Tässä kun näitä tunnustuksia on nyt kerrottu niin miepä taidan kans avautua sen verran, että olen alkanut rakastaa lastani vasta kun hän oli noin 5 kk ikäinen... tai siis siltä se on ainakin tuntunut.
Alussa en tuntunut saavan häneen minkäänlaista yhteyttä ja koin hänet täysin vieraaksi, en edes omaksi lapseksi.
Ehkäpä kyllä johtu siitäkin kun hän oli niin kovin itkuinen ekat kuukaudet ja mie olin ihan poikki ja masennuinkin sen myötä.
Silloin ajattelin että lapsen saaminen on elämäni suurin virhe ja koko loppuelämä on nyt tuhoon tuomittu.. Ja myös toisaalta inhosin itteeni noitten ajatusten takia. Ajattelin jo jopa pahimpien ahdistusten keskellä antavani hänet adoptoitavaksi.
Kuulostaa kauheelta mutta todellakin tollaset oli ajatukset.
Onneksi näin viikkojen ja kuukausien vierähdettyä (ja vauvan itkujen vähennyttyä, sekä oikean hoidon saaminen masennukseen) alan vasta todella tajuta miten ihanaa on olla äiti ja miten uskomattoman suuri tunne on rakkaus omaa lastaan kohtaan =)
Alussa en tuntunut saavan häneen minkäänlaista yhteyttä ja koin hänet täysin vieraaksi, en edes omaksi lapseksi.
Ehkäpä kyllä johtu siitäkin kun hän oli niin kovin itkuinen ekat kuukaudet ja mie olin ihan poikki ja masennuinkin sen myötä.
Silloin ajattelin että lapsen saaminen on elämäni suurin virhe ja koko loppuelämä on nyt tuhoon tuomittu.. Ja myös toisaalta inhosin itteeni noitten ajatusten takia. Ajattelin jo jopa pahimpien ahdistusten keskellä antavani hänet adoptoitavaksi.
Kuulostaa kauheelta mutta todellakin tollaset oli ajatukset.
Onneksi näin viikkojen ja kuukausien vierähdettyä (ja vauvan itkujen vähennyttyä, sekä oikean hoidon saaminen masennukseen) alan vasta todella tajuta miten ihanaa on olla äiti ja miten uskomattoman suuri tunne on rakkaus omaa lastaan kohtaan =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
mutta kyl mä kans koin lapseni kaikkine parikuisraivareineen ja ylensyönteineen melko vieraaksi- se kun roikkui koko ajan tissillä: unikaveri, ruokapakki, leikkikalu, tutinkorvike... 10 päivän päästä syntymästä makasin jo letkuissa saamassa antibioottia suoraan suoneen, kun tulehdusarvot nousi ja nousi eikä syytä löytynyt mistään (rintatulehdus), puhumattakaan siitä väsymyksestä, mitä se ruokatahti yötä päivää aiheutti. Lapsi ei nukkunut koskaan, ei siis koskaan, ilman äitiä ja vain äidin kainalossa ja käsi kädessä. 24 tuntia vuorokaudessa kiinni siinä punnuksessa, joka aloitti raivoisan huudon heti, kun lattialle laski -ainakin jos joku ei salamana tunkenut tuttia suuhun heti, kun se tipahti. Ensimmäisistä kuukausista meni jonkinlaisessa koomassa, ei niistä edes jäänyt mitään mielikuvaa. Ei muista. Filmi poikki.
