Olemme 30v molemmat. Kumpikin jo tahoillaan kerran eronnut pitkästä suhteesta. olemme kohtuullisen kauan jo tunteneet toisemme ja elämä on aivan ihanaa. On vain yksi ongelma : mieheni ei suostu naimisiin sen paremmin kuin kihloihinkaan. Joten tässä kysymys. Miksi kihloihin / naimisiinmeno kannattaa ? miten perustelen sen miehelleni ? Mieheni mielestä se ei muuta nykyistä elämäntilannettamme =(. Itsestäni jo pelkästään se että haluamme paraikaa yhteistä lasta riittää yhdeksi perusteluksi. Lapsia muuten meillä on jo ennestään 4. Kiitos neuvoista ja onnellista kevättä kaikille =).
Hyvät.....
.........neuvot tarpeen
10821
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
me nyt olemme mieheni kanssa teitä nuorempia ja lapsiakaan ei ole (vielä...=)) mutta naimisiin haluaisin mennä. kihloissa olemme olleet viisi vuotta. sehän on lupaus avioliitosta. tuolloin me kyllä puhuimme naimisiinmenosta mutta enemmän se oli lupaus yhteisestä tulevaisuudesta=) nyt siis kuitenkin avioliitto tuntuisi luontevalta jatkolta. sitten jos ja toivottavasti kun teemme - siis saamme lapsia, haluan että koko pesueella on sama sukunimi. muutenkin avioliitto tuo henkistä varmuutta siitä että molemmat on jutussa tosissaan. mieheni on lupaillut häitä jo vuosia. pikkuhiljaa alkaa usko menemään. aina hän peruu puheensa... surullista. ei suhteemme tähän kaadu, mutta pahalta se tuntuu kun mies ei tiedä haluaako minun kanssani naimisiin...
eihän se naimisiinmeno mitään muuta, eikä minulla ole ruusunpunaisia kuvitelmia häiden jälkeisestä elämästä. se vain tuntuisi niin hyvältä ja tärkeältä. lainatakseni erästä sanontaa/aforismia, sanoin tämän miehellenikin: sanoista kaunein jonka tahdon sinulle sanoa, se on vielä sanomatta. ja sehän se on: tahdon. minulle suurin rakkauden tunnustus on naimisiinmeno. niin se vain on=)
ymmärrän sinua täysin. toivon parasta sinulle ja teille!
Kiitos noista sanoista.... Ei naimisiinmeno muutakkaan sitä rakkautta, mutta se vain tuntuu minusta tärkeälle. Ehkäpä olen höpsö =). Nuo sanat aion hänelle seuraavan tilaisuuden tullen sanoa....=).
30 vuotiaana menin naimisiin ja 3 lasta saimme. 2 vuotta sitten vaimoni laittoi eropaperit ja virallisesta erosta on liki vuosi nyt täynnä. Viimeisen lapsen syntyminen...hän oli jo sitä ennen n. vuotta aikaisemmin puhunut erosta ja olipa hän kirjoitellutkin niin. Henkisesti hän oli poissa, ystävilleen kertoi minun olevan huono... 7 vuotta hään hoiti lapsia ja kotia, yhteiset hetket olivat yhden käden sormissa. Taloudellinen tila oli kireätä, mutta aina kuin jostain ihmeen kautta selvisimme.
Lomamatkalla hän soitteli ystävälle (miehelle) ja auttoi ja neuvoi häntä ongelmissaan, minulle sanoi sen olevan jotakin muuta kuin mitä ajattelen. Uskoni ja yhteinen elo ja tulevaisuus mureni silmieni edessä hiljalleen, pala kerrallaan.
Laihduin kiloja. Kerran hän sanoi olleensä tyhmä kun oli ollut kanssani. Iskut tuntuivat kovenevan.
Nyt vuotta myöhemmin, muuten tasan kuukauden päästä astun alttarille. Odotan sitä hetkeäenemmän kuin mitään muuta. Ero ja ne lupaukset jotka jäivät mieleeni, kummittelevat ajoittain lailla varjon. Niitä tulee hyväksyä, ne olivat hetkiä.
