Koen novellien kirjoittamisen omakseni, ainakin enemmän kuin kokonaisen ns. "pitkän kirjan". Syy voi olla myös se, että aloittelevalle lyhyet tekstit ovat helpompia koota.
Paljon olen novellikokoelmia lukenut ja tuntuu, että niissä on aina jokin ns. punainen lanka, joka kulkee läpi kirjan. Tarkoitan, että novellit liittyvät jollakin tavalla toisiinsa esim. aihepiirinsä puolesta.
Ehkä typerä kysymys, mutta pitääkö näin olla? Mulla on pöytälaatikossani useita novelleja, joilla ei tunnu olevan mitään yhteistä toistensa kanssa.
Toinen kenties hölmö kysymys: Mikä on mielestänne novelleissa vaikeinta, mikä saa sen helposti ontuvaksi, verrattuna ns. kirjan pituiseen tarinaan verrattuna. Eli niitä kompastuskiviä?
Paljon olen novellikokoelmia lukenut ja tuntuu, että niissä on aina jokin ns. punainen lanka, joka kulkee läpi kirjan. Tarkoitan, että novellit liittyvät jollakin tavalla toisiinsa esim. aihepiirinsä puolesta.
Ehkä typerä kysymys, mutta pitääkö näin olla? Mulla on pöytälaatikossani useita novelleja, joilla ei tunnu olevan mitään yhteistä toistensa kanssa.
Toinen kenties hölmö kysymys: Mikä on mielestänne novelleissa vaikeinta, mikä saa sen helposti ontuvaksi, verrattuna ns. kirjan pituiseen tarinaan verrattuna. Eli niitä kompastuskiviä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pahoittelen kirjoitusvirheitä jo näin aluksi, että saan muutakin kommenttia kuin "ainakin oikeinkirjoitus pitäisi hallita" =)
kohtasin kerran (kirjallisessa maailmassa) amerikkalaisen kirjailijan, joka teki kirjoitusvirheistä suorastaan uuden genren.
Dyslektisiä jaarituksia.
on hauskempi lukea novellikokoelmia, joissa kukin kertomus on aivan irrallaan muista. Vai meneekö antologian puolelle?
Joka tapauksessa - en tiedä, miksi novellikokoelman eri juttujen "pitäisi" liittyä toisiinsa.
Jos haluan lukea yhtenäisen, pitkän tarinan, luen romaanin.
Olen ihan tavis vaan, tykkään lukea, mielipiteeni ei siis ole ammattimainen "virallinen" lausunto. Kustantajat voivat olla aivan eri mieltä.
"Mikä on mielestänne novelleissa vaikeinta,"
Kliseiden välttäminen. Novellissa pitää olla tarina kerrottavana, mutta 2000 vuotta liian myöhään syntyneenä, tsänssit ovat; suurin osa tarinoista on jo kerrottu.
Sitten on näitä kirjailijoita, joista olisi pitänyt tulla maalareita, sillä he eivät kerro tarinaa vaan kuvailevat loputtomiin ihmisiä.
Puhut vähän mutta asiaa "maalareista". On melkoisen tylsää lukea kuvausta eteisen vihreistä seinistä ja maton väreistä kaksi sivua, mutta niin se vain on, että jos kirjoittaa jotain muuta, niin sanotaan, että "tämä minimaalisuus on niin rasittavaa"
Mutta en silti usko, että maailman kaikkia tarinoita on kerrottu,, vielä.
Se on sama homma kuin historiassa, ei se vaan lopu vaikka itseään toistaakin. Ihmisen kirjallisissa tekeleissä on kolme muuttujaa: teksti, ajankohta ja lukija. Yhdistelemällä näitä kahta saadaan loputon määrä erilaisia subjektiivisia kohtauspisteitä.
Hessen Arosusi merkkaa eri juttuja itseään etsivälle 2000-luvun teinille kuin ekan sodan traumoja parantelevalle isoisälle 30-luvulla, ja silti molemmat imevät siitä jotain minkåä kokevat itseään suuremmaksi, ajan yli kurottavaksi ja omakohtaiseksi.
"Mutta en silti usko, että maailman kaikkia tarinoita on kerrottu,, vielä. "
Enhän minäkään, eihän kirjoittamisessa olisi muuten mitään järkeä. Mutta Lumihirvi kyselikin, että mikä on kirjoittamisessa vaikeinta. Varmasti se kliseiden välttäminen ja jonkin "uuden" jutun tuominen.
Tuota maalailemista esiintyy elokuvissakin.
Novelli on ontuva, jos sen sisällä ei ole mitään elämää suurempaa, yleisinhmillistä jujua. Hyvän novellin pitää kestää ajanhampaat, niin että sen lukeminen vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua ei tunne idioottimaiselta.
Hyvä novelli herättää ajatuksia:" noinhan minäkin sen olen kokenut."
Mikä muu kirjoitus kestää ajanhammasta kolkyt
vuotta?
Korkeintaan hieroglyfit ja kalliomaalaukset ,
ennen kuin saasteet tuhoaa ne.
Monet kirjatkaan ei kestä paria vuotta kauempaa!
Onks tää joku kriteeri?