Just joskus tos 5-kuisena alkoi käännekohta, kun poika alkoi syödä soseita ja ruokatahti harveni. Sitä ennen mentiin korvikkeilla. Tosi vaativa edelleen, actionia non-stop, mutta jo huomattavasti helpompi. 10,5-kuisena loppui yösyötöt ja 1-vuotiaani on jo oikein valloittava persoona. Jos vaan pinnikseen nukahtaa syvempään uneen eikä herää heti kohta vaatiin mamman viereen, niin äiti ei saa unta, ei ei ei... Äiti tahtoo pidellä sitä pientä kättä, jonka kans perhepetiin joka ilta nukahdetaan.
on varmaan paljon ja vaikka vauvalla oli varmasti kova paikka tulla maailmaan niin oli sitä vähän kuin shokissa ittekin. Mulla masennus alkoi heti sektion jälkeen. Samana iltana alkoi minulla semmoinen puistattava itku. Minä vaan itkin sairaalassa ja kotona ja neuvolassa ja joka paikassa, vaikka raskausaikana ei ollut mitään mielenailahteluja, eikä kyllä ikinä ennen muulloinkaan. Luulenkin, että koko homma oli suureksi osaksi hormoneista kiinni, vaikka sitä tietenkin pahensi se koliikinomainen itku ja muut vaikeudet.
Katsoin tässä tänään digikuvia niistä ajoista kun tultiin kotiin sairaalasta ja tietysti vauvasta. Melkein kaikki ensimmäisen 2 kuukauden kuvat ovat tosin itkevästä tai nukkuvasta vauvasta. Kun se melkein aina itki tai nukkui. Semmoinen kauhea tunnelma lehahti noita kuvia katsellessa. Se oli se sama tunnelma, mikä silloin oli päällä. Minä itsekin olin aivan omituisen näköinen, eikä sydän pompannut nähdessäni vauvani niissä kuvissa pienenä nyyttinä. Toisin kuin jos katson uudempia kuvia.
Toivon kovasti, ettei alkuaikojen mielialani ole vaikuttanut pysyvästi vauvaani. Vaan kyllähän sitä sanotaan, että vauva aistii sen ja luo turvattomuutta tai jotain.
Päin vastoin asiantuntija jossain viimeajan haastattelussa sanoi, että äiti usein masentuneenakin pystyy vastaamaan niihin lapsen tärkeimpiin perustarpeisiin (ruoka, lämpö, puhtaus) ja antamaan sen verran läheisyyttä, ettei lapsi äidin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsi - siis jos kyse kohtalaisen nopeasti ohi menevästä tilanteesta (korjaantuu itsestään tai äiti saa apua).
Alkuperäisen kirjoittajan tuntemukset lienevät tavallisempia kuin julkisuudessa tiedetään - itsekin niihin osin yhdyn. Omalta osaltani olen yrittänyt puhua avoimesti ja tukea uusia/tulevia äitejä, ettei heidän tarvitsisi mahdollisesti omasta "epänormaalista" reaktiotastaan tuntea syyllisyyttä.
Todettiinko sulla ihan masennus Elfarran vai oliko se sun oma diagnoosi? Mulle kätilö sanoi heti synnärillä, että noi itkut ja ailahtelevat mielenliikkeet on todella yleisiä heti synnytyksen jälkeen eikä niitä pitäisi synnärilläkään peitellä. Mua ei vaan sit itkettänyt ei millään.
Samoin kuin kertoi, että vaavien on tutkittu tarvitsevan valtavasti kosketusta ja nimenomaan paljaalle iholle. Ei siis varmaankaan se masennus mitään hallaa ehdi tehdä, mutta on kuulemma todistettu, että lapset, jotka eivät saa kokea läheisyyttä ja hellyyttä, lakkaavat yksinkertaisesti kasvamasta ja kehittymästä. Siksikin olisi tärkeää, että näistä tunteista ja tuntemuksista puhuttaisiin, ettei äitien tarvisi turhaan tuntea avuttomuutta, huonommuutta ja häpeää. Nämähän on normaaleja myllerryksiä, mitä äidiksi kasvaminen tuo tullessaan ja tärkeintä on antaa lapselle sitä rakkautta ja hoivaa, mitä hän tarvitsee. Neuvolasta saaduissa vihkosissa taidettiin mainitakin, että ei ole ollenkaan tavatonta, että äidin rakkaus vaatii aika, kun harva on kypsä äiti heti lapsen syntyessä.
kuulostaa hyvin tutulta, ja samalla helpottavalta etten ole ollut yksin (pahojen) ajatusteni kanssa.