Uskon kuitenkin avioliittoon, vaikka olen 42 v. Edellisessä liitossa hävisin taloudellisesti. Hänellä kun ei ollut mitään. Tuleva vaimo sanoi avioehdon olevan selkeä, mutta mielestäni niinkin arvokas asia kuin avioliitto, jossa kaikki muodostuvat yhteisiksi, joutuukin rahan takuumieheksi. Silloin voitaisiin myös avioliitot tehdä määräajaksi. Avioliitto on kahden ihmisen lupaus ja toive lähteä yhteiselle matkalle, menolippu todelliseen elämään. Avioliitto on kaiken yläpuolella.
Alustukseni on hieman pitkä, mutta miehenä voin sanoa, jos ei haluta avioitua, teidän välillänne luottamus ei olekaan sellaista kuin miltä se näyttää. Ns. miehen "liikkumavara" on avoliitossa isompi, se on totta, mutta silloin myös menetetään monia arvokkaita asioita. Ne eivät välttämättä ole isoja, omalta kohdaltani voin sanoa että elämäni parhaimpia hetkiä olen kokenut avioliitossa jossa vallitsevat usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus.
voi, kunpa saisin miehenikin ajattelemaan näin. toivottavasti hän sen itsekin ymmärtäisi, en jaksa enää kerjätä... ei mies tiedäkään mitä menettää!! =) ystäväni häissä viime syksynä miehenikin oli niin innoissaan ja puhuttiin - todellakin niin luulin ; tosissaan - häistä mutta jo vain mieli vaihtuu... ja tämä kyseinen hääpari, voi ne on niin onnellisia! ja joka päivä kun heitä näen ja tiedän että voi olla etten koskaan koe moista onnea... olen kateellinen, myönnän. mutta oikeasti todella onnellinen ystäväni puolesta!!!!!!!
onnea teille kovasti=)
Mitä tarkoitat sillä, että avoliitossa miehen liikkumavara (tai naisen) on isompi? Ja mitä tarkoitat sillä, että avoliitossa menetetään monia arvokkaita asioita (näin ymmärsin kirjoituksestasi)?
Itse en koe avioliiton juurikaan muuttaneen mitään, mikä on minusta oikein. Samoin en koe, että avoliitto olisi aikoinaan ollut jotenkin vähäpätöisempi tai merkityksettömämpi.
Toin omia näkemyksiäni esiin ja puhuin ""liikkumavarasta"" en "liikkumavarasta". Ja olenko tyrmäämässä avoliittoa, en suinkaan, olen itsekin elänyt siinä vuosia, tähän 41 vuotiaaksi on ehtinyt piipahtaa useammalla asemalla tietäen ja tuntien kuitenkin että pääteasemalle kuitenkin ollaan menossa.
Avioliiton rinnalla avoliitto ei ole niin syvällistä elämää, "Nuori vaimo" raotti avioliiton elämän lähteet, lupaus joka annetaan Jumalan kasvojen edessä on lupaus elämää suuremmista arvoista. Tiedän että kohtaan vasten kasvoja paiskautuvaa räntäsadettakin, yhdessä jaettaviin tuokioihin sekin hetki kuuluu.
Avioeroja on nykyisin paljon, ei kuitenkaan lähes niin paljon kuin julkisuudessa on esitetty. Esim. ne ketkä menivät naimisiin 3 vuotta sitten ja eroavat tänä vuonna, virheellisesti heidät tilastoidaan tälle vuodelle, kun vertailu tulisi tehdä avioliiton solmimisvuoteen. Eikä avioeroa tulisi miettiä solmittaessa avioliittoa, eihän?
En voi kiistää eikö vakaumuksella olisi mitään vaikutusta avioliittoon päädyttäessä. Itselläni "sisäinen jano" ikuista elämän lähdettä kohtaan on suuri. Olen huomannut että kristillinen elämän katsomus tuo mukanaan huomaamattaan niitä arvoja joita avoliitto ei välttämättä tarjoa.
