Viimeiset

Henkka kirjoitti:

Viimeiset
--
Prologi

Vuosi on 2065, aikaa jolloin kaikkiin sairauksiin on parannus ja sotia ei enää ollut. Nykyään kaikki ratkaistiin puhumalla televiestien välityksellä. Ihminen on lähtenyt kotiplaneeteltaan ensin raiskattuaan ja kulutettuuaan sen uusiutumattomat luonnonvarat. Kuussa ja venuksessa on nyt kummassakin kaksi kaupunkia: kuussa Las Luna ja San Auscwiz ja venuksessa New Hope ja September. Ihmisen teknologia on huipussaan, ei ole mitään mitä tarvittaisiin lisää. Elämä on tasapaksua ja haasteetonta. Maassa asuvat enää köyhät ja vanhat ihmiset; maa on ihmiskaatopaikka. Maata rekonstruktoitiin vuonna 2044: jokapuolelle istutettiin geenimuunneltuja, saasteita kestäviä metsiä ja eläimiä. Tuolloin ihminen ei ollut vielä muuttanut kotiplaneettansa ulkopuolelle. Nykyään kukaan venuksessa tai kuussa asuva ei ajattele maata, se on kuollut ja kuopattu roskaläjä näille ylellisyydessä eläville. Maassa asui viimeisen vuonna 2052 tehdyn väestömittauksen mukaan enää noin 2 miljoonaa ihmistä. Melkein kaikki maat olivat liian saastuneita asuttaviksi. Yksi niistä oli kooltaan pieni, entisen euroopan unionin maa, Suomi. Historia kertoo Suomen olleen viimeinen maa, joka vuonna 2031 vastusti 3. maailmansodan julistamista uudelle liittoutumalle: punaiselle kädelle, johon kuului yhteensä 15 maata. Heidän johtajanaan oli syntyjään yhdysvaltalainen Santana Kirbing, joka laukaisi ensimmäisenä maailmassa fuusiopommin. Räjähtäessään fuusiopommi kehitti
30 000km/h etenevän 5 miljoonan asteen kuumuisen ilmapilven, joka levisi olosuhteista riippuen jopa kahden tuhannen kilometrin päähän räjähdyspaikasta. Kirbing laukaisi pitkien, mutta tuloksettomien, rauhanneuvotteluiden päätteeksi pommin kohti yhdysvaltoja vihan vallassa. Kukaan ei vielä tänäkään päivänä tiedä, mistä Kirbing oli niin suivaantunut.
Yhdysvallat tietenkin vastasivat iskuun ja pian mukana olivat melkein kaikki sotaan kynnelle kykenevät maat. Lukuunottamatta Suomea, Espanjaa ja Ranskaa jotka erosivat kaikista liittoutumista välttääkseen joutumasta mukaan sotaan.
Sota kesti neljä pitkää ja veristä vuotta, jolloin punainen käsi saatiin voitettua. Mutta millä seurauksilla.
Sodan loputtua ydinsäteily tappoi vielä ihmisiä ja monet maat muuttuivat kelvottimiksi asua. Pian ihmiskunnasta oli jäljellä vain noin yksi viidesosa, ja suuret pakolaisvirrat suuntautuivat sodasta vähillä naarmuilla selvinneisiin Suomeen, Espanjaan ja Ranskaan. Nämä maat ottivat kykynsä mukaan ihmisiä, mutta kaikki eivät tietenkään mahtuneet. Fred oli yksi näistä pakolaisista, jotka onnistuivat pääsemään suojaan tuhoutuneesta maailmasta. Fred, tarkemmin Fredmund Sieger, oli alkuperältään Sveitsiläinen plasmateknikko ja hän oli auttanut Sveitsiä kehittämään älykkäitä kuudennen sukupolven aseita sotaan. Nykyään 16 vuotta myöhemmin Fred oli 37-vuotias metsästäjä joka eli eristäytynyttä, vaatimatonta elämää Suomen pohjoisosassa ja koitti kaikin keinoin hyväksyä pimeän menneisyytensä.

I

Fred nosti aseen olalleen ja puuskautti ilmat keuhkoistaan. Hetken ilkikurinen hiljaiusuus ennen laukaisua, metsän pelokas kohahdus pamauksen kiiriessä sen syvimpiin kolkkiin; ne olivat asioita jotka kuuluivat Fredin elämään pysymättömästi ja joita hän koko sydämestään rakasti. Fred oli osunut peltopyyhyn, kauniiseen kullan- ja tummanruskeaan höyhenpukuun pukeutuneeseen kanaeläimeen. Fred nosti peltopyyn maasta ja kiitti hiljaa nimetöntä metsänjumalaa saalistaan. Fred ei ollut uskonnollinen mies millään tavalla, hän vain oli varautunut kaikkeen. Esimerkiksi siihen, että tämä metsäjumala tosiaan kuuli hänen rukouksensa ja olisi siitä mielissään. Fred oli täksi päiväksi saanut tarpeeksi riistaa kaadetuksi, joten hän suuntasi kulkunsa takaisin mökkiinsä.
-Jalkaa toisen eteeen, minne tie taas vie, Fred hyräili vanhaa lorua askeltaessaan kuvankauniissa talvisessa korpimaisemassa.
Parin tunnin matkan jälkeen Fred näki tutun mökkinsä häämöttävän edessään ja huokaisi mielihyvästä. Ulkona ei ollut kovin kylmä, vain pari astetta miinusta, mutta harvinaisen kova pohjoistuuli oli kangistanut Fredin jäsenet. Kopisteltuaan jalkansa ovenkarmiin Fred astui sisään lämpimään mökkiinsä. Mökki ei ollut iso: vain noin 30 neliömetrin kokoinen, mutta aivan riittävä Fredille. Fred oli rakentanut jokaisen tuuman tästä mökistä ja se tuntui hänestä enemmän kodilta kuin mikään muu paikka maailmasta. Enemmän kuin hänen lapsuudenkotinsa oli tuntunut. Täältä, Suomen syvimmästä kolkasta, hän oli taas löytänyt itsensä.
Nypittyään sulat ja suolistettuaan pyyt Fred laittoi lihat jo kiehuvaan veteen ja sekoitti veteen myös hieman aamulla löytämiään yrttejä ja juureksia makua tuomaan.
-Sitten vain odottamaan, hän totesi hiljaa ja asettui ketunnahkoilla vuorattuun nojatuoliinsa. Tuoliin jossa hän aina iltaisin auringon laskiessa luki jotain monista kirjoistaan, joita hän oli elämänsä varrella kerännyt mökkiin. Fred vaipui uneen.

II
Fred seisoi kylmässä tuulessa vain alusvaatteet päällänsä. Kylmä tuiversi hänen hiuksiaan ja jäädytti hänen partansa. Jostain kuului kolkutusta, mutta mistä? Kylmä kangisti hänen jäseniään ja kolkutus tuli lähemmäksi, aivan kuin verho olisi avautunut..
Fred heräsi säpsähtäen ja hikisenä ulisevaan tuuleen. Hän huomasi helpotuksekseen olevansa omassa mökissään, mutta täällä oli todella kylmä ja tuuli ujelsi kuin piru itse. Oliko mökki sortunut?! Fred nousi sydän pamppaillen tuolistaan ja katsoi taakseen mistä kylmä tuuli hönkäili jäätävää hengitystään mökkiin ja huomasi oven olevan auki.
- Mutta miten se on mahdollista, Fred tuumi astuessaan ovea kohti mutta jähmettyi kesken matkan. Ovella makasi ruumis. Ajatukset poukkoilivat Fredin päässä ja hänen täytyi lätkäistä itseään selvittääkseen itsensä. Fredin hämmästys ei ollut mitenkään kummallista, sillä lähin asutuskeskus sijaitsi täältä monta sataa kilometriä etelään. Sinne Fred matkusti kerran vuodessa vaihtamaan turkiksia ja tekemiään veistoksia ammuksiin ja suolaan. Mutta sen hän teki vain kesäisin, ja nyt oli melkein keskitalvi. Fred meinasi tuupata ruumiin ulos viedäkseen sen huomenna metsään, mutta tuli ajatelleeksi jospa mies olisikin elossa. Hiljaa murahtaen Fred raahasi ruumiin sisälle taloon ja sulki oven huolellisesti. Takka oli sammunut ja kylmän pesän päälle oli kerrostunut jo lunta. Jos hän aikoisi itsekään elää tätä yötä pidemälle, pitäisi takkaan laittaa tuli. Fred pudotti ruumiin takan viereen ja pyyhki siitä suurimmat lumet pois. Aseteltuaan puut ja sytytettyään tuohen joka nuoli iloisesti kuivaa puuta, alkoi pian iloinen takkatulen loimu heittää varjojaan mökin seinille. Yht'äkkiä hän kuuli hennon voihkaisun ja Fredin sydän pompahti kurkkuun pelästyksestä. Hän ei ollut tottunut vieraisiin ääniin mökissään ja tuo pieni voihkaisu nosti hänen ihonsa kananlihalle takkatulen lämmöstä huolimatta. Tuo muukalainen oli kuin olikin elossa! Fred raotti hänen huuliaan sen verran että sai kaadettua hieman lämmintä keittoa niiden välistä. Mies yskähti voimattomasti, mutta nieli lopulta kaiken. Fred haukotteli ja joi itsekin kupillisen keittoa miettien miksi ja ennenkaikkea miten mies oli tänne päässyt sillä kukaan ei tietänyt hänen mökkinsä olinpaikkaa. Ja selviäisikö mies yön yli? Siemaistuaan viimeiset pisarat keitostaan Fred haki ylimääräisen huopansa jota hän piti erityisen kylmien öiden varalta, ja peitteli miehen sillä. Sen jälkeen hän asettui taas tuoliinsa raskaasti huokaisten ja vaipui uneen.

III
Fred heräsi hiljaa haukotellen ja yritti nousta istumaan, mutta hänen kaulallaan oleva puukonterä suostutteli hänet takaisin istumaan.
- Oli jo aikakin herätä, kuului voimaton ääni hänen sivultaan. Fred tunsi puukon tärisevän kaulallaan, ja tiesi hyökkääjänsä olevan kaatumispisteessä.
- Jospa ottaisit sen puukon pois kaulaltani, Fred sanoi.
Oli hetken hiljaista, aivan kuin hyökkääjä olisi kerännyt voimia puhumiseen.
- Ja sen jälkeen tappaisit minut vai? Älä luulekkaan, kuului hiljainen, lähes kuiskaava ääni hänen sivultaan.
- Jos olisin halunnut tappaa sinut, niin olisin jättänyt sinut ulos makaamaan ja antanut pakkasen tehdä työn. Sen sijaan minä raahasin sinut sisään ja juotin sinulle keittoa. Ja tämäkö on kiitos?, Fred ärähti hiukan suuttuneena kiittämättömälle hyökkääjälle.
Taas hetken hiljaista. Sitten puukko siirtyi pois hänen kaulaltaan ja Fred tunsi kuuman veripisaran valuvan kaulalaan.
- Jospa nyt alkaisit selittää, Fred aloitti noustessaan tuolilta, mutta huomasi hyökkääjänsä pyörtyneen puukko vielä kädessään. Fred hymyily huvittuneena tilanteelle ja käänsi hyökkääjänsä selälleen. Fredin huvittunut virnistys vaihtui hämmästykseen hänen huomatessaan hyökkääjänsä naiseksi. Ensimmäisenä sukupuolen jälkeen hän huomasi naisen hyvin kauniiksi. Päätään pudistaen hän nosti hennon kehon käsivarsilleen ja laski sen takan eteen. Lisättyään puita hiillokseen hän juotti lisää keittoa naiselle. Fred kurkisti ovesta ulos. Oli jo melkein puolipäivä, kohta hänen pitäisi mennä metsälle jos hän meinaisi hommata ruokaa heille molemmille. Onneksi hän oli säilönyt kuivalihaa pahan päivän varalle, sillä se tulisi nyt tarpeeseen. Fred peitteli vielä naisen, nappasi kiväärinsä oven vierestä ja lähti.

IV
Päivät kuluivat ja naiselle nousi korkea kuume. Fred alkoi yhä varmemmin uskoa että nainen kuolisi pian. Mutta tasan kahdeksan päivän kuluttua naisen saapumisesta alkoi kuume yllättäen laskea ja naisen kuumehoureiset painajaiset vaihtuivat sikeään ja terveeseen uneen. Fred kävi joka aamu metsällä ja kiitti metsänjumalaa harvinaisen runsaasta riistasta. Hän ei joskus kesäisinkään ollut saanut näin paljoa riistaa pyydettyä. Yhtenä aamuna yksi jäni oli jopa loikkinut hänen viereensä, kuin haluten pataan. Fred oli hyväsydämisyyttään hätistänyt sen pois. Fred söi vain sitä minkä oli omalla vaivalla saanut. Ehkäpä se oli metsäjumalan koe, sillä sen jälkeen riistaa alkoi tulla sitäkin enemmän ja Fred eli kylläisenä saaden myös naiselle sen pienen ruokamäärän mitä nainen kuumehoureidensä välissä sai syötyä. Kymmenentenä päivänä naisen tulosta nainen viimein tuli tajuihinsa. Fred oli hulluna uteliaisuudesta ja tuhat kysmymystä odottivat vastuksiaan, mutta huomattuaan kuinka heikkona nainen oli Fred ei raaskinut häntä alkaa kuulustelemaan.
Syötyään vähän lihaa ja juotuaan aimo annoksen vettä nainen mutisi heikosti kiitoksen ja vaipui takaisin parantavaan uneen.

V
Kahden viikon kuluttua nainen pystyi jo seisomaan ja syömään itse. He söivät takan edessä Fredin aamulla kaatamaa hirveä. Fred oli palanut innosta kysyä kysymyksiään naiselta, mutta nyt nähtyään pohjattoman surun naisen silmissä Fred päätti naisen antaa itse kertoa tarinansa kun haluaisi.
- Oliko ulkona kylmää, kysyi nainen pitäen katseensa lautasessaan.
- Ei niin kylmä, etteiko riista olisi ollut liikkeessä, Fred sanoi yhtälailla katse lautasessa.
Syntyi epämiellyttävä hiljaisuus ja kummatkin katsoivat eri suuntiin.
- Minun nimeni on Taylor, sanoi nainen ja katsoi ensi kertaa Frediä silmiin.
- Minun on Fredmund, mutta.., Fred meinasi sanoa että ystävät kutsuvat häntä Frediksi, mutta muisti sitten ettei hänellä ollut ystäviä. Ei enää.
- Kutsu minua Frediksi, Fred sanoi hiljaa.
He söivät ateriansa loppuun hiljaisuudessa ja menivät nukkumaan. Fred oli vaatimalla vaatinut naista ottamaan hänen sänkynsä, joten Fred nukkui yönsä nykyään nojatuolissaan. Fred veti peiton leukaansa ja sulki silmänsä. Juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, hän kuuli naisen itkevän. Hämmentyneenä, tietämättä mitä tehdä Fred yritti nukahtaa uudestaan, mutta hän kuuli korvissaan naisen itkun, eikä pystynyt nukahtamaan. Viimein Fred keräsi rohkeutensa ja otti naisen syliinsä ja tuuditti häntä kuin pientä vauvaa. Nainen tarrasi häneen ja itki kunnes kummatkin nukahtivat.

