Mies.
Pudotus. Takaisin lähtöviivalla. Ei varmaan tarvii selitellä. Miten näin voi käydä??
Pudotus. Takaisin lähtöviivalla. Ei varmaan tarvii selitellä. Miten näin voi käydä??
Jatkoa My storylle!
PASKA ELÄMÄ!!
132064
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei!
Näin voi käydä, kun oma itsetunto ei ole noussut kunnolla sille tasolle missä sen "normaalilla" itseään kunnioittavalla ja itseään arvostavalla ihmisellä on. Ja sitten kun tämä oma itsetunto ja itsekunnioitus ei ole se eteenpäin vievä voima, niin sitten pitäisi olla vaikka se ulkopuolinen voima joka "kiskoisi" ja potkisi eteenpäin. Huolehtisi, että silloin kun tulee se vaikea hetki, niin silloin ei tulisi annettua sille näennäisesti tutulle ja sitä kautta turvalliselle ratkaisulle sitä kuuluisaa pikkusormea, koska heti seuraavassa vaiheessa on mennyt koko käden lisäksi koko ihminen. Sille ratkaisulle, joka saattaa yhtä-äkkiä alkaakin tuntumaan oikealle. Aika alkaa kultaamaan muistoja. Hiljalleen se toinen ihminen joka sen kaiken pahan on vuosien varrella saanut aikaan, se joka on polkenut sen itsetunnon sinne suohon, joka on omia sairaita tarkoituksiaan varten särkenyt sinulta ihmisyyden ja saanut tehtyä sinun silmissäsi tehtyä itsensä välttämättömäksi (vaikka oikeasti hän on se joka on riippuvainen siitä että sinä tyydytät näitä hänen sairaita taipumuksiaan), niin hiljalleen se toinen ihminen onkin alkanut tuntumaan puheidensa ja aiemman läheisen asemansa vuoksi sinulle tärkeältä. Sinä et ole hänestä riippuvainen, et koskaan ole ollutkaan, mutta alitajuntaisesti olet niin luullut. Ja kun nyt sinulla ei ole ollut sitä eteenpäin potkivaa voimaa (ei sisäistä eikä ulkoista), niin nyt sitten alitajunta on taas "jauhanut" sitten sitä tuttua riippuvuutta ja kuten sanottu aika on kullannut muistoja! Näin on sen narsistin "maanittelut" tehonneet. On varmasti kerrottu, kuinka hän on muuttunut mies, kuinka hän sinua rakastaa, on jopa voinut myöntää toimineensa aiemmin väärin. Sitten kertonut nyt ymmärtäneensä virheensä ja tajunnut miten tärkeä hänelle olet ihmisenä, ei "lihana".
Tämän hetken tärkeä kysymys onkin se, että onko nuo miehen puheet pitäneet paikkansa? Onko mies tehnyt asialle jotain, onko hän käynyt "hoidattamassa" itseään (koska hän on se sairas, sinun sairaus on seurausta miehen sairaudesta)? Onko hän muuttunut mies ja nyt hyvä mies sinulle? Oletko nyt onnellisempi ja hyvinvoivampi parisuhteessasi kuin silloin ennen sitä sinun "suurta askelta"? Oletko tyytyväinen elämääsi nyt? Vai onko käynyt niin kuin minä ja kaikki me muutkin siihen vanhaan keskusteluun osallistuneet on pelätty, että kaikki olisi palannut ennalleen? Kerroppa siis miten sinulla nyt menee?
Oli asiat miten tahaansa, niin kaikista näistä tapahtumista huolimatta sinä olet edelleen se arvokas ja ainutlaatuinen ihminen, joka ansaitsee hyvän loppuelämän kaiken tämän sinulle tapahtuneen ikävän jälkeen! Mutta hyviä elämiä ei ole ilmeiseksi jaossa, vaan ihmisen on itse pidettävä huolta että se elämä on hyvä! Pidäthän sinä?!!