Tässä vaiheessa haluan todeta että en kuulu niihin jotka ovat kääntyneet uskoon, elämäni ei myöskään ole joutunut tilanteeseen jossa ainoaksi pelastukseksi olisi ollut usko. Vaan ympärilläni on ollut kaikenlaisia ihmisiä, kasvoin heidän kanssaan, uskovaisiksi tunnustautuneet ihmiset ovat puhuneet ja eläneet Jumalan hyvyyden tuntemuksiensa mukaisesti. Suoraan sanoen olen lumoutuneena kuunnellut heitä. Olen aina halunnut tulla yhtä onnelliseksi kuin he ovat. Olenkin aina tiennyt että Jumala on olemassa, ja myös miettinyt miksei niille jotka eivät usko, Hän ei näyttäydy, kuten minulle joka tiedän, näyttäytyy.
Sellaiset tuntemukset kuin esim. hyvyys, toisen kunnioittaminen, välittäminen... kätkeytyvät rakkauteen jonka läsnäolossa elämä saa ravintoa.
Toisinkin päin ajatellen perhe on ytimemä yhteinen, lapset saavat kasvaa vahvoina uskomaan avioliiton turvallisuuteen. Se mitä laki sanoo esim. puolisin kuolemisesta johtuvasta omaisuuden jakamisesta perheen kesken, jääköön omaan arvoonsa.
Olen eronnut kuten jo sanoin, ja yhteishuoltajuus on lastemme kanssa. Koen menettäväni paljon kun näen lapsiani niin harvoin, tunnen syvää ikävää. Nyt tiedän miltä jätetyltä tuntuu.
Toivon että avioliitossani saisin olla onnellinen, onni on osa rakkautta, uskon siihen.
Niin kovin oikeassa olet. Sitähän se tekee : lujittaa luottamusta. Olen voimaton ja "lyöty". Tuntuu kuin mielipidettäni aliarvioitasiin tässä suhteessa. Voisi tietenkin olla toisinkin päin, mutta itsestäni tuntuu pahalle. Ja onnea sinulle nyt ja tulevaisuudessa.=)
Jos olette vanhoinakin avoliitossa, on suuri todennäköisyys joutua eri palvelutaloihin/ vanhainkoteihin. Avioparina pääsette hellimään toisianne samassa majassa vielä mummuiässäkin..
Heips!
Pyysit perusteluita miksi avioliittoon kannattaa mennä. Kirjoittelen nyt joitakin mielipiteitäni.
Kyllä se vaan niin on, että avioliitto on oikea liitto, jossa ollaan vannottu ikuista rakkautta Jumalan ja ihmisten edessä. Avoliitto ei mielestäni ole mikään liitto (toivottavasti en loukkaa...), mutta avoliittoon voi mennä melko heppoisinkin perustein, eikä se ole sama asia kuin avioliitto.
Avioliitossa luvataan täydellistä sitoutumista ja naimisiinmeno on suurin rakkauden osoitus!
Tutkimukset osoittavat, että avioliitot päättyvät PALJON harvemmin eroon kuin avoliitot. Avioliitoissa myös miehet elävät huomattavasti terveempinä kuin ei-naimisissa olevat ikätoverinsa. Avioliitossa olevat naiset kokevat orgasmin paljon useammin, kuin naiset avoliitoissa.
Nämä nyt ovat karkeita tutkimustuloksia. Voihan joillakin avopareilla mennä tosi hienosti avosuhteessaankin, mutta silti avioliitossa useammin nautitaan puolisosta enemmän kuin avosuhteessa ja avioliitot myös kestävät paremmin kuin avosuhteet.
Onhan se kiva myöhemmin sitten muistella hääyötä ja näyttää lapsille hääkuvia. Häiden järjestelyissäkin on PALJON ihania hetkiä ja mukavaa muisteltavaa. Jää myös ikiomat polttarit kokematta, jos ei naimisiin uskaltaudu...
Itse olen ONNELLISESTI naimisissa ja samaa onnea toivon sinulle ja kaikille muillekin!
Näinhän se on ;). Tosin, nämä luettelemasi asiat tuskin iskostuvat tuon miehen körilään niskaan. Hän on itse avioeroperheestä, jossa kaikki meni päin h.......ä. Hän on kuulemma nähnyt liikaa miten avioliitto ei voi tarjota hänelle mitään hyvää.... Niin se vain on. Tuntuu vähän hassulle : aivan kuin odottaisin että milloin hän kyllästyy ja lähtee. Avioliitossa olisi olo henkisesti turvallisempi.