Ahdistus on kuin moukari,
se rikkoo kaikki muurit,
joita kauan rakensin.
Se rikkoo valkeat kivet, marmori laatat,
ne, joilla koristin mustat muurini.
Nyt kaikki näkevät iloisen ulkokuoreni alle,
mustat lohkareet, joilla eristin itseni,
jotta muut eivät joutuisi kärsimään.
He näkevät, etten olekkaan alati iloinen,
huoleton veikko.
Vaan että minullakin on huolia, murheita,
se sama tumma peikko, joka myös heitä väijyy.
He eivät halua nähdä minun peikkoani,
heillä on omansa.
Sillä minun peikkoni on kasvanut sisälläni,
vahvistunut, takonut moukarin tuskani liekeissä.
Ahdistuksen moukari ei tyydy marmoriin,
valkeaan, hataraan.
Se tahtoo koetella voimiaan,
kaataa mustat muurini maan kamaraan.
Moukari iskee mustaa kiveäni, muuriani.
Se tekee siihen särön, toisenkin.
Tuolla näkyy lohkeama, nyt jo halkeama.
Moukari takoo samaa tahtia,
peikollani on suurta voimaa, mahtia.
Nyt tippuu kivi, varokaa!
Se osuu peikkoon, kimpoaa pois.
Peikko vavahtaa, kasvaa,
tuska sille lisää voimaa vain tois.
Muurini taistelee vastaan, turhaan,
tämä taistelu on jopa sille liikaa.
Viimeisen kerran moukari heilahtaa,
vaalimani muuri kumoon kellahtaa,
Kerran se oli paksu, korkea, voitamaton.
Sisäänpääsy oli mahdoton.
Vaan huomioinut en tuskaani sisällä katkeraa,
juuri se osa ihmistä, joka rakkautta,
lempeä janoaa.
Siitä syntyi katkera viha, ahdistus,
peikko ja tuo moukari kauhistus.
Jotka lopulta mustat muurini sortivat,
sekä valkoisen marmori kuoreni rikkoivat.
se rikkoo kaikki muurit,
joita kauan rakensin.
Se rikkoo valkeat kivet, marmori laatat,
ne, joilla koristin mustat muurini.
Nyt kaikki näkevät iloisen ulkokuoreni alle,
mustat lohkareet, joilla eristin itseni,
jotta muut eivät joutuisi kärsimään.
He näkevät, etten olekkaan alati iloinen,
huoleton veikko.
Vaan että minullakin on huolia, murheita,
se sama tumma peikko, joka myös heitä väijyy.
He eivät halua nähdä minun peikkoani,
heillä on omansa.
Sillä minun peikkoni on kasvanut sisälläni,
vahvistunut, takonut moukarin tuskani liekeissä.
Ahdistuksen moukari ei tyydy marmoriin,
valkeaan, hataraan.
Se tahtoo koetella voimiaan,
kaataa mustat muurini maan kamaraan.
Moukari iskee mustaa kiveäni, muuriani.
Se tekee siihen särön, toisenkin.
Tuolla näkyy lohkeama, nyt jo halkeama.
Moukari takoo samaa tahtia,
peikollani on suurta voimaa, mahtia.
Nyt tippuu kivi, varokaa!
Se osuu peikkoon, kimpoaa pois.
Peikko vavahtaa, kasvaa,
tuska sille lisää voimaa vain tois.
Muurini taistelee vastaan, turhaan,
tämä taistelu on jopa sille liikaa.
Viimeisen kerran moukari heilahtaa,
vaalimani muuri kumoon kellahtaa,
Kerran se oli paksu, korkea, voitamaton.
Sisäänpääsy oli mahdoton.
Vaan huomioinut en tuskaani sisällä katkeraa,
juuri se osa ihmistä, joka rakkautta,
lempeä janoaa.
Siitä syntyi katkera viha, ahdistus,
peikko ja tuo moukari kauhistus.
Jotka lopulta mustat muurini sortivat,
sekä valkoisen marmori kuoreni rikkoivat.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tarkoitus, mutta jotensakin hauska...
Heh heh... Niinkö luulet. :P Osaisitko jotenkin perustella syytä tuohon hauskuuteen?
Runon tarkoitus on siinä, että en ole ollut vihainen millekkään tai kenellekkään yli kymmeneen vuoteen. Pelkään, että vielä joskus kaikki patoutunut raivo on liikaa kestettäväksi ja purkautuu yhdellä kertaa ulos.
Onneksi se aika ei ole vielä... ==
se kuulosti hyvältä sadulta. Siinä oli hyvä meininki. Ehkä sanavalinnatkin vaikuttivat siihen, että runo tuntui hauskalle. Nuoret osaavat esittää asiat niin raikkaasti...
Kiitos tuosta.
Sainkin tuon innostuksen kirjoittaa tänne, tuolta Mysticolta. Oletko niitä katsonut?
Ite sillointällöin luen niitä ja vaikka ovatkin hirmu surullisia, niin ainakin osuvat asian ytimeen.
ahdistavia olivat minun makuuni, sydän rupesi hakkaamaan! Taidan lukea mieluummin satuja... kirjoita jatkossakin!?
Lupaan yrittää laittaa tännekkin, jos sattuu taas liekki leimahtamaan. :)
Tällä hetkellä tosin asiat menevät hyvin ja siitä iloitsen niin kauan kuin vain mahdollista.
Toivottavasti se piilevä raivo purkautuisi mieluummin noihin runoihin kuin kehenkään lähimmäiseen. :D
:))