Eiköhän se mun käsi ja koko elämä ole sen käsissä kokoajan ollutkin. Just kun oli kaikki kääntymässä hyvin niin aloin vaan pakat vaatteitani ja menin takaisin "kotiin". Olen huomannut että mun ratkasut ei oo koskaan oikeita tuntui ne siltä sillä hetkellä tai ei.
Eikä sen puheet mitään paikkaansa pidä. Puhuin terapiasta sille ja se sano että ei semmosta enää sitten tarvita kun tulin ilmanki takaisin. Kaikki on "ennallaan"..melkein...ei ehkä niin helposta hermostu eikä niin paljon väkivaltaa. Enemmän henkistä väkivaltaa ja pakottamista kuin fyysistä.
Ku ois niin kiva saada joku fyysinen ystävä joka auttaa. sinne turvakotiinkaan en enää kehtaa mennä. Nekin pitää mua varmaan ihan luuserina.
Niin, sinä et ole päässyt irtaantumaan miehestäsi kunnolla. Olet ns. "läheisriippuvainen". Tilanteesta tekee hankalan juuri tuo että sinulla ei ole sitä fyysistä ystävää, joka sinua "potkisi" ja jolle voisit kertoa huolista, murheista, peloistasi ja joka kannustaisi ja tukisi pyrkimyksissäsi viedä elämääsi eteen päin. Ja ennen kaikkea, sitten kun sinulle tulee tuollainen "heikko hetki" ja meinaat hakeutua siihen vanhaan, niin silloin se ystävä palauttaisi sinut takaisin maanpinnalle. Se on sääli että en sinua tunne fyysisesti ja ei varmaan edes samalla seudulla asuta. Jos olisit tuttu muutenkin kuin tämän netin kautta, niin ihan varmasti yrittäisin (ja varmasti muutkin vanhan keskustelun ihmisistä) pitää sinua pinnalla kun on hankalaa ja kannustaa eteenpäin. Hyvä toki että juttelet edes täällä, mutta auttaminen "silmästä silmään" olisi tietenkin paljon parempi.
Muistatko silloin edellisen keskustelun alussa, kun neuvoin muuttamaan kauemmaksi, hankkimaan uutta työtä, uusia harrastuksia ja sillä tavalla uusia ihmisiä ympärillesi, joista sitten voisit hankkia sen "sosiaalisen turvaverkon" ympärillesi. Sen tarkoitus oli juuri auttaa tässä "akuutin tilanteen" jälkeisessä ajassa.
Hyvä tietysti, että väkivalta ei ole nyt ollut fyysistä (mies selvästikin nyt varoo sitä), mutta ymmärrät varmasti että henkinen väkivalta ja pakottaminen kertoo siitä, että mies ei ole "läksyään oppinut" ja että hän ajattelee sinusta samalla tavalla kuin ennenkin. Fyysisen väkivallan palaaminen lienee ajan kysymys.
Mutta mutta, kortit on edelleen sinun käsissäsi! Tämä loppujen lopuksi kuitenkin on vain askel taakse päin sinun projektissa (vaikkakin merkittävä askel), joka on korjattavissa askelilla eteenpäin! Ja sinun on ihan turha miettiä sitä mitä turvakodissa ajattelevat sinusta. He kyllä ymmärtävät asian! Sinun itse vaan pitää miettiä nyt asia vähän pidemmälle kuin viimeksi, että voimat sitten paremmin jaksavat sinua kantaa!
En enää oikein tiedä mitä tässä pitäis tehdä... Vaikeinta on se että nyt ei ole enää edes sitä työpaikkaa. Naapuriki pysäytti mut rappukytävässä alkuviikosta ja ihmetteli miks olen takas tullut. En mä niille koskaan mitään ole kertonut mut kai se seinien läpi kuuluu se huuto ja pamahtelu. En vastannu mitää, lähdin vaa menemään.
