Tulipa mieleen tuosta toisesta keskustelusta, että miten olisi jos kaikki eronneet vanhemmat alkaisivatkin viikko-viikko systeemillä "reppuselkävanhemmiksi"?
Eli lapset jäisivät siihen kotiinsa, missä asuvat eron hetkellä ja vanhemmat kävisivät vuoroviikoin asumassa siellä lasten kotona. Ja toinen vanhemmista asuisi sitten sen viikon tai viikonlopun uuden kumppaninsa luona (useimmillahan se kuitenkin on katsottuna jo valmiiksi).
Miltäs tällainen järjestely tuntuisi? Lissut ym. mielipiteitä kehiin!
Eli lapset jäisivät siihen kotiinsa, missä asuvat eron hetkellä ja vanhemmat kävisivät vuoroviikoin asumassa siellä lasten kotona. Ja toinen vanhemmista asuisi sitten sen viikon tai viikonlopun uuden kumppaninsa luona (useimmillahan se kuitenkin on katsottuna jo valmiiksi).
Miltäs tällainen järjestely tuntuisi? Lissut ym. mielipiteitä kehiin!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinun ukkosi löytäisi uuden naisen ja sanoisivat sinulle että menepäs vuoroviikoiksi asumaan muualle ku me tullaan välillä tänne keskenämme.
Olisko lapselle jotenkin parempi että omassa kodissa vaihtuvat jatkuvasti ihmiset ja tavat.
Sehän se olisikin loogista että välillä täällä tehdään näin, välillä aivan toisin.
Vai siihen että lapsi oppii että kahdessa eri paikassa asuu eri ihmisiä ja on eri tapoja.
Juuri tuota tässä mietin! Että jos lapsen/lasten pitää omaksua kaksia eri tapoja ja eri ihmisiä niin missä niitä olisi helpompi omaksua? Kotona (siis tuossa alkuperäisessä) vai kahdessa eri paikassa? "Sehän se olisikin loogista että välillä täällä tehdään näin, välillä aivan toisin." lainatakseni kirjoitustasi...
Minulla ei ole lapsia, joten... Ja kyllä, olen uusperheellinen. Eli reppuvanhemmuusajatus tuli vain utopiana mieleen; mitään todellista mallia ei henk. kohtaisesti ole, eikä tule. Sitä vain tässä hain takaa, että onko aikuiset ihmiset miettineet miltä reppureissaaminen lapsista tuntuu.
Nimimerkkini voisi olla myös "Kotihiiri"... ;-)
tutuillani on lähes tällainen kuvio. Koti, joka oli ollut perheen yhteinen koti, muuttui käytännössä vain lasten kodiksi. Siellä sitten asui vuoroiikoin äiti tai isä heidän kanssaan. vanhemmat olivat hommanneet toisen asunnon; pienen "poikamiesboxin" jossa aina toinen vanhemmista sitten vietti tämän yksinäisen/vapaan viikon. Sopimus oli, ettei kumpaankaan asuntoon viety uusia kumppaneita, tosin heillä ei niitä ollutkaan tuossa vaiheessa. Tämä vaihe oli järjestetty lapsia ajatellen, eikä tokikaan suunniteltu loputtomasti kestäväksi. kun niitä uusia kumppaneita ilmestyy, menee systeemit uusiksi. Vaatii paljon vanhemmilta kyseinen järjestely. Joillekin sopii, joillekin ei. tiedä sitten mikä aina olisi parasta, on vaan luotettava siihen, että vanhemmat tekevät sillä hetkellä parhaansa.
Ois voinut onnistuakin silloin kun minä ja ex olimme vielä ilman uusia puolisoita. Mitenhän noi tärkeät paperiasiat ja laskut ja kun on sellaisia lippuja ja lappuja, jotka on niin henk.koht. ettei sille ex-puolisolle haluais näyttää. No, ehkä jokin lukollinen laatikko. Ja sitten tietty posti..se varmaan siihen lasten osoitteeseen ja sitten soiteltas joka pv et nyt sulle tuli tällainen ja tällainen kirje, näyttää tärkeeltä..tuli lääkäristä..tuutko hakeen vai tuonko...kuka maksaa jos menee esim. pesukone "kämpässä" rikki vai maksetaako yhdessä...ehkä se ei kuitenkaan todellisuudessa onnistuisi. Tai ehkä onnistuis silloin jos ei sitten jaettas sitä omaisuuttakaan vaan kaikki ois sitten yhteistä, no ehkei sitten kannattas erotakkaan riideltäs vaan silleen rehellisesti kaikesta rahasta sun muusta mistä sitä riitaa nyt sattuu tulemaan.
esim. ex-vaimo saa hirveän siivousvimman ja samalla laittaa järjestyksen uusiksi..seur. viikolla iskä tulee töistä kotiin ja hups. verhot on uusittu (no ei se mitään) sängyn paikkakin on vaihtunut (no aivan sama) mutta mitä hel....ä missä tv ja kaukosäädin. En varmaan ala kattoon lätkää, jos tv ei ole oikeessa paikassa. Mies vaihtaa olohuoneen järjestyksen takaisin vihaisena ja soittaa parit tulenpalavat puh.soitot ex-puolisolle ja lapset vieressä kuuntelee. Eipä elämä ole kovinkaan muuttunut siitä kun yhdessä asuttiin. Ja ex-vaimo jatkaa nalkutusta, kun mies ei osaa kunnolla siivota...
Näin niinkuin kärjistetysti;)
tv. äiti, jonka lapset asuvat puolet isällä ja puolet äidillä.
ois pysyny ex-vaimo pois ex-miehensä elämästä, ja antanut elää omaa elämäänsä, ois ex-mieskin pysynyt onnellisempana, kun telkka ja kaukosäädinkin ois löytyny, mihin sen jätti, turha exien on säätää enää....
viikossa. Kuka sitä jaksaa pakata ja muuttaa ja taas pakata ja muuttaa? Ei aikuiset ainakaan.
Mutta ne lapset jaksaa ja sopeutuu, ainakin aikuisten mielestä. Sehän on pakko, ei lapselta kysytä jaksatko vai et, kyllä ne aikuisten mieletstä jaksaa.
Lapset paikkaavat aikuisten virheitä hyväksymällä itsensä pompottelun, koska he pelkäävät että isä tai äiti jättää lopullisesti, jos he eivät tee niinkuin oletetaan.
Lapset vastustavat olemalla hiljaa. Silloin äiti ja isä rakastaa heitä.
Aika kauhee ehdotushan tuo oli, jollaa toimii mut ei meillä koskaan. Lasten koti on ollut aina äidin luona, ja tulee olemaan. Mies aikinaan otti päiväksi tai pariksi tunniksi joka kolmas kuukausi, nyt on menny varmaan jo kolme vuotta viimesestä.
Meillä on aina tapaamiset ym tehty lasten ehdoilla, ei koskaan aikuisten.
Miksi aina sanotaan että vuoroviikkoisuudessa lapsen täytyy pakata ja pakata? Mitä ihmettä silloin tarvii pakata, kun molemmissa kodeissa on kaikki tarvittava?
Eikö viikonloppuvierailuissa useammin tule sitä pakkaamista?
En osaa tuohon vuoroviikkoisuuteen mitään sanoa, mutta ei mulle ainakaan ole mikään ongelma heittää lapsille pari vaihtovaatekertaa ja tarvittaessa muuta pientä reppuun, kun ovat lähdössä viikonlopunviettoon. Ei se tunnu lapsillekaan olevan, ottavat mukaan mielellään jonkun uuden lelun kyllä, mut muuten siellä etäkodissa on tavaraa ihan riittävästi.
Yhtä pakkaamista muutenkin on pienen ihmisen elämä; päiväkodissa tarvitaan aina reppu, samoin koulussa, molempiin rahdataan silloin tällöin suksia, luistimia yms. Mummolaan lähtiessä pakataan jotain mukaan, samoin kaverin luo mennessä... Isommalla harrastajalla saattaa olla herrrrrrrvottoman jääkiekkotarvikekassin pakkausta purkua viisiken kertaa viikossa, ja näkisittepä alle teini-ikäisen tytön koulurepun - kyllä siellä jo kulkee mukana jos jonkunlaista ihan itse pakattua :)
En ajattelisi sen olevan tuolla etäkodissa sen kummempi juttu niitä kamoja takaisinpäin saatella... pyykitkin kelpaa mulle kyllä likaisena tai puhtaana..
Ei tuo pakkaaminen varmaan se suurin murhe ole, tai jos on, niin johan on pienet murheet!
vaan ylipäätään lapsen jaksamiesta vaihtaa paikasta toiseen! Rajansa kaikella, jos lapsesta välittää, ei voi odottaa että jatkuva reissuaminen tuntuu kivalta. Lapsi kaipaa pysyvyyttä. Kuinka moni aikuinen on siihen valmis, epäilempä ettei moni. Helppo se on sanoa, mutta käytäntö on toinen.
Sitten valitetaan kun lapset ovat vsyneitä eikä jaksa mitään, jatkuva muuttaminen rassaa. Kokeilkaapa itse, onko teistä siihen. Vaatikaa sitten vasta sitä lapseltanne.
Joo, ymmärrän kyllä pointin.
Ehkä en muutenkaan ole paras vastaamaan aapeen kirjoitukseen, sillä me asumme molemmat vanhemmat samassa kunnassa. Etäisyyttä viitisen kilometriä, joten varsinaista reissaamista meillä ei ole ollenkaan.
Ehkä se vähän riippuu siitäkin, minkälainen fiilis siinä etävanhemman luo mennessä on? Jos lähi siinä tuskailee että voi hlvtti taas tätä rahtaamista, paiskoo kasseja ja pusseja autoon ja pitää kauheaa mesoomista niinkuin se olisi joku isompikin projekti, niin kyllä siinä varmaan lapsetkin stressaantuvat.
En sitten tiedä... täällä maalla meillä joskus lapset menevät viikonloppuna yökylään kavereidensakin luokse, kun kuitenkin täytyy autolla viedä ja hakea - ei voi vaan rappukäytävässä soittaa seuraavaa ovikelloa. Kyllä ne lapset silloinkin aika mällin tavaraa mukaansa ottavat, eikä se ole mikään iso juttu. Samassa kunnassa kun asutaan, etä ja lähi, kaveritkin ovat samat, oli sitten isän tai äidin viikonloppu. Pysyvyyttä sekin.
Varmaan aika erilaista on, jos vanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä toisistaan... Silloin on tietysti aina "sopeutuminen" uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin...