Tässä työn alla olevan tämänkertaisen romaanini prologi, työnimenä tosiaankin 'Rakkaustarina'. Pyydän mielipiteitä, sivistyneitä, mutta rehellisiä :). Kiitos :)
Olen rakastanut häntä sieluni syntymästä lähtien.
Ajan pyörä on kohdallani pyörähtänyt useaan kertaan, olen syntynyt ja kuollut vain syntyäkseni pian uudelleen, jokaisella kerralla häntä tavoitellen, kuin saavuttamatonta Kuuta tai tähtiä yötaivaalta. Hän on aina ollut hyvin lähellä, mutta kuitenkin juuri sen sydäntä särkevän etäisyyden verran liian kaukana.
Ja nyt olen väsynyt.
Sieluni huokaa lämpimänä huulteni välistä hengitykseni tahtiin, tähdet ovat sammuneet silmistäni satoja vuosia sitten, mutta tässä yhä olen, odottaen, hiljaa hiipuen.
Tulin tänne iättömästä maailmankaikkeudesta, sinkouduin hänen perässään, mutta sinkouduin ansaan. Tämä aika on minulle väärä, täällä olen muukalainen ja nyt olen lähdössä. Sydämeni valittaa matkansa päätöstä, pum... tuuf... tuuuf... ... ... pum... ...pum... ... pum... tuuf... ... ..., pahoinpidelty ruumiini ei tunne enää kipua ja mieleni on rauhallinen. Onko tämä viimeinen kerta? Nytkö viimein vapaudun jahdistani, joka on kuljettanut minua maailmankaikkeuden laidalta toiselle ilman osuman tuottamaan mielihyvää?
Toivon, ettei hän tule. Hän on aina tullut. Korvani ovat herkistyneet äärimmilleen, toivon, etten kuule noita tuttuja askelia, joiden rytmi, paino ja muoto ovat vaihtaneet asuaan jo satoja kertoja ja jotka siitä huolimatta tunnistan kuin oman sydämeni sykkeen.
Mutta jälleen hän tulee. Kuulen huudon, ’Täällä!’ se sanoo. Hän kumartuu ylleni ja näen hänen valahtavan kalpeaksi hänen nähdessään minut. Jälleen kerran tuo hätääntynyt tuska hänen silmissään, eikä hän edes tuntenut minua tässä elämässä. Kohotan käteni, pyyhkäisen sillä hänen poskeaan ja tunnen hänen sielunsa energioiden väräjävän kosketukseni alla. ’Ei’ hän henkäisee, mutta hän on liian myöhässä, ruumiini päästää irti ja jälleen kerran piinattu sieluni liukuu ulos kosmokseen.
Olen vapaa, laulan riemusta, tuhannet hopeakellot heläjävät ylimaallista melodiaansa tajunnassani, ääretön valo, ympärilleni kietoutuva rakkaus, onni täyttää sisimpäni. Mutta sitten kuulen nuo pirulliset sanat ja satojen toistojen jälkeen osaan ne jo ulkoa:
”Ei Jumala, anna hänet takaisin... Sieluni, anna hänet takaisin!” tuo rukous kuuluu epätoivoisena ja tunnen nykäyksen. Huudan, olen vihainen, epätoivoinenkin... ja onnellinen. Kiroan hänet.
Ja syöksyessäni seuraavaan kohtuun, elämäni vilahtavat muistoissani. Pitäisitkö minulle seuraa matkallani?
Olen rakastanut häntä sieluni syntymästä lähtien.
Ajan pyörä on kohdallani pyörähtänyt useaan kertaan, olen syntynyt ja kuollut vain syntyäkseni pian uudelleen, jokaisella kerralla häntä tavoitellen, kuin saavuttamatonta Kuuta tai tähtiä yötaivaalta. Hän on aina ollut hyvin lähellä, mutta kuitenkin juuri sen sydäntä särkevän etäisyyden verran liian kaukana.
Ja nyt olen väsynyt.
Sieluni huokaa lämpimänä huulteni välistä hengitykseni tahtiin, tähdet ovat sammuneet silmistäni satoja vuosia sitten, mutta tässä yhä olen, odottaen, hiljaa hiipuen.
Tulin tänne iättömästä maailmankaikkeudesta, sinkouduin hänen perässään, mutta sinkouduin ansaan. Tämä aika on minulle väärä, täällä olen muukalainen ja nyt olen lähdössä. Sydämeni valittaa matkansa päätöstä, pum... tuuf... tuuuf... ... ... pum... ...pum... ... pum... tuuf... ... ..., pahoinpidelty ruumiini ei tunne enää kipua ja mieleni on rauhallinen. Onko tämä viimeinen kerta? Nytkö viimein vapaudun jahdistani, joka on kuljettanut minua maailmankaikkeuden laidalta toiselle ilman osuman tuottamaan mielihyvää?
Toivon, ettei hän tule. Hän on aina tullut. Korvani ovat herkistyneet äärimmilleen, toivon, etten kuule noita tuttuja askelia, joiden rytmi, paino ja muoto ovat vaihtaneet asuaan jo satoja kertoja ja jotka siitä huolimatta tunnistan kuin oman sydämeni sykkeen.
Mutta jälleen hän tulee. Kuulen huudon, ’Täällä!’ se sanoo. Hän kumartuu ylleni ja näen hänen valahtavan kalpeaksi hänen nähdessään minut. Jälleen kerran tuo hätääntynyt tuska hänen silmissään, eikä hän edes tuntenut minua tässä elämässä. Kohotan käteni, pyyhkäisen sillä hänen poskeaan ja tunnen hänen sielunsa energioiden väräjävän kosketukseni alla. ’Ei’ hän henkäisee, mutta hän on liian myöhässä, ruumiini päästää irti ja jälleen kerran piinattu sieluni liukuu ulos kosmokseen.
Olen vapaa, laulan riemusta, tuhannet hopeakellot heläjävät ylimaallista melodiaansa tajunnassani, ääretön valo, ympärilleni kietoutuva rakkaus, onni täyttää sisimpäni. Mutta sitten kuulen nuo pirulliset sanat ja satojen toistojen jälkeen osaan ne jo ulkoa:
”Ei Jumala, anna hänet takaisin... Sieluni, anna hänet takaisin!” tuo rukous kuuluu epätoivoisena ja tunnen nykäyksen. Huudan, olen vihainen, epätoivoinenkin... ja onnellinen. Kiroan hänet.
Ja syöksyessäni seuraavaan kohtuun, elämäni vilahtavat muistoissani. Pitäisitkö minulle seuraa matkallani?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tässä yhden amatöörin mielipide..:)
Sulla tuntuu olevan tosi kiva idea. Itse asiassa musta olisi mielenkiintoista lukea tätä enemmänkin ja nähdä, mitä olet tuosta kehitellyt ja millainen esim. ensimmäinen luku on.
Tämän alun tyyli oli minulle jotenkin liian dramaattista sielujen pyörittelyä tyhjiössä. Itse kaipaisin scifi-tarinaankin ihan oikeita ja uskottavia miljöitä ja konkreettisia tapahtumia. Mutta ehkä tässäkin sellaisia on tulossa, ja siinä tapauksessa unohda tämä kommentti.:P
Mutta se tyyli ja teksti... Jokin siinä hiukan tökkii, vaikka on vaikea sanoa, mikä. Ehkä just se dramaattisuus ja "sielujen huokailu". Esimerkiksi ihan ensimmäinen virke on minulle luotaan pois työntävä. Itse kirjoittaisin esim. "Olen rakastanut häntä alusta asti". Sitten tässä on hieman kliseitä, esim. "sydäntä särkevä".
Toisaalta on myös persoonallisia ja oivaltavia ilmaisuja, kuten tuo "tunnistan kuin oman sydämeni sykkeen".
Tekstin muotoilusta sen verran, että turhat kolmipistejonot pois ja vähän selkeämmäksi tuota kohtaa missä on paljon pisteitä. Itse kun avasin tämän viestin ekaa kertaa, en alkanut lukemaan tekstiä, koska heti ekana osui silmään vain pitkä pistejono ja siitä tulee aina mieleen jonkun teinin kirjoittama kahden kappaleen pituinen sepustus, jonka kaikki virkkeet loppuu................
Sitten kun toisella kertaa luin tekstin, olin hyvin postitiivisesti yllättynyt.:) Ja ihan oikeasti kiinnostais lukea tästä hiukan jatkoakin.
Minusta tuo lopun kehotus lukijalle tulee vähän töksähtäen ja ei sovi kuvaan. Matkan alkamisesta voisi kertoa ehkä jotenkin muutenkin ja luoda lukijalle sellaisen kuvan, että nyt ollaan lähdössä ja on vähän odotusta ja jännitystä ilmassa..:P
...Kuvaavat väliin jääneitä sydämenlyöntejä (... = yksi lyönti jäänyt väliin): sydän pysähtyy. Word-tekstissä kyseiset sydämenlyöntejä kuvaavat 'pum pum' ja 'tuuf tuuf' (voi miten typerän kuuloista :D) lisäksi myös pienenevät tekstin koossa, mitä hitaammaksi ja hiljaisemmaksi sydämen lyönnit käyvät - täällä ei tuollaiseen fonttikikkailuun ollut mahdollisuutta.
Liian koristeellisesta kielestä minua on huomautettu aiemminkin, ja sen ymmärrän täysin, koska kaikilla on oma makunsa ja itse tykkään koristeellisesta. Mutta kliseet? Niiden käyttämäisessä en näe vikaa: vanhoja, hyväksi todettuja ilmaisuja, siis miksi pelätä niitä? :P
Lopun kehotus, joo, se häiritsi minua itseänikin, pyörittelin ja märehdin ja toistaiseksi siihen tuli tuo. Se ON kuitenkin kohta, johon en ole alkuunkaan tyytyväinen ja olen sitä myös itse miettinyt. Yksi vahtoehto on toki, että laitan sen yksinään istumaan pari riviä kaiken muun tekstin alapuolelle, ikäänkuin hetken tauko, kun tämä sielu lähtee käymään elämiään läpi ja sitten "tulisitko mukaani?" -tyyliin. Tai sitten kirjoitan siihen jotain ihan muuta. Hätä kyllä keinot keksii.
Mutta joo, selitelyä, selittelyä. Kiitän sinua Choc (lempimakeani muuten :D) kommenteistasi, ja puolusteluistani huolimatta jään niitä kyllä miettimään :).
Hyvin on mielestäni slaavilainen tunnelma.
Tästäpä on hyvä "räjähtää" mihin suuntaan hyvänsä.
(Toimii varmaan scifinäkin erinomaisesti, siis se tuli itselleni suunnaksi lukiessani, ja sitten tietysti matka itseen. Ensimmäinen vaihtoehto 101% helpompi kirjoittaa, ainakin minulle.)
Toivottavasti tekstiä pukkaa!
Wau!
Hei, luulin ensin että kyseessä oli runo; tuohan voisi olla modernia runouttakin. Teksti on kaunista lukea, mutta se kaipaisi ehkä jotakin "konkreettisempaa", että siitä tulisi uskottavampi... ehkä ihmisten- tai paikannimiä. Nyt tarina kuvaa vain tunnelmaa, mutta olisi hyvä jos sen saisi asetettua johonkin paikkaan. Se myös vaikuttaa lukijan tunnelmaan.