Tämä on tositapahtumiin perustuva. Jos olisit tarinan tyttö, millaisia tuntemuksia tämä tarina sinussa herättäisi?
__________________________________________________
KOLME PÄIVÄÄ JA HÄN
Huomasin hänet lukion alkaessa. Hän oli kuin muutkin tytöt, mutta silti katseeni vaellellessa se pysähtyi aina häneen. Mietin kauan, mikä sai tämän aikaan, mutta se selvisi kyllä. Hänen hymynsä... Hänen hymynsä oli kaunis, ihastuttava, niin valloittava että se sai minut tuntemaan käsittämätöntä onnellisuuden tunnetta, vaikken edes tuntenut häntä. Hymyillessään hänen huuliensa alta paljastuivat kauniit hampaat. Suupielet kohosivat vienosti, luoden kasvoille ilmeen jota ei voi kuvitella, kuvailla tai piirtää. Kauniit siniset silmät loistivat kuin tuikut pimeydessä, luoden syvän katseen, jonka olisi halunnut osuvan omalle kohdalle - sitä sattui kuitenkin vain harvoin. Hänen ilmeensä hehkui onnellisuutta, lämpöä ja rakkautta, jonka halusin saada lähelleni.
Olin välillä unohtanut hänet stressin alla koulussa, mutta aika-ajoin hänen kasvonsa pyörivät mielessäni ja tunsin kaipuun läheisyyteen ja rakkauteen, jonka häneltä olisi voinut saada. Hän oli poikkeuksellinen, aidosti rakastettava ihminen, jonkalaisia on vähän. Raitis, ei polta tai kiroile, asiallinen, ystävällinen, ihastuttavalla tavalla ujo ja kaikella tavalla viehättävä - kuin unelmieni täyttymys, jota en uskonut olevan olemassakaan.
Meni päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosi. Tunsin olevani ihastunut. En ollut juuri koskaan jutellut hänen kanssaan koulussa, mutta tunsin, että hän olisi se oikea. Halusin kertoa hänelle tunteistani, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Olin epätoivoinen, en keksinyt mitään hyvää keinoa. Mietein, olisiko voinut mennä kertomaan koulussa, olisiko pitänyt soittaa tai käydä tapaamassa, liittyä seuraan koulun jälkeen... Kunnes viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi huono, mutta mahdollinen tekstiviesti. En tiennyt edes hänen numeroaan, mutta sain sen numeropalvelusta. Kirjoitin erilaisia viestejä ja kuvittelin itseni hänen asemaansa - viestit tuntuivat töksähtäviltä ja huonoilta.
Sain kuitenkin lähetettyä viestin, jossa pyysin häntä ulos. Koko sinä päivänä en pystynyt keskittymään mihinkään, en syömään, ajattelemaan. Kiemurtelin vain paikallani miettien, mitä hän mahtoi ajatella. Tällainen lähes tuntematon lähettää yhtäkkiä viestin, jossa kertoo haluavansa tutustua paremmin. Kului vartti, puoli tuntia, tunti, puoli päivää, enkä saanut vastausta. Olin pettynyt, olin todella pettynyt itseeni, miksi tein niin ja mitä tein väärin. Olisiko pitänyt jättää viesti lähettämättä? Käperryin surullisena peiton alle, puristin puhelintani ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hän vastaisi - vastaisi sitten mitä tahansa. Kului puoli minuuttia, ja sitten sain viestin. Häneltä.
Olin onnellinen, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui! Soveimme tapaamisesta, josta olin osannut vain haaveilla. Se tuntui epätodelliselta, enkä tiennyt mitä ajatella. Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestin, enkä sen jälkeen voinutkaan ajatella muuta. En turhaan hermoillut tapaamisesta, sillä tiesin että olisi oltava vain oma itsensä
Se hetki lähestyi, jolloin minun olisi pitänyt tehdä vaikutus. Se ei tullut yhtäkkiä, vaan matelemalla, hitaasti kiduttaen. En onnistunut pitämään jännitystä loitolla, mietein mistä puhuisimme, miten hän katsoisi minua, mitä hän ajattelisi. Jännitys kuitenkin laukesi. Näin hänen tulevan sovittuna hetkenä, olematta myöhässä, hymyillen ja ripeästi liikkuen. Se tuntui hienolta, joku välitti minusta.
