mua vi*uttaa

mua vi*uttaa se, että mun äidissä on eräs paha puoli:
se ei KOSKAAN, EI K O S K A A N myönnä olevansa väärässä, sen pitää olla aina oikeassa hinnalla millä hyvänsä. Se valehtelee itselleen päivästä toiseen, se valehtelee itselleen itsestään. äiti on niin ehdoton, se väittää vaikka mustaa valkoiseksi, ja valehtelee itselleen, ollakseen oikeassa, ja tunteakseen kiistan voittamisesta aiheutuvan mielihyvän. jos kuvailisin äitiäni, niin kuvailisin suunnilleen näin: äiti on kuin kallio, siitä ei pääse yli eikä ali. jos kiistelen äidin kanssa, ja ymmärrän, että olemme molemmat väärässä. sitten pyydän anteeksi, ja kun kysyn, että eikö äidilläkin pitäisi olla jotain pientä sanottavaa, niin äiti sanoo ettei hänellä ole mitään anteeksi pyydettävää.
kerran huomautin hänelle tästä, ja hän sanoi, että siksi hänen ei tarvitse koskaan pyytää anteeksi, koska hän vain yksinkertaisesti tietää olevansa aina oikeassa, ja sitten äiti virnisti minulle voiton riemuisesti! onko muilla samankaltaisia kokemuksia?