On sitä fyysistäkin väivaltaa ollut, vähän, mutta se ei oo enää niin rajua ja olen kyllä huomannu miten se varoo. Pitäis varmaan vaan jäädä ja antaa periksi. Toi oli jo aika iso askel taaksepäin...perkele..
Kuule, mieti oikein tarkkaan ja rauhassa mitä sinä elämältäsi haluat? Haluatko sinä olla lopun ikäsi toisen orjana ja vallassa? Onko tuo elämä nyt oikeasti sellainen, että sinä tiedät että A) haluat B) jaksat elää sitä lopun elämääsi? Ja otat vielä huomioon, että väkivalta alkaa varmastikin ajan kanssa pahenemaan, että mitä riskejä se tuo mukanaan? Mieti noita asioita oikein huolella!
Jos tulet siihen lopputulokseen (mitä ihmettelen), että tuo on nyt sitä elämää mitä mitä sinä haluat. Sitä miten haluat lopun elämäsi viettää. Ja sitten kun olet kuolinvuoteella niin voit itsellesi sanoa, että elit onnellisen ja hyvän elämän ja että parempaa et olisi halunnut. Jos oikeasti mietittyäsi asiaa tulet tähän lopputulokseen, niin sitten sinun on syytä luovuttaa ja alkaa elämään sitä nykyistä elämää miehesi rinnalla ja hänen halujen mukaan eikä enää kannata haikailla muuta.
Jos kuitenkin tulet lopputulokseen että se ei ole sellainen elämä millaisen itsellesi haluat myöskin jatkossa lopuksi elämäksi, niin sitten unohdat tuollaiset periksi antamis-ajatukset. Katsot itseäsi peiliin ja sanot että "Tämä elämä ei ole minua varten, ansaitsen paljon paremman elämän ja aion sen myös itselleni hankkia!".
Sitten alat miettimään, miksi tulit takaisin miehesi luokse? Vanhassa keskustelussa kerroit ennen kuin olit lähtenyt, että olisit onnellinen kun vain aluksi saisit edes jonkinlaisen asunnon, jossa saisit vain olla rauhassa pelkäämättä. Huonekalujakaan et paljoa alkuun tarvinnut. Sitten kerroit viimeisissä viesteissäsi, että olit muuttanut omaan asuntoon, mutta et saanut nukuttua siellä? Miksi et siellä muuten enää viihtynyt? Oliko se sinulle liikaa että et voinut siellä nukkua vai tuliko sinulle oikeasti niin suuri kaipuu miehesi luokse että siksi muutit takaisin? Jos tuli kaipuu, niin eikö kaipuuta tosiaankaan häirinnyt se mitä olit kokenut miehesi taholta vai uskoitko oikeasti että mies on niin paljon muuttunut, että se ei tulisi toistumaan?!!
Mieti ensi alkuun näitä. Nämä on syytä miettiä itsellesi selväksi, ennen kuin voit ajatella asioita jatkossa. Muita asioita voidaan miettiä sitten, tietenkin edellyttäen että elämällesi muutoksen vielä haluat!
En haluaisi itelleni, enkä kenellekkään tietenkään tämmöstä, mutta olen aika väsyny enkä jaksais yrittää mitään enää. Tuntuu että ois vaan parempi myötäillä ja olla...
Miksi tulin takaisin mieheni luo??
Hmm..niinpä...
Kerkesin juu hetken aikaa asua siellä "omassa asunnossa", mutta siellä oli loppupeleissä tosi ahdistavaa ja seinät kaatu päälle. En pystyny nukkumaan, koska pelkäsin. Enkä ole edes ihan varma mitä pelkäsin, pimeetä? sitä että mies löytää sinne?? En tiedä. Turvakotiin muutin takas, mutta siellä sitten yks kerta pakonomasesti aloin pakata muutamia vaatteita reppuun ja sanoin niille siellä että lähden kaupungille jne...koskaan en sitten palannut sinne takasin. Vaan menin mieheni luo. Ensimmäinen ilta ja yö oli ihana. Muta seuraavana päivänä se ahdistelu jo alkoi, kun kyselin että olisiko hän valmis hoitoon jne... Ei enää kuulemma tarvitse. Nyt kun ei ole töitä ja istun vaan "kotona" kaikki päivät niin tää on aika vaikeeta...kysymyksiä pyörii päässä, mutta kun en osaa vastata niihin vaikka mä olen ainoa joka niihin pystyisi vastaamaan. MIKS? Miks...