Tapaaminen sujui hienosti, kumpikin tuntui avoimelta ja suorapuheiselta. En tuntenut tehneeni mitään väärin, enkä yrittäneeni mitään liikaa, olin vain oma itseni. Puhuimme niitä näitä, välillä oli taukoja, mutta ne eivät minua haitanneet. Katsoin hänen turvallisiin silmiinsä, mutta hän vältteli pidempiä katsekontakteja. Oikeastaan hyvä, sillä olisin voinut katsoa niihin vaikka ikuisuuden, lumoutuneena hänen olemukseensa. Saatoin hänet kotiin, halusin tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Halusin myös nauttia hänen läheisyydestään viimeiseen asti, sillä en tiennyt miten se tulisi päättymään. Ylitin itseni sanomalla, että hänen hymynsä oli kaunis. Olin onnellinen, kun hän näytti onnelliselta. Hyvästelimme ja halasimme.
Lähdin kotiin sekavin tuntein, olin samaan aikaan onnellinen ja jännittynyt. Tapasin matkalla pari koulukaveria, joiden kanssa vaihdoin pari sanaa. Kotona en saanut häntä mielestäni, mutta ennen kuin kiittäisin häntä seurasta, päätin nukkua yön yli ja antaa molemmille aikaa ajatuksille. Aamulla tiesin, että halusin tutustua lisää, sillä rakastumisen tunteesta ei voi erehtyä. Lähetin viestin, jossa kerroin, että sopisi tutustua enemmän. Halusin olla hienovarainen, enkä tunnustaa kaikkea heti - se olisi voinut pelottaa hänet pois. Eilisen päivän halaus, lähin kontakti häneen oli jäänyt mieleeni. Se tuntui ihanalta, sillä olisin vain halunnut olla hänen lähellään, tekemättä mitään. Kunpa vain saisin taas halata häntä, puristaa hänet kylkeäni vasten.
Se tapahtui yllättävän nopeasti. Hän vastasi pian, ja vähän ajan päästä makasin murtuneena sängyssäni. En voinut pidätellä itkuani. Tällä kertaa en itkenyt onnesta, vaan surusta. Tajusin, että olin menettänyt hänet - ikuisesti. Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ajatuksia. Miten jotain niin täydellistä saattaa ihminen menettää? Mitä tein väärin? Miksi hän ei välittänyt minusta? Löytyisikö maailmasta toista hänen kaltaistaan? Miksi en vain helposti voi saada häntä omakseni? Itsekkäät tunteet valtasivat mieleni ja yritin työntää niitä pois. Halusin kuitenkin vain, että hän olisi onnellinen... mutta en halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että hän olisi onnellinen ilman minua. Itkin itseni uneen, ja kun heräsin, olin yhä surullisempi. En tiennyt, että pienen tutustumishetken jälkeen voisi tulla näin surulliseksi toisen menettämisestä, mutta kyllä sekin on mahdollista. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt syömään juuri mitään, ajattelemaan mitään muuta. Olin vaipumassa masennukseen.
Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta? Hän ei loukannut tunteitani, vaan oli hienovarainen. Hyvä niin, mutta se vakuuttaa minut vielä paremmin hänen ihanasta luonteestaan. Miten tottuisin tähän ajatukseen? Miten saan hänet pois mielestäni? Luen viestejä yhä uudelleen ja uudelleen, etsien pientä toivon merkkiä, signaalia joka kertoisi että peli ei ole vielä menetetty.
Mietin vain, että miten hänen sydämensä voisi valloittaa? Miten se olisi mahdollista? Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan hänelle tunteistani, mutta en kuitenkaan uskaltaisi lähettää sitä hänelle. Pelkään, että se joutuisi vääriin käsiin, mutta ei se toisaalta minua haittaisi, jos saisin hänet itselleni. Välillä toivon, että saisin vanhan elämäni takaisin, välillä että hän katoaisi mielestäni. Eniten kuitenkin toivon, että voisin jakaa koko elämäni hänen kanssaan, olla hänen vierellään joka hetki ja tukea häntä. Nyt olen kuitenkin yksin, eikä minulla ole ketään kenelle kertoa. Haluan kertoa hänelle.