VI
Aamulla Fred heräsi ja huomasi olevansa vieläkin naisen vieressä. Nainen nojasi hänen rintaansa vasten lämpimänä ja herkkänä. Fred tunsi naisen lämmön peitonkin läpi ja huomasi taas kuinka kaunis hän olikaan. Fred huokaisi hiljaa ja siirsi varovasti Taylorin pään sängylle, peitteli hänet ja lähti metsälle.
Muutaman päivän päästä Taylor halusi tulla hänen mukaansa metsästämään. Fred suostui ilostuen kun sai mukaansa seuraa muuten niin tylsille eräretkille.
Taylor astui ulos ovesta hiukan arastellen ulkona olevaa kirkkautta, mutta hetken totuteltuaan valoon hän avasi silmänsä kokonaan.
- Voi kuinka kaunista täällä on! En ihmettele ollenkaan miksi muutit tänne asumaan, Taylor huokaisi ihastuksesta ja astui eteenpäin polkua, joka oli muodostunut Fredin toissa-aamuisesta metsästysretkestä. Fred hymyili lempeästi ja astui naisen perään.
Sinä aamuna Taylor ampui ensimmäisen riekkonsa ja ylpeili siitä koko päivän Fredin vain tyytyessä nöykkäilemään huvittuneena mutta iloisena naisen palautuneesta elämänilosta.
Illalla takkatulen ääressä he nauttivat iltapalaa ja juttelivat ensimmäistä kertaa kunnolla. Taylor ei enää tuntunut niin kaukaiselta, ja kuilu heidän väliltään tuntui kadonneen. Vähäpuheinen Fredkin huomasi pälättävänsä kilpaa naisen kanssa päivän asioista ja lopulta he molemmat nauroivat sydämellisesti Fredin kertomalle kaskulle vanhasta ketusta ja hirvestä. Naurun hellitettyä Taylor vakavoitui ja Fred arvasi hänen nyt kertovan tarinansa.
- Tiedätkö Fred, minä en koskaan tuntenut vanhempiani. He kuolivat kun olin 2-vuotias. Heiltä jäi kuitenkin paljon rahaa ja sain rahoitettua opintoni maailman huippukouluissa. Koulutin itseni biokemistiksi, ja päädyin lopulta BioTechs-nimisen yhtiön palkkalistoille, Taylor kertoi hiljaisella äänellä.
- Käytkö Fred koskaan kaupungissa, Taylor kysyi.
- Joka vuosi, yleensä kesäisin mutta joskus keväisinkin, Fred vastasi yhtälailla hiljaa.
- Viime kesän puolivälissä täällä Suomessa ilmestyi omituinen sairastapaus: ei mitään oireita: ihminen vaikuttaa täysin terveeltä, kunnes jokin päivä kuolee. Ja tiedän, niinhän käy muutenkin. Mutta nyt täysin terve nuori saattoi kesken koulupäivänsä lyyhistyä pulpetilleen sydän pysähtyneenä. Ruuminavauksessa ei löydy mitään, eikä myöskään biologisessa tutkimuksessa. He kaikki olivat terveitä kuin pukit, ei mitään vikaa missään.
Kuitenkin epidemialla oli kaikki taudin oireet: se alkoi levitä yhdestä hienostokuapunginosasta, ja lopulta ympäri Suomea alkoi kuolla ihmisiä. Joten jätimme laskuista pois ympäristötekijät. Ihmisiä alkoi kuolla jopa monta sataa päivässä. Lopulta oli jäljellä vain parisensataa ihmistä ja me lähdimme yhteistuumin pohjoissuomeen etsimään asutusta. En tiedä selvisivätkö muut.., Taylorin ääni murtui ja Fred tarttui häntä kädestä itsekin liikuttuneena. Hetken päästä Taylor jatkoi.
- Saimme hätääntyneitä holoviestejä myös muualta maailmasta samoihin aikoihin kun ensimmäiset tapaukset alkoivat Suomessa. Viikkoa ennen pakoamme Ranskan radioliikenne hiljeni, 2 päivää ennen Espanjan. Fred, koko maailma on kuollut!, Taylor parahti ja Fred sulki hänet syliinsä. He itkivät yhdessä maailmalle.

VII
Aamu sujui hiljaisesti, kumpikin oli sulkeutunut omiin mietteisiinsä. Sinä aamuna Taylor ei tullut mukaan metsälle, vaan jäi kotiin kutomaan villapitaa Fredille.
Fredille ei ollut pitkään aikaan ollut aikaa miettiä asioita yksistään. Hänen oli vieläkin vaikea käsittää, että he olivat viimeiset ihmiset maailmassa. Yht'äkkiä hän myös tajusi että hänen harteillaan lepäsi maapallon ihmisten tulevaisuus. Hän myös tajusi Taylorin ymmärtäneen tämän ja sen takia olleen niin vaisu aamulla. Fred rakasti Tayloria, mutta pelkäsi tämän tunteen olevan yksipuolista. Voi kuinka Fred olisikaan halunnut kertoa Taylorille! Fred karisti mielestään turhat ajatukset ja keskittyi metsästykseen.
Fred palasi mökille monta tuntia myöhässä, ja Taylor ryntäsi häntä vastaan ovella huolesta sekaisena.
- Luulin sinulle käyneen jotain!, Taylor huudahti.
- Mitä minulle nyt olisi.., Fred mutisi hämmentyneenä äkillisestä tunteenpurkauksesta.
Fred tunsi nyt koittaneen ajan paljastaa hänen tunteensa Taylorille.
- Taylor, minä rakastan sinua, Fred raakkui. Hänen kurkkunsa tuntui hiekkapaperilta.
Taylor kääntyi poispäin Fredistä. Fred pelästyi Taylorin sanovan ettei hän rakasta Frediä, että hänen miehensä oli tuolla jossain kuolleena, mutta hetken päästä Taylor käännähti kyyneleet silmissään Frediä kohti.
- Fred, minäkin rakastan sinua!, Taylor kuiskasi ja suuteli Frediä.
Taylor ja Fred vannoivat ikuista rakkautta tähtien todistaessa tätä pyhää hetkeä. Fred kantoi Taylorin sänkyynsä ja heidän sielunsa kietoutuivat yhteen takkatulen heittämässä loimussa.
--
Epologi

Vuotta myöhemmin Fredille ja Taylorille syntyi ensimmäinen lapsi. Se oli terve ja potra poika, joka ristittiin Taylorin isän mukaan Ericiksi. Kymmenen vuoden päästä heillä oli jo yksitoista lasta ja Fredin piti laajentaa asuntoaan. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Fred nukkui pois jättäen jälkeensä neljätoista rakastavaa lasta ja vaimonsa. Surunmurtama Taylor nukkui pois vuotta myöhemmin. Vuonna 2114 ensimmäiset Fredin ja Taylorin jälkeläläiset lähtivät matkalle eteläsuomeen etsimään tarunomaisia kaupunkeja joista iltatulella kerrottiin tarinoita. Ja ne myös löytyivät. Samalla he löysivät koko kansansa historian. Saavutukset ja epäonnistumiset. Heistä kaksi lähti takaisin Fredin asunnolle, josta nyt oli kasvanut kokonainen kylä. Kaksi vuotta myöhemmin suurin osa ihmisistä muutti kaupunkeihin asumaan ja korjaamaan niitä asumiskelpoisiksi. Suomeen alkoi kehittyä kukoistava ja luontoa kunnioittava kulttuuri. Vuonna 2506 oli koko maapallo taas asutettu ja väkiluku lähenteli kolmea miljoonaa. Ihminen oli löytänyt uudestaan tegnologian.Uudelle sukupolvelle kävi ilmi että ihmisiä asui muuallakin, toisilla planeetoilla. Lukuisista yhteydenottoyrityksistä huolimatta muihin asutuksiin ei saatu yhteyttä, aivankuin ne olisivat kuolleet kaikki. Uusi sukupolvi tutki kirjoituksia, ja näki kuinka selvästi ihminen oli orjuuttanu itse itsensä tegnologialla ja tunsi sääliä esi-isiään kohtaan sillä uusi sukupolvi ei käyttänyt tegnologiaa omaksi hyödykseen, vaan parantaakseen maailmaa jossa asuivat. Vuosi jolloin ensimmäinen Taylorin ja Fredin lapsi syntyi, nimettiin juhlapäiväksi nimeltä Uudelleensyntyminen. Frediä ja Tayloria muistoa kunnioitettiin ja heitä kutsuttiin Viimeisiksi. Uusi ihmiskunta oli syntynyt.

- Henri Lentonen

Toivottavasti piditte, ja kaikenlainen palaute olisi mukavaa. :)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä