jättämää tyhjyyttä korvata. En myöskään usko, että saan työstä tai harrastuksista sitä tyydytystä, jota uskon saavani siitä, että voin antaa jollekin lapselle hyvän elämän.
Nähtäväksi jää, miten elämä tästä etenee...
..Voiko harrastuksilla saada ajatukset muualle tästä ongelmasta... Kyllä harrastukset saa ajatukset pois tästä maailmasta.. Mutta kun palaan arkeen ajatukset palaa, miksi en ole onnistunut, miksi en ole onnistunut.. Rahaa palaa mielettömästi hoitoihin ja mitä jos tulosta ei tulekkaan .. Olen kaikilla menetelmillä tullut raskaaksi, mutta kaikki raskaudet ovat menneet kesken..
Pystyykö elämää täyttämään muulla? Onhan sitä tässä yrittänyt ympätä kaikenlaista korvike tekemistä. Jotenki tuntuu kaikki aikaisempaa ilottomalta. Asiat joista ennen nautti, niistä on mennyt näiden kokemusten kautta ilo.
Se on varmaan aika yksilöllistä ja onkin siis ilman muuta,kuinka tota asiaa käsittelee. Ja missä vaiheessa sen asian kanssa alkaa olla sinut.
Kyllä mullakin meni muutamia vuosia nieleskellä kyyneleitä mm. työpaikalla kun päiväkodissa siis työskentelin. Ja harvase päivä vastaan tuli vauvoja ja raskaana olevia äitejä tai työkavereita,jotka kyselivät ja patistivat tekemään lasta.
Välillä oli pakko juosta vessaan itkemään kesken kaiken jonkun tilanteen,kun tunteet nousi pintaan. Olin silloin 22-vuotias ja hyvin haavoittuvainen kaikin puolin vielä muutenkin.
Kateus ja katkeruus oli muodostua ylitsepääsemättömäksi ja vaikuttikin paljon mm. ystävyyssuhteisiin perheellisten kanssa ja aiheutti hyvinkin ristiriitaisia tunteita myös työpaikalla.Mutta ulospäin en näyttänyt pahaa mieltä enkä oloani kuin kotona.
En tosiaan tiedä onko niistä harrastuksista tai muista aktiviteeteista apua kuin sen hetken kun niiden parissa on ja taas kotona se nousee pintaa.Ehkä perusteellinen asioiden käsitteleminen ja itsensä lopulta hyväksyminen sellasenaan tuovat vähitellen helpotusta kipeään aiheeseen.
Voimia varmasti vaati kohdata lapsettomuus missä tilanteessa tahansa,mutta itselle se pahin shokki oli se ensimmäinen uutinen. Et ehkä koskaan saa lapsia.Nyt aikaa on kulunut ja mun on ollut jo muutamia vuosia helppoa puhua asiasta kenelle vaan ja kysyville vastata miksi minä en vielä 30:senä ole äiti.
Sitä päiväkotityössä kysytään todella usein.Varmasti myös muissa ammateissa joissa lastenkin kanssa työskennellään.
Tiedän,että on helppoa sanoa toisen puolesta kyllä se siitä,mutta kukaan meistä ei oikeen voi toisilleen niinkään mennä sanomaa. Kaikilla meillä on omat tapamme käsitellä ikäviä ja kipeitä asioita ja toipuminen niistä myös vie jokaiselta oman aikansa.Se on niin henkilökohtaista ja yksilöllistä,mutta voimia kuitenkin aina voi toivottaa ja auringon paistetta risukasaan =)