Arvaa vaan olenko miettinyt...en löydä vastauksia. Turvakotiin takas muutto siitä omasta asunnosta oli mulle ihan ookoo enkä todellakaan tajua miksi tulin takas tänne.
Haluaísin ehkä uskoa, että pikkuhiljaa mies lopettais kaikki väkivaltaisuudet ja seksiin pakottamiset, koska ei enää käyttäydy niinkuin viime vuonna ja niitä edeltävinä...mutta viime yönä musitui taas mieleen ne kauheudet mitä on tapahtunut, heräsin siihen kun itkin ja huusin. Ei sekään kai normaalia ole, mies ei ymmärtänyt kun selitin yöllä mikä oli homman nimi. Käänsi vaan kylkeä ja sanoi, että olen hullu ja nyt ois parempi nukkua ja olla hiljaa ettei käy huonosti kellekkään. Hulluhan mä olen. Mutta kai sekin mun syy on. Olenhan mä turvautunut puukkoonkin kerran ja olen myös valmis tekemään sen uudestaan. Mulle tai hänelle.
Kuullostaa siltä, että sinä kyllä ymmärrät että tuo tilanne missä joudut elämään toisen mielivallan alla ei ole oikein. Että tuo on väärin sinua kohtaan ja et voi elää elämääsi onnellisena tuollaisessa elämässä. Ymmärrät varmaan, että maailma on varannut sinulle niin paljon paremman osan kuin mistä nyt olet saanut kiinni. Mutta sitten tunnut olevan epävarma ja ehkä pelkäätkin sitä osaa ja sitä elämää joka olisi sinulle ihmisarvoinen, jossa sinun ei tarvitsisi pelätä ja jonka suuntaan voisit itse vaikuttaa niin kuin jokaisen ihmisen kuuluukin voida omaan elämäänsä vaikuttaa.
No, tuo on ihan ymmärrettävä asia. Opit pitkän aikaa olemaan toisen käskytettävänä, toimit toisen halujen mukaan ja sinun oma halusi oli murrettu. Sinä et ikään kuin osannut enää elää omaa elämääsi. Nyt sitten kun pääsit eroon tästä alistajastasi, kun sait otettua niitä ensi askelia kohti omaa uutta elämää, niin nyt sinulle iski sisäinen pakokauhu, kun et tiennyt miten sitä omaa elämää eletäänkään. Tuli varmaan sellainen "tyhjä"-olo. Sen sijaan että olisit osannut nauttia siitä, että sinua ei pakotettu ja painostettu mihinkään, niin sen sijaan sinä ahdistuit. Et löytänyt päämääriä siinä uuden elämän alkuvaiheilla. Oli turvallisempi palata sinne vanhaan elämään. Ei turvallista siksi, että se vanhan elämä olisi itsessään erityisen turvallinen. Päin vastoin se ei ole turvallinen ollenkaan, mutta se oli tuttu. Se turvallisuuden tunne tuli sitten varmaan siitä että vanha elämä oli tuttu ja uusi ei ollut. Tuohon kohtaan olisit tarvinnut vaikka edes sen yhden fyysisen ystävän joka olisi "pidellyt" sinusta kiinni, joka olisi neuvonut sinua uudessa elämässäsi. Ja ne oheistoiminnat joko työn tai harrastusten muodossa olisi olleet myös tosi tärkeitä tukijoita siinä "uudessa elämässä".
Nyt sinusta sitten tuntuu, että et jaksa enää yrittää mitään. Että on vaan parempi tyytyä kohtaloon ja olla toiselle mieliksi ja kiltisti, ettei tulisi "turpiin". On vielä enemmän masentunut olo, kun tulit palanneeksi itse takaisin siihen lähtökohtaan mistä teit kovasti töitä päästäksesi pois.
Mutta kuule, vaikka nyt tuntuu harmaalle ja masentaa, niin ei nämä asiat nyt kuitenkaan niin huonosti ole ehkä sittenkään. Sinä olet näyttänyt itsellesi, että pystyt lähtemään pois. Että pystyt hakemaan apua. Eli nyt tiedät jo mistä löytyy oikea tie. Nyt vaan tarvitaan sinulle vähän pitemmälle vievä suunnitelma, että jaksat sitä tietä kulkea. Ihan sitä samaa reittiä sieltä turvakodin kautta sinun on paras lähteä sitä vauhtia ottamaan uudestaankin. Siellä taas pääset alkuun. Sieltä saat apua myös psyykkeelle, joka on kovia kokenut ja tarvitsee vähän apua. Siitä merkkinä on se yöllinen huuto ja itku ja ne pelot siellä sinun "omassa asunnossasi". Mutta älä huoli, et sinä ole hullu. Tai jos olet niin sitten me ihmiset ollaan kaikki hulluja. Se sinun psyyke tarvitsee apua, mutta kyllä minä uskon että se kuntoon tulee, pelot hellittää ja yöt on taas hyviä nukkua. Mutta aikaa se voi vähän ottaa.
Mutta heti alkuun sinun pitäisi alkaa miettimään asiaa myös pidemmälle. Lähtisitkö jonnekin kauemmaksi sieltä koti-paikkakunnaltasi, niin kuin aiemmin mietittiin? Opiskelisitko tai etsisitkö töitä? Valitsisit sen paikan sitten tuon työ- opiskelupaikan perusteella. Menisit sinne alkuun sen paikan turvakotiin (voisit varmaan sopia sen tämän "tutun" turvakodin kautta). Sitten sopivan ajan päästä hankkisitte turvakodin avustuksella sinulle uuden kodin. Uuteen kotiin voisi olla helpompi sopeutua, kun olisi se työ tai opiskelu koko ajan. Se pitäisi sinut "kiinni" arjessa ja turvakodin kautta saisit tukea niihin asioihin mitä tarvitset. Hiljalleen turvakodin rooli vähenisi ja sinun omat asiat (esim. työ/opiskelu, harrastukset ja ystävät) alkaisivat viemään eteenpäin. Jossain vaiheessa sitten voisit alkaa suunnitella tulevaisuutta siitä pitemmällekin!
Miltäs tuo kuullostaisi? Ei varmastikkaan kovin mahdoton järjestää! Ja ennen kaikkia sinä itse ansaitset paremman elämän, miksi et sitä itsellesi soisi?!!
No se on ihan totta etten oikein osannut olla ja pelkäsin sitä tunnetta etten enää pelänny samalla lailla kun ennen.
Joo olen näyttänyt itelleni että miten lähdetään pois ja haetaan apua. Näytin myös sen itelleni (ja miehelleni) miten sen kaiken jälkeen tullaan takas sinne mistä kaikki paska on alkanut.
Kävin tänään lääkärissä tekemässä raskaustestin ja samalla puhuin lääkärin kanssa aika pitkän tovin, mun mustelmista käsivarsissa. Kerroin sille lyhenneltynä kaiken ja se anto mulle nimen ja numeron mistä voin varata ajan kallonkutistajalle. Oli kiva puhua sen lääkrärin kanssa mut en kestäny sitä sen säälivää asennetta. "sä oot niin nuori tyttö, elämä edessä"...joo tiesin sen jo...kiitos vaan!!
Oon ihan loppu, en jaksa edes ajatella mitään enää!
Hyvä, että juttelit kuitenkin lääkärin kanssa. Sait juteltua asioista "silmästä silmään". Ei siitä lääkärin säälivästä asenteesta kannata suuttua tai ottaa itseensä. Hyvää se kuule varmastikin tarkoitti, vaikka ei paljon varmaan lämmitä nyt.
Älä ajattele asiaa niin, että näytit itsellesi ja miehellesi kuinka palasit takaisin. Jos et olisi ottanut niitä askelia eteenpäin, niin et olisi voinut ottaa niitä askelia taakse päinkään. Ja ne eteenpäin vievät askeleet on niitä, jotka kannattaa pitää mielessään ja taaksepäin vievistä on syytä ottaa opikseen. Ei varmaan mikään maailman paras vertaus tämä, mutta harva tupakan polttajakaan tai alkoholin suurkuluttaja saa kierrettä kerralla poikki. Mutta kun on vaan tahtoa niin kyllä niistäkin selvitään. Monelle tulee niitä ratkeamisia, niin kuin nyt tuli sinulle, mutta niistä pitää ottaa opikseen. Nyt tiedät mihin se kaatui. Seuraavalla kerralla osaat valmistautua siihen paremmin, vaikka niiden asioiden avulla joita viime viestissä kirjoitin.
Jos kuitenkin tuntuu, että juuri nyt et jaksa ajatella mitään, niin anna olla vähän aikaa. Anna ajatusten "levätä". Palaa sitten miettimään tulevaisuutta, kun taas siltä tuntuu! Olisiko sinne "kallonkutistajalle" kuitenkin hyvä mennä juttelemaan? Jos siitä olisi apua pelkojen ja nukkumisen suhteen!
Nyt se sit tapahtui. Eilen. Naapurit soitti poliisit kun pääsin parvekkeelle huutamaan apua. Olin yötä naapurissa, nyt tulin käymään kotona, kun eivät ole ilmeisesti päästäny sitä vielä pois.
Mä en vaan jaksa enää. En pysty kävelemään kunnolla. Naapuri lupasi viedä mut lääkäriin. Hävettää.
Nyt kuullostaa, että on raskas viikonloppu ja raskaita päiviä/öitä takana... Hyvä kun sait naapurilta apua, hyvä kun uskalsit sitä huutamalla pyytää! Olet varmaan jo nyt käynyt lääkärissä?! Toivottavasti kävely jo onnistuu paremmin. Ei varmaan vielä täysin kunnolla onnistu, mutta edes paremmin.
Muista, että ei sinun tarvitse hävetä yhtään! Se on sinun mies jonka pitäisi hävetä. Jonka olisi pitänyt hävetä jo niin kauan aiemmin, mutta joka ei sitä tee kun ei sinua niin paljoa arvosta.
Ota nyt kamat kasaan ja lähde pois sieltä kotoa, sinne turvakotiin. Siellä saat olla kuitenkin turvassa. Huilaa ja mieti siellä sitten noita asioita, joita kirjoitin tuossa aiemmin! Äläkä tule enää koskaan takaisin sinne nykyiseen "kotiin", se ei ole sinun koti! Koti on sellainen paikka jonne on hyvä tulla, jossa on hyvä olla ja missä ei tarvitse pelätä!
En mennyt lääkäriin sillon heti, mutta olin naapurissa ja hän vei mut seuraavana päivänä. Lääkäristä tulin suoraan turvakotiin ja täällä ollaan. Poliisit on käyny pari kertaa, ne sano sillon että jollen nosta syytettä ni syyttäjä nostaa jokatapauksessa ja nostin sit syytteen. Oikeudenkäynti on 16. pvä, pelottaa se päivä, täältä on luvannut pari työntekijää tulla mun kanssa sinne. Ihan hyvä juttu, en varmaan muuten menis. en haluais nähdä sitä eläintä enää koskaan, mut ainakin kerran vielä pakko. Mut on pumpattu täyteen lääkkeitä täällä taas, nukun vaan kokoajan, