Luontoäiti
On eräs toukokuun aamu.
Hän herää auringon heitellessä leikkisiä säteitä puiden oksien lomasta.
On lämmin, ja utuinen toukokuun aamu, ja ensimmäiset valkovuokot
virittävät vihreät lehtensä sammalmättäille.
Hän kävelee kasteisen, vehreän metsän läpi paljain jaloin.
Hän tulee lähteelle.
Siinä hän pesee kasvonsa, ja ottaa kämmeniinsä heijastuksen kirkkaasta vedestä.
Hän ei tarvitse kenkiä, eikä vaatteita, hän ei tarvitse mitään, sillä hänellä on jo kauniit,
vehreät metsät, suuret kimmeltävät järvet, ja laitumet, jossa lehmät onnellisina märehtivät ruohoa.
Hän ei tarvitse mitään, sillä hänellä on jo pienet, viattomat linnut, ja solisevat purot, joissa lapset uittavat kaarnaveneitään. Hänellä on pieni hopeinen huilu, jolla hän herättää karhut talviuniltaan, ja käärmeet horroksestaan. Hänellä on kesäiset illat, joina sumu laskeutuu kevyenä kerroksena niityille, ja hänellä on viljavat pellot, joita tuuli vienoina kesäiltoina hyväilee.
Hänellä on se, minkä me olemme unohtaneet, ja mitä pidimme vielä joskus arvokkaina, joskus…
Mutta olemme jättäneet sen kaiken tärkeän, ja sen kaiken viattoman, ja luonnollisen.
Siitä huolimatta, hän jaksaa yhä pitää huolta niityistä, joita tallaamme, ja ruusuista, joita katkomme. Hänellä on hyvä sydän. Yhtä kirkas ja lempeä, kuin lähde, jossa hän joka aamu pesee kasvonsa.
mitä mieltä olette tuosta runon tapaisesta?
se on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut :-)
On eräs toukokuun aamu.
Hän herää auringon heitellessä leikkisiä säteitä puiden oksien lomasta.
On lämmin, ja utuinen toukokuun aamu, ja ensimmäiset valkovuokot
virittävät vihreät lehtensä sammalmättäille.
Hän kävelee kasteisen, vehreän metsän läpi paljain jaloin.
Hän tulee lähteelle.
Siinä hän pesee kasvonsa, ja ottaa kämmeniinsä heijastuksen kirkkaasta vedestä.
Hän ei tarvitse kenkiä, eikä vaatteita, hän ei tarvitse mitään, sillä hänellä on jo kauniit,
vehreät metsät, suuret kimmeltävät järvet, ja laitumet, jossa lehmät onnellisina märehtivät ruohoa.
Hän ei tarvitse mitään, sillä hänellä on jo pienet, viattomat linnut, ja solisevat purot, joissa lapset uittavat kaarnaveneitään. Hänellä on pieni hopeinen huilu, jolla hän herättää karhut talviuniltaan, ja käärmeet horroksestaan. Hänellä on kesäiset illat, joina sumu laskeutuu kevyenä kerroksena niityille, ja hänellä on viljavat pellot, joita tuuli vienoina kesäiltoina hyväilee.
Hänellä on se, minkä me olemme unohtaneet, ja mitä pidimme vielä joskus arvokkaina, joskus…
Mutta olemme jättäneet sen kaiken tärkeän, ja sen kaiken viattoman, ja luonnollisen.
Siitä huolimatta, hän jaksaa yhä pitää huolta niityistä, joita tallaamme, ja ruusuista, joita katkomme. Hänellä on hyvä sydän. Yhtä kirkas ja lempeä, kuin lähde, jossa hän joka aamu pesee kasvonsa.
mitä mieltä olette tuosta runon tapaisesta?
se on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut :-)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Runo luo kauniita mielikuvia unenomaisista maisemista, luonnosta ja tunnelmasta. Tuo HÄN sanan käyttö joka toisessa lauseessa pisti silmään. Lisäksi lauseita voisi hieman typistää ja tiivistää. Monesti ajatuksen saa mahtumaan sanaan tai kahteenkin.
Hyvin kuitenkin vedetty. Jatka samaan malliin!
Kaunista tekstiä, jota vain kaunis sydän pystyy kirjoittamaan. Runosi synnyttämät mielikuvat "hellivät" lukijaa, mikä on tärkeää tämän kovan maailman keskellä.
Hyvää jatkoa kirjallisiin harrastuksiisi
toivottelee Annanen.
kiitoksia vaan! :-)