Oma diagnoosini olisi kyllä lähinnä pahanlaatuinen synnytyksenjälkeinen herkistyminen.
Neuvolassa täti puhui masennuksesta (hänhän ei toki lääkäri ole) ja ehdotteli minulle psykologille tai lääkärille tai jollekin menoa. Lähettivät neuvolasta minulle sitten sellaisen... ööö... joku työntekijä kuitenkin, joka kävi muutamia kertoja kotona juttelemassa. Kun en millään muka suostunut kenellekään jutella asiasta. En minä kyllä sille työntekijällekään osannut jutella. Väistelin taitavasti aiheet, jotka ois aiheuttaneet vetistelyä (taisinpa pari kertaa käydä vessassa itkemässä jos totta puhutaan).
Asiaan auttoi vähäsen se, että eräs läheinen sukulaiseni tuli minulle jokapäiväiseksi avuksi 1 kk synnytyksen jälkeen ja teki sitä kuukauden. Vauvan itkun kuuleminen sai aikaan stressikohtauksia ja kerran epilepsiakohtauksenkin. Jotain 3kk synnytyksen jälkeen alkoi helpottaa. Vauvan itkutkin alkoivat myös helpottaa. Että en tiedä helpottuiko oloni hormonitilanteen tasapainottumisesta vaiko siitä, että vauvan kanssa alkoi olla helpompaa. Ja totta puhuen myös mielenkiintoisempaa kun vauva alkoi olemaan seurallinen ja ilmeikäs. Hänet oppi tuntemaan ja ikäänkuin hänen persoonansa tuli esille.
Jos joskus vielä päätämme hommata (kuulostaapa helpolta, vuosi me tätä ensimmäistäkin yritettiin) lisäkasvua niin enpä tiedä miten tuohon masennukseen/herkistymiseen voisi valmistautua. Vai auttaako paljon jo se, että asia ei tule yllätyksenä, että on kokenut sen jo yhden kerran. Silloin ainakin esikoinen voisi kärsiä äidin itkuisuudesta ja passiivisuudesta :/
Minkä ikäinen vauva sulla on? Ja vieläkö pahat ajatukset vaivaa vai joko sie oot päässy niistä yli?
Jos terveydenhoitaja tekee diagnoosin, niin jätä omaan arvoonsa. Hyvä, ettet lähtenyt mukaan niiden juttuihin, masennushan on nykyään niin trendikästä ja kansansairaus, että mömmöjä tungetaan jokaiselle, jolla on huono päivä.
Oikeasti, tuo herkistyminen on normaalia, sanoi kätilöt ja vihkoset, mutta tämän päivän yhteiskuntahan ei salli sanoa sitä ääneen, kun lööpit huutavat jostain julkkismammojen hekumallisesta äitiysonnesta.
Mun pikkuserkku sai esikoisen syntymän jälkeen kans masennusdiagnoosin, kun oli niin väsynyt, että ennen puolta päivää väkisinkin pakko päästä nukkumaan. Yrittivät väkisin työntää sille kaikki maailman mömmöt, joita se ei suostunut -onneksi- ottamaan. Joutui taistelemaan tosi paljon, että pääsi tutkimuksiin ja verikokeista väsymyksen aiheuttajaksi kilpirauhasen vajaatoiminta, mikä oli puhjennut synnytyksen myötä. Lääkehoidolla se on oireeton, mutta tiedä mitä olisi tullut, jos olisi turhaan alkanut syömään jotakin riippuvuutta aiheuttavia pillereitä.
Ei sillä, että toki asianmukainen hoito on paikallaan niille, joilla se masennus oikeasti on. Nykyään vain se diagnoosi tehdään ensimmäisenä ilman parempia tutkimuksia.
mulla on 8kk vanha poika, oon päässyt noista synkistä ajatuksista yli ja pojan kanssa touhuaminen on aivan mahtavaa :) tietenkin välillä tulee ajateltua et mitä jos...varsinkin kun ei esim pääse lähtemään kavereiden kanssa shoppaileen/bilettään/matsiin.