Kerro missä tapasit puolisosi aikanaan?Oliko se romanttinen kohtaaminen vai asiallinen? Rakastuitko hetkessä vaiko aikojen päästä.
Minä tapasin puolisoni tanssilavalla,kuinkas muuten.Siihen aikaan jo hänellä oli auto,se ei ollukkaan ihan tavallista joka pojalla.Saatille lähti ja siitä lähtien ollaan oltu yksissä.Rakastuin päätäpahkaa,2 kk päästä jo kihlat ja sitten naimisiin.Rakkaus on kestänyt nyt 44 vuotta.
Minä tapasin puolisoni tanssilavalla,kuinkas muuten.Siihen aikaan jo hänellä oli auto,se ei ollukkaan ihan tavallista joka pojalla.Saatille lähti ja siitä lähtien ollaan oltu yksissä.Rakastuin päätäpahkaa,2 kk päästä jo kihlat ja sitten naimisiin.Rakkaus on kestänyt nyt 44 vuotta.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Romanttisesti puiston penkillä. Tyttökaverillani oli treffit pojan kanssa, ja hän pyysi minua mukaan siltä varalta, jos ei poika tulekaan. Samoin oli ajatellut tämä poika, ja niin neljästään kuljimme muutaman päivän. Olin silloin 18 vuotias, poika 20v. Heidän seurustelunsa loppui siihen kesään, me menimme parin vuoden kuluttua naimisiin. Avioliitto kesti 18 vuotta, mieheni kuoli v. 1984.
Mukavaa muistella niitä seurusteluaikoja. Ihastuksesta ja rakastumisesta huolimatta oli niin "kilttiä" nykyaikaan verrattuna. Käsikädessä kulkemista ja halailua vaan.
Pomon otin, vaikka hän kenties luulee ottaneensa minut.
Tunnusteluvaihe alussa oli jännittävää, koska halusimme pitää suhteemme salassa tai varsinkin
minä halusin, koska tiesin naisten ihailevan karismaattista johtajaamme.
Rakkaudesta en uskaltanut heti puhua, vaikka
toinen osapuoli sitä vannoi.
Nyt isovanhempina hopeaa ohimoilla ja värikkäitä
vuosikymmeniä yhdessä kokeneena uskon oikeaan, kestävään rakkauteen.
Ja eihän siitä vanhemmat ollenkaan tykänneet että sinnepäin tansseihin lähdin,mutta kun linja-auto niin sopivasti vei ja toi yöllä takaisinkin.Kyllä se oli menoa ensi heitolla,kun salama olis iskenyt mutta on sitä jo ehtinyt pyllylleen tipahtaa monta kertaa.Ei ole enää yhtäkään salamaa.Tässä kuitenkin yhdessä arkea eletään.Tätähän elämä on.
Ensimmäisestä kerrasta en minä ollut tietoinen. Tuleva mieheni oli kävellyt minua vastaan kadulla ja hän oli ajatellut, että tuossa on minun tuleva vaimoni. Sitten hän oli alkanut kyselemään kavereiltaan, kuka minä olen ja sitten vetäytyi tuttavuuteen. Niinhän siinä sitten kävi, että olin hänen työkaverinsa tyttö-ystävä, joten yhteys löytyi. Sitä kesti sitten 39 v.
tavattiin. Sisälle mentiin vielä erikseen, mutta muutaman pyörähdyksen jälkeen, poistuttiin yhdessä elokuun kuutamoiseen yöhön.
Siinä menikin sitten yksissä kuljettaessa vuosi, ja jotenkin vain askeleet suuntautuivat kello- ja kultaliikkeeseen. Kihlat sieltä tuli ostettua ja muutaman kuukauden kuluttua häitäkin vietettiin.
Vuosikymmenien takaisia muistoja nämä ovat ja yhäkin hyvin muistissa.
Mieheni paras ystävä oli työkaverini. Hän esitteli meidät toisillemme kahvilassa ja se oli menoa.
Neljän kuukauden kuluttua muutimme yhteen ja ostimme kihlat. Puoli vuotta siitä meidät
vihittiin. Yhteiseloa kesti 34 vuotta, mieheni kuoli kaksi vuotta sitten.
Se oli menoa sen tanssin jälkeen. Ensimmäisen lapsen saimme 12 vuotta myöhemmin ja naimisiin menimme 2 vuotta sen jälkeen. Yhdessä olimme 36 vuotta ja risat. Sitten kuolema korjasi rakkaani. Yhdessäolo oli onnellista loppuun asti, rakkauden voimalla elän edelleen.
-Ensimmäisen mieheni tapasin toukokuussa 1962.Olin palaamassa kotiinpäin elokuvista,kun hän itsepintaisesti liittyi seuraani eikä hellittänyt ennenkuin olimme vuoden kuluttua avioliitossa.Siitä seurasi 33 vuoden vaikea liitto päättyen eroon.-Toinen puolisoni oli ihmeellinen rukousvastaus viiden vuoden yksinolon jälkeen.Tämä ihana leskimies "eksyi" soittamaan ovikelloani rukousillan merkeissä.En aluksi reagoinut häneen erikoisemmin,mutta sitten alkoi nopealla aikataululla tapahtua selviä "rukousvastauksia" eri tilanteissa ja meille molemmille varmistui se,että loppuelämämme on yhteinen.Kolme viikkoa ensimmäisestä tapaamisesta kihlauduimme ja sitten kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin meidät siunattiin avioliittoon koskettavassa ja lämminhenkisessä hääjuhlassamme,joka oli kuin ihmeellisintä satua."Satu" on todellisuutta ja kestävää tänäkin päivänä seitsemän vuoden jälkeen.Kaikki oli hyvin selvää alusta alkaen ja olemme hyvin onnellisia.Rakastuminen ei ollut alussa "huumaa",mutta kun se varmistui,niin se on ollut alati kasvavaa laatua.Eli toinen avioliittoni on vastakohta ensimmäiselle.En ollut silloin uskossa.
No, suora kysymys vaatii suoran vastauksen:
Saonlinja Oy:n linja-autossa, välillä Mikkeli-Jyväskylä. Ei siinä sillä kertaa mitään romantiikkaa ollut. Osoitteet kuitenkin vaihdettiin. Sitämyöten sitten "persaukiset" nuoret joutuivat yksiin. 22 vuotta jaksettiin, ennenkuin erottiin. On siitä hyviäkin muistoja.
Oli ollut pohjoisessa haravoimassa sotaaikaisia pommeja. Sai muutaman lomapäivän ja jäi junasta kotipaikkani asemalla pois. Satuin katseleen avonaisesta ikkunasta ulos ja näin sotilaan juuri kävelevän ohi huusin:"Oletko sää Antti"? Oon kuului vastaus. Ei muuta kuin äkkiää ronttoset koipiin ja kavulle käsivarresta kiinni ja hopusti raahaan meille kottiin. Se oli syksy 1963 ja nyt on menossa 42 avioliittovuosi,hän täytää kuukauden kuluttua 64v ja mä oon nyt 61v. Niin sen kirjeenvaihto-ilmoituksen olin napsinu Nyyrikistä vuotta aiemminkuin tapasimme.
Vuosi-61,olin ammattikoululla niin sanottu aula-päivystäjä.Pojat olisivat väkisin tunkeneet ennen aikojaan sisälle ja minä pidin ovesta kiinni,jotta tänne ette tule ,ennenkuin välitunti on päättynyt.
No yksi ei antanut periksi vaan nyki ovesta ja minä toisella puolella.Kun välitunti loppui niin tämä poika (silloin) sanoi,jotta tuon naaman panen muistiin.Tarkoitti minua.
Seuraavan kerran tapasimme tansseissa ja yhtä matkaa on kuljettu näin kauan.
Hyvän ,mutta itsepäisen miehen sain !
vänkärin puolella, lähes viisikymmentä vuotta sitten. Kun volkkari alkoi käydä ahtaaksi, niin oli pakko ruveta vaihtamaan isompaan ja sama meno jatkuu edelleen...En muista monesko menopeli on alla... siis auto, mutta partneri on yhä sama. Seuraavaksi pitänee hankkia pikku bussi
Olin juuri muuttanut paikkakunnalle ja ensimmäistä kertaa tansseissa. Puoli yksitoista tuli pitkä ja komea poika hakemaan katseltuaan ensin pihalta autot, jotta mistä olisin tullut paikalle.
20 vuotta myöhemmin autokolari korjasi hänet "yläilmoihin".
Toivottavasti muistat lämmöllä, niin minä ainakin teen.
tavattiin ruotsissa,hoforsissa, suomalaisten tansseissa.
herra oli pukeutnut vaaleaan asuun,oi oi noita aikoja.
Nyt hän istuu tuossa verkkarit jalassa, taitaa olla villasukatkin.Näin se aika menee ja kuljettaa.
Suomessa olemme kyllä yhteiselämämme viettäneet.
1963 Veljeni laina kengissä,kun olimme tulossa Lappeenrannasta mökiltä. Olivat yhden numeron liian pienet.Saatettuani kultani kotiinsa, jatkoin matkaani sukkasilleen Vallilasta Merikadulle. Edelleen olemme yhdessä. Lähdemme viettämään hänen 60v päiviään Lanzarotelle ensi kuussa.42v normaalissa avioliitossa täytyy marraskuussa.
Oli kesä 64 ja tansseihin menimme kolme neitokaista nauraa kikatellen tien levydeltä.Takaa kurvasi nuorimies motskarilla ja vastaan tuli kuormaauto joten motskarin ohjaustanko tönäisi minut joka olin ulommaisena maahan.Poika myös kaatui moottoripyörällään juuri auton eteen,onneksi ei käynyt pahemmin koska vauhtia ei ollut paljon.Poliisi sattui paikalla ja kuulusteli tietysti meidät tytön hutaleet.Minä ensimmäisenä nimeni sanoin:arj kyllikki,toinen sanoi:arja helena mutta kun kolmas neitokainen nimesi että:arja pirkko niin polliisi setä tuumasi että no,no tytöt,tulee sakkoja poliisin harhauttamisesta että sanokaahan nyt oikeat nimenne.Me olimme aivan hysteerisen naurukohtauksen kourissa,mutta saimme sanottua että puhumme aivan totta.Sakkoja emme saaneet mutta varoituksen sanoja.Tanssit oli aivan ihanat,joka peli tanssittiin ja nauru maistui vaikka ihan uusi punainen kesätakki oli riekaleina jamustelmia keho täynnä mutta mikä ihaninta muuan sinisilmä pitkä tumma nuorimies huomasi minut ja tanssitti koko illan.Nyt on oltu 40v naimisissa ja yhdessä tässä vanhetaan.Sinä tanssiiltana kun tulin kotiin huomasin vielä että tanssikenkäni oli vaihtuneet,toinen oli kiiltonahkka ja toinen kenkä mokkanahkaa.Ne oli jossain vaiheessa vaihtuneet kun kävelykengät panin jalkaan tanssien jälkeen.
Olin 15 kesäinen pojannulikka-nailonpaidassaan. Olin menossa erään seuran kesänviettopaikalle iltaa viettämään.Siihen aikaan pojat ei paljon etukäteen murehtineet asioita.Täpötäydessä linja-autossa matkatessamme, matkan aikana nousi julmettu ukonilma.Autosta pois jäädessämme tuli vettä alas kuin saavista kaataen. Siinä sitä oli pojun nailonpaita äkkiä märkänä. Äkkäsinpä siinä vieressäni kävelevän sirkeäsilmäisen tytön. VIISAAN TYTÖN. Hänellä oli sadetakki mukanaan. Äkkiä otin tyttöä kädestä kiinni ja sanoin että saat minusta kiltin aviomiehen, JOS JAAT sadetakkisi. Nyt sitä takkia on sitten jaettu lähes viisikymmentä vuotta.Yhä se tuntuu kestävän, jos ei pahemmin vedetä eri suuntiin.
vuosi oli -58 Kummankaan ei pitänyt mennä sinne, mutta jostain kummasta syystä mentiin. Kun hän haki minua tanssimaan monta kertaa, ajattelin, että JOS menen joskus naimisiin ,niin tuon miehen kanssa. Hän oli ajatelleut minusta samalla tavalla. 22v kesti se liitto. Sairaus ja alkoholi veivät hänet.
Mutta tarina jatkuu............
Olimme opiskelukavereita, mutta emme samalla kurssilla. Ensimmäisen kerran juttelimme syyskuussa -61 oppilaskunnan syysretkellä, nuotiolla kahvipannua vahtiessamme. Siitä se alkoi: aina kohdatessamme hymyilimme toisillemme ja pikku hiljaa aloimme vaihtaa muutaman sanankin. Jo samana syksynä joskus lokakuussa kuljeskelimme yömyöhällä käsikädessä pitkin rantapuiston käytäviä...
Helmikuussa -65 menimme kihloihin; hän vielä opiskeli, mutta minä olin valmistunut ja saanut ensimmäisen työpaikan. Saman vuoden elokuussa vietimme häitä ison ystävä- ja sukulaisjoukon kanssa. Miehenikin oli valmistunut ja haimme virkoihin kauas Kainuuseen.
1978 oli hautajaiset; laskin mieheni haudalle pyöreän, tulipunaisista ruusuista tehdyn kukkalaitteen, mutta en pystynyt sanomaan sanaakaan. -Eikö elämä ole toisinaan epäoikeudenmukainen?
vaikka näin: Olen kerran saanut kokea suuren rakkauden, kaikille ei suoda sitäkään. Se ei auta, mutta ehken hiukan lohduttaa. Elämä ei tosiaan ole oikeudenmukainen. Näilläkin palstoilla moni valittaa mahdotonta puolisoaan, omani olisin pitänyt hyvänä, mutta!
Kesätöissä 17 vuotiaana, vuoden kuluttua kihloihin ja talvella naimisiin. Avioliittoa kesti 17 vuotta, kaksi ihanaa lasta siitä ainoasta liitostani. Hän on siirtynyt sairauden jälkeen ajasta ikuisuuteen.
Sinullekin. Sain esikoiseni 37-vuotiaana, olit jo leski tuolloin. Niin erilainen voi elämä olla. Nuorimmaiseni oli 21-vuotias jäädessään orvoksi.
vähemmän romanttisissa merkeissä - töissä. Olin heti sitä mieltä, että tuohon en sitten koske, naimisissakin kun oli. Ja niinhän olin minäkin. Jokin ajatus jäi kuitenkin kytemään ja kun sitten eronneina taas tapaismme niin ei enää tarvinnut tunteitaan peittää.