__________________________________________________
KOLME PÄIVÄÄ JA HÄN
Huomasin hänet lukion alkaessa. Hän oli kuin muutkin tytöt, mutta silti katseeni vaellellessa se pysähtyi aina häneen. Mietin kauan, mikä sai tämän aikaan, mutta se selvisi kyllä. Hänen hymynsä... Hänen hymynsä oli kaunis, ihastuttava, niin valloittava että se sai minut tuntemaan käsittämätöntä onnellisuuden tunnetta, vaikken edes tuntenut häntä. Hymyillessään hänen huuliensa alta paljastuivat kauniit hampaat. Suupielet kohosivat vienosti, luoden kasvoille ilmeen jota ei voi kuvitella, kuvailla tai piirtää. Kauniit siniset silmät loistivat kuin tuikut pimeydessä, luoden syvän katseen, jonka olisi halunnut osuvan omalle kohdalle - sitä sattui kuitenkin vain harvoin. Hänen ilmeensä hehkui onnellisuutta, lämpöä ja rakkautta, jonka halusin saada lähelleni.
Olin välillä unohtanut hänet stressin alla koulussa, mutta aika-ajoin hänen kasvonsa pyörivät mielessäni ja tunsin kaipuun läheisyyteen ja rakkauteen, jonka häneltä olisi voinut saada. Hän oli poikkeuksellinen, aidosti rakastettava ihminen, jonkalaisia on vähän. Raitis, ei polta tai kiroile, asiallinen, ystävällinen, ihastuttavalla tavalla ujo ja kaikella tavalla viehättävä - kuin unelmieni täyttymys, jota en uskonut olevan olemassakaan.
Meni päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosi. Tunsin olevani ihastunut. En ollut juuri koskaan jutellut hänen kanssaan koulussa, mutta tunsin, että hän olisi se oikea. Halusin kertoa hänelle tunteistani, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Olin epätoivoinen, en keksinyt mitään hyvää keinoa. Mietein, olisiko voinut mennä kertomaan koulussa, olisiko pitänyt soittaa tai käydä tapaamassa, liittyä seuraan koulun jälkeen... Kunnes viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi huono, mutta mahdollinen tekstiviesti. En tiennyt edes hänen numeroaan, mutta sain sen numeropalvelusta. Kirjoitin erilaisia viestejä ja kuvittelin itseni hänen asemaansa - viestit tuntuivat töksähtäviltä ja huonoilta.
Sain kuitenkin lähetettyä viestin, jossa pyysin häntä ulos. Koko sinä päivänä en pystynyt keskittymään mihinkään, en syömään, ajattelemaan. Kiemurtelin vain paikallani miettien, mitä hän mahtoi ajatella. Tällainen lähes tuntematon lähettää yhtäkkiä viestin, jossa kertoo haluavansa tutustua paremmin. Kului vartti, puoli tuntia, tunti, puoli päivää, enkä saanut vastausta. Olin pettynyt, olin todella pettynyt itseeni, miksi tein niin ja mitä tein väärin. Olisiko pitänyt jättää viesti lähettämättä? Käperryin surullisena peiton alle, puristin puhelintani ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hän vastaisi - vastaisi sitten mitä tahansa. Kului puoli minuuttia, ja sitten sain viestin. Häneltä.
Olin onnellinen, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui! Soveimme tapaamisesta, josta olin osannut vain haaveilla. Se tuntui epätodelliselta, enkä tiennyt mitä ajatella. Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestin, enkä sen jälkeen voinutkaan ajatella muuta. En turhaan hermoillut tapaamisesta, sillä tiesin että olisi oltava vain oma itsensä
Se hetki lähestyi, jolloin minun olisi pitänyt tehdä vaikutus. Se ei tullut yhtäkkiä, vaan matelemalla, hitaasti kiduttaen. En onnistunut pitämään jännitystä loitolla, mietein mistä puhuisimme, miten hän katsoisi minua, mitä hän ajattelisi. Jännitys kuitenkin laukesi. Näin hänen tulevan sovittuna hetkenä, olematta myöhässä, hymyillen ja ripeästi liikkuen. Se tuntui hienolta, joku välitti minusta.
Tapaaminen sujui hienosti, kumpikin tuntui avoimelta ja suorapuheiselta. En tuntenut tehneeni mitään väärin, enkä yrittäneeni mitään liikaa, olin vain oma itseni. Puhuimme niitä näitä, välillä oli taukoja, mutta ne eivät minua haitanneet. Katsoin hänen turvallisiin silmiinsä, mutta hän vältteli pidempiä katsekontakteja. Oikeastaan hyvä, sillä olisin voinut katsoa niihin vaikka ikuisuuden, lumoutuneena hänen olemukseensa. Saatoin hänet kotiin, halusin tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Halusin myös nauttia hänen läheisyydestään viimeiseen asti, sillä en tiennyt miten se tulisi päättymään. Ylitin itseni sanomalla, että hänen hymynsä oli kaunis. Olin onnellinen, kun hän näytti onnelliselta. Hyvästelimme ja halasimme.
Lähdin kotiin sekavin tuntein, olin samaan aikaan onnellinen ja jännittynyt. Tapasin matkalla pari koulukaveria, joiden kanssa vaihdoin pari sanaa. Kotona en saanut häntä mielestäni, mutta ennen kuin kiittäisin häntä seurasta, päätin nukkua yön yli ja antaa molemmille aikaa ajatuksille. Aamulla tiesin, että halusin tutustua lisää, sillä rakastumisen tunteesta ei voi erehtyä. Lähetin viestin, jossa kerroin, että sopisi tutustua enemmän. Halusin olla hienovarainen, enkä tunnustaa kaikkea heti - se olisi voinut pelottaa hänet pois. Eilisen päivän halaus, lähin kontakti häneen oli jäänyt mieleeni. Se tuntui ihanalta, sillä olisin vain halunnut olla hänen lähellään, tekemättä mitään. Kunpa vain saisin taas halata häntä, puristaa hänet kylkeäni vasten.
Se tapahtui yllättävän nopeasti. Hän vastasi pian, ja vähän ajan päästä makasin murtuneena sängyssäni. En voinut pidätellä itkuani. Tällä kertaa en itkenyt onnesta, vaan surusta. Tajusin, että olin menettänyt hänet - ikuisesti. Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ajatuksia. Miten jotain niin täydellistä saattaa ihminen menettää? Mitä tein väärin? Miksi hän ei välittänyt minusta? Löytyisikö maailmasta toista hänen kaltaistaan? Miksi en vain helposti voi saada häntä omakseni? Itsekkäät tunteet valtasivat mieleni ja yritin työntää niitä pois. Halusin kuitenkin vain, että hän olisi onnellinen... mutta en halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että hän olisi onnellinen ilman minua. Itkin itseni uneen, ja kun heräsin, olin yhä surullisempi. En tiennyt, että pienen tutustumishetken jälkeen voisi tulla näin surulliseksi toisen menettämisestä, mutta kyllä sekin on mahdollista. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt syömään juuri mitään, ajattelemaan mitään muuta. Olin vaipumassa masennukseen.
Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta? Hän ei loukannut tunteitani, vaan oli hienovarainen. Hyvä niin, mutta se vakuuttaa minut vielä paremmin hänen ihanasta luonteestaan. Miten tottuisin tähän ajatukseen? Miten saan hänet pois mielestäni? Luen viestejä yhä uudelleen ja uudelleen, etsien pientä toivon merkkiä, signaalia joka kertoisi että peli ei ole vielä menetetty.
Mietin vain, että miten hänen sydämensä voisi valloittaa? Miten se olisi mahdollista? Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan hänelle tunteistani, mutta en kuitenkaan uskaltaisi lähettää sitä hänelle. Pelkään, että se joutuisi vääriin käsiin, mutta ei se toisaalta minua haittaisi, jos saisin hänet itselleni. Välillä toivon, että saisin vanhan elämäni takaisin, välillä että hän katoaisi mielestäni. Eniten kuitenkin toivon, että voisin jakaa koko elämäni hänen kanssaan, olla hänen vierellään joka hetki ja tukea häntä. Nyt olen kuitenkin yksin, eikä minulla ole ketään kenelle kertoa. Haluan kertoa hänelle.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Uskomattoman ihanaa tekstiä, jos olisin itse tuo kestä kerroit niin olisin varmasti taivaissa.:)
Mutta yritä kerätä rohkeutta ja kertoa hänelle, jo se että poika osaa kirjoittaa noin suloisen sepustuksen niin tyttö vaan ei voi kääntyä kylmästi pois. Tsemppiä!:)
Kiitos, että vastasit. Tuon halusinkin kuulla :). Mitenköhän hän suhtautuisi jos lähettäisin tarinan hänelle kirjeenä?
Ei muuten ollenkaan huono idea! Tosin aika rohkea veto tavallaan, mutta se tekeekin siitä uskottavan.:)
Tyttönä voisin sanoa edelleenkin, että tuo olisi minusta ainakin mielettömän liikuttava saada. Minusta voisit kaikin mokomin kokeilla, tuskin menetätkään mitään ja eihän sitä tiedä vaikka tämä kyseinenkin tyttö ymmärtäisi todella miten paljon hänestä välität!:)
Päivitetty tarina täällä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000407&posting=22000000023921080
Minkä ikäinen muuten olet, "tippa linssissä" :)?
Kohta 16. Kuinkas niin?:)
Ajattelin vain, että minkäikäiseen tyttöön tuo teki tuollaisen vaikutuksen. Tarinan tyttö on kohta 18.
tekee ihan minkä ikäiseen tyttöön vaan, kunhan osaa jo lukea ja ymmärtää lukemaansa ja tajuaa tuosta rakkaudesta jotain.:)
Pistäisin edelleen vaikka pääni pantiksi että se tyttö varmana liikuttuu kovasti jos tuon hänelle lähetät!
No eihän vain tuollainen saa tyttöä ihastumaan kanssa, sillä jos se kiinnostus vain todellakin puuttuu niin ei sitten voisi mitään. Enemmänkin voisi saada tyttöparan ahdistumaan ja ehkä pelkäämäänkin sinua :)
..mutta on taas toinen juttu, että minkälaisen. Minusta tämä oli äärimmäisen ahdistava tarina. Tuli mieleen joku Hannibal Lecter, joka mielipuolen lailla ahdistelee tyttöparkaa äärimmäisen fetissin innoittamana.
” Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta?”
Joskus on vain parempi antaa olla.
Ja marisijoille tiedoksi: Kyllä, minä olen romantikko.
Kirjoittaja, ota vanha elämäsi takaisin ja suuntaa ajatuksesi johonkin muuhun. Tyttöä ei selvästi kiinnosta, joten hänen ahdistelemisensa on täysin turhaa.
Hahhah, mikä vertaus. Olet kyllä aivan väärässä, et nimittäin tunne minua. Olen ahdistelijasta kaukana ja minä olen enemmänkin se "parka" kuin tyttö. Sinun kannattaisi lukea enemmän, sillä et nähtävästi erota oikeaa kysymystä ja kirjoittajan ajatusta toisistaan. Ajattelevien kysymysten on tarkoitus johtaa sinut tiettyyn tunnetilaan, ei niille ole tarkoitus vastata.
Aion antaa vain ajan kulua. Katson, miten tunteeni ja mahdollisesti hänen tunteensa muuttuvat.
Ihana vetää "Sinä et tunne minua" -kortti esiin, kun tulee hieman negatiivista palautetta. Anteeksi suorasukaisuuteni, jos et sitä kestä.
Lykkyä pyttyyn, tuolla asenteella ei mennä männystä käpyyn.
Negatiivisesta palautteesta olen yhtä kiitollinen kuin positiivisestakin.
Taisi olla kyllä niin päin, että sinä veditkin herneen nenään, kun kumosin ennakkoluulosi ja annoin vähän vinkkiä kuinka käsitellä lukemaansa.
No minä en ainakaan näe mitä jutun_pätkä olisi ymmärtänyt tässä väärin. Kaikki eivät vain luota siihen, että se, että osaa kirjoittaa nätisti ja on ihastunut, tarkoittaisi, että toisen on pakko ihastua takaisin.
En minäkään. Miksi muuten olisin kysynyt teidän mielipiteitänne?
Suosittelen siirtymään elämässä eteenpäin. Et ilmeisesti herättänyt tytössä sen enempää kiinnostusta. Surullista mutta totta, sille ei voi mitään. Vaikka kuinka söpöjä tekstejä raapustelisit ja antaisit sille, niin enpä usko että mieli muuttuu. Pikemminkin ärsytys pukkaa päälle kun et millään suostu uskomaan.
Liitynpä edelliseen. Eli älä lähetä. Tuo oli hieno teksti, ja kaunis, eli osaat kirjoittaa hienosti. Mutta mieti jos lähettäisit sen kirjeen hänelle? Mieti itse jos joku tyttö olisi sinä ja sinä olisit tytön asemassa. Miltä sinusta tuntuisi kun ei vain tunteet syty, ja et voi sille mitään, sitten toinen lähettää kirjeen perään vielä. Hui, ei kiitos. Me emme päätä että kuka ihastuu keneen ja kenen kanssa tunteet täsmää.
Oletetaan että anna tekstin. Sitten tyttö alkaa kanssasi, miksi? Säälistä. Karu totuus mutta, tarinasi on aika sääliä keräävä ja vaikutat todella epätoivoiselta. Unohda tyttö, se on vaikeaa mutta oikein. Helppoa se ei ole, minä tiedän sen mutta aika korjaa.
Jep, joskus sitä kaipaa ihminen toisen ihmisen sääliä, toisinsanoen rakkautta jolloin toinen on ehkä valmis uhraamaan itsensä toisen vuoksi.
Tarinasi on nätti, mutta todella yleinen. Minäkin olen sen joskus kokenut, ja niin ovat sadat tuhannet muutkin samanikäiset. Sitä kutsutaan ihastumiseksi.
Puhun kokemuksen syvällä rintaäänella, koska olen ollut lähes identtisessä tapauksessa mukana. Paria yksityiskohtaa lukuun ottamatta kaikki tarinassasi täsmää omani kanssa, jopa tuo kuvauksesi tytön valloittavasta hymystä. Ah.
Siitä on jo parisen vuotta kun ihastuin erääseen tyttöön. Jos joku olisi tullut silloin väittämään tunteitteni olevan pelkkää ruusunpunaista hellyydenkaipuuta vailla mitään perustaa, olisin luultavasti loukkaantunut todella verisesti. Olin nimittäin satavarma, että kyse on aidosta rakkaudesta, ja Hän, tyttö, olisi minulle se ainoa oikea. Kahteen kuukauteen en tehnyt muuta kuin haaveilin, makoilin vuoteellani tyynyjä halien, romanttisten ajatusten laukatessa tuhatta ja sataa. Kuinka häntä rakastinkaan. Tuntisiko hän samoin? Miksi ei... Mitä enemmän asiaa mietin, sitä järkevämmältä se kuulosti. Ei kaikki voinut olla vain sattumaa. Ei näin voinut tuntea ilman syytä. Kyllä, meidät oli tarkoitettu toisillemme ja eläisimme elämämme onnellisina loppuun asti, yhdessä...
Itsekästä? Pelottavaa jopa? Kyllä ja kyllä, mutta ei ihastuneelle minälleni. Olin mielestäni maailman epäitsekkäin olento. Hänen onnellisuutensa oli minulle itseisarvo, jonka turvaamiseksi olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa - paitsi häipymään hänen elämästään.
Paluu maanpinnalle oli todella kova. Kun sain tietää Hänen jo seurustelevan, harkitsin silmänräpäyksen ajan jopa itsemurhaa. Kaikki oli mennyttä. Elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta. En halunnut ketään muuta. Halusin hänet. Hänhän oli minulle se oikea... Siinä yhdessä kuvitelmassakin... Ei...
Elämä kuitenkin jatkui, ja pettymyksen karistessa tunsin itseni uudelleensyntyneeksi. Ymmärsin läpäisseeni yhden Elämän koulun vaativimmista kursseista. En edelleenkään tiennyt, mitä rakkaus todellisuudessa on, mutta nyt ainakin tiesin, mitä se ei ainakaan ole.
On totta, että toivo on niille. jotka eivät ole löytäneet onnea, mutta ilman toivoa ei onnesta voi edes haaveilla. Hyvää jatkoa ja jaksamista sinulle! :)
Kiitos ja paljon. Toi sun "tarinasi" auttaa kyllä jaksamaan. Tiedän, että monet on varmaan kokenut saman, mutta kun sitä itse vain on niin 100% varma että hän olisi se oikea.
Mua pelottaa vaan niin hirveästi, että elämässä ei tule vastaan ketään toista hänenlaistaan, joka vielä pitäisi minusta. Se tuntuu niin mahdottomalta...
Mistä sitten tiedät, että se ei ollut aitoa rakkautta/rakastamista? Voihan rakkauskin sammua, kuten sinun tapauksessasi varmaan kävi. Miten pääsit siitä yli? Piditkö kaikki tunteet sisälläsi, vai puhuitko jonkun kanssa? Mulla ei taida olla muita kuin vanhemmat, kenelle puhua. Se tuntuu vain jotenkin vastenmieliseltä...
Oikein mukava kuulla, että vastauksestani oli hyötyä. Usko pois, minäkin olin aivan varma tunteitteni ainutlaatuisuudesta ja siitä, etten koskaan tuntisi samoin ketään toista kohtaan. Ajatus siitä, että kyse oli vain sekavasta tunnekuohusta, raa'asti sanottuna "ihastumisneitsyyden" menettämisestä, tuntui niin saakelin vaikealta hyväksyä.
Sinällään ihastuminen on väärä sana, koska se luo mielikuvan varhaisteinien kikatuksesta ja flirttailusta tai muusta väärästi ihastumiseksi kutsutusta asiasta. Valitettavasti en tiedä sille sopivaa synonyymiä, rakkaus kun ei todellakaan sovi.
Uskon, että ihminen rakastuu vain kerran, lopullisesti. Rakkautta ei ole se intohimon palo, jonka monet ihmiset kokevat seurustelun ensimmäisten kuukausin aikana. Tällöin kyseessä on tunne, jota voisi verrata ihastumiseen. Silloin näkee maailman ruusunpunaisten lasien läpi ja toinen (kumppani/ihastuksen kohde) tuntuu palvottavalta jumalalta, jolle olisi valmis lassoamaan vaikka kuun taivaalta. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tämä niin ihana ilmalento loppuu, ja maan pinnalle laskeuduttuaan ymmärtää asioiden todellisen laidan. Hyvin monen nuoren parin tiet erkanevat tässä vaiheessa. Enkä nyt puhu vain viikkojen seurustelusta, vaan jopa vuosien yhdessäolosta.
Rakkaus on sitä, mitä jää käteen intohimon liekin sammuessa, jos jää. Se on syvää, sanatonta kiintymystä ja toisen arvossa pitämistä. Rakastuneiden sydämet sulautuvat yhdeksi, ja silloin tuntee toisen läheisyyden vaikkei tämä olisikaan paikalla. Rakkaus on myös toisen _perinpohjaista_ tuntemista, koska vain aidosti rakastuneena uskaltaa avata mielensä ja sydämensä salaisimmatkin sopukat ja päästää toisen täysin kiinni itseensä. Rakkaus on täydellistä toiselle uskoutumista. Suoraan sanottuna rakastunut omistaa elämänsä toiselle, lopullisesti.
Olen seurannut vierestä, kun 95-vuotias isoäitini istuu tuntikausia silmät kiinni, seitsemän vuotta sitten kuolleen isoisäni kuva sylissään, lämmin hymy kasvoillaan. Rakkaus on yhtä kuin elinikäinen onni.
Minä en ole vielä sitä oikeaa tavannut, joten kokemusperäisesti en tiedä rakkaudesta mitään. Kaikki, mitä edellä sanoin perustuu tekemiini havaintoihin, käymiini keskusteluihin sekä omiin ajatuksiini. En väitä mitään varmasti, halusin vain tehdä eron ihastumisen huuman ja rakkauden välille. Olen ollut ihastunut, mutten rakastunut.
Olet juuri kokenut elämäsi tähän astisesti pahimman pettymyksen ja siksi todella haavoittuvainen. Älä missään nimessä uskoudu ihmisille, jotka eivät ole tämän luottamuksen arvoisia. Voi olla, että sinulla on todella ymmärtäväiset vanhemmat, mutta minä en menisi koskaan omalle perheelleni näistä asioista puhumaan.
Omalla kohdallani pettymyksen tunne karisi pikku hiljaa. Tyttö vaihtoi koulua parin kuukauden päästä, mikä sekin auttoi asian yli pääsemisessä. Toisaalta se tuntui samalla todella surulliselta. En tiedä... Älä ainakaan koeta tukahduttaa ikäväsi hakemalla seuraa väkisin (en tahdo osoitella, mutta tällä palstalla liikkuu niitäkin). Mikä tärkeintä, pidä itsesi arvossa. Olet selvästi älykäs ja kykenevä miehenalku, yksi maailman harvoista syvälliseen ajatteluun kykenevistä henkilöistä.
Onni löytää meistä jokaisen, kunhan älyämme jättää sille portin auki.
Kirjoitat kyllä viisaita. Tuntisinpa sinunlaisia ihmisiä tässä oikeassa elämässä. En silti tiedä, voiko sanoihisi uskoa, sillä elämän tuoma kokemus sinulta vielä puuttuu. Totesit kuitenkin kaiken olevan informaatiota jota olet keräillyt.
Olet selvästi filosofityyppiä, vähän kuten minäkin. Jos tarinani luet vaikka uudestaan, niin välttelin kyllä rakkaussanan käyttöä ainakin predikatiivisessa muodossa. Ihastumisen, rakastumisen ynm. samaa aihepiiriä tarkoittavien sanojen merkitys on kyllä sekoittunut. Olet oikeassa, rakkaus on jotain syvällisempää - sitä mikä jää jäljelle kun kaikki muu pyyhitään pois. Mutta nykyään varsinkin teinien keskuudessa fraasilla "mä rakastan sua" tarkoitetaan yksinkertaisesti vain toisesta (aidosti) välittämistä.
Kannattaa muuten keskustella isoäitisi kanssa, ainakin jos hän on siihen vielä kykenevässä kunnossa. 95-vuotiaan kanssa keskustelu on sama kuin puhuisi itse elämän ja kokemuksen kanssa. Oma isoisoäitini kuoli 98-vuotiaana, joskus yli kymmenen vuotta sitten.
Syvällisiä ajattelijoita on kyllä turhan harvassa. Arvostan paljon heidän, sinunlaistesi, mielipiteitä.
Kiitos siitä, että jaksoit kuunnella minua. Mielentilasi huomioon ottaen olisin odottanut astetta äreämpiä vastauksia, puhuinhan aika suoraan ja kaunistelematta. Yritä päästä tilanteesta yli sitä kuitenkaan unohtamatta, sait näet kullanarvoisen opetuksen. Perusteettomista äkki-ihastumisista on vain haittaa: ihminen menettää kaiken rationaalisuutensa viikoiksi, riuten mahdottomien haaveittensa kanssa.
Ensi kerralla kun tapaat miellyttävän ihmisen (potentiaalisen tyttöystävän), yritä punnita tilannetta kylmällä järjellä. Kysy itseltäsi esimerkiksi, että onko hän todella se oikea? Oletteko aidosti samalla aallonpituudella? Osaako hän arvostaa sinulle tärkeitä asioita? Suhtautuuko hän rakkauteen samalla tavalla? Toisin sanoen yritä tutustua toiseen ennen kuin annat tunteillesi vallan. Ulkokuori ja käytös antaa valitettavan usein täysin väärän kuvan siitä, mitä pinnan alta löytyy. Esimerkiksi sain vasta viimeisten kuukausin aikana tietää koulumme rasavilleimmän ja äänekkäimmän tytön olevankin todella filosofinen ajatuksiltaan ja herkkä tunteiltaan. Puolentoista vuoden ajan kuvittelin hänen olevan vain yksi pinnallinen kettutyttö ja bilehile.
Tiedän kyllä antamaani neuvoon liittyvän vaikeuden, toiseen tutustuminen ei kun ole ollenkaan niin helppoa. Itsekin koitin todella monta kertaa päästä juttelemaan ihastukselleni, mutta sopivia tilanteita ei vaan tuntunut olevan. Ongelma oli siinä, että miellyin ulkokuoreen (olemukseen, käytökseen, ulkonäköön) tietämättä tytön sisimmästä tuon taivaallista. Hän vastaili kyllä todella fiksuja esimerkiksi filosofian tunneilla, mutta jälkeenpäin ajatellen kirjasta opittujen teorioiden lateleminen ei kerro ihmisen omista ajatuksista mitään. En tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, mitä hän päällepäin näytti. Jälkeenpäin ajatellen ihastuin juuri omiin kuvitelmiini hänestä, enkä siihen, mitä hän todella oli.
Pointtini kaikessa karuudessaa on se, että älä toista kertaa anna kemikaaleille aivoissasi valtaa ennen kuin löydät siihen todellista syytä. Pidä silmäsi auki ja tarkkaile ihmisiä. Aina kuin vain mahdollista, yritä tutustua. Älä epäröi istua tuntemattoman viereen, vaikkei tämä suoralta kädeltä vaikuttaisikaan sinusta kiinnostavalta. Mitä enemmän ihmisiä tunnet (ja nyt puhun tuntemisesta sanan varsinaisessa merkityksessä), sitä enemmän ovia sinulle aukeaa.
teitä löytyy sittenkin :) Olisitpa se tyyppi jota rakastan niin tajuttoman paljon, niin olisi elämä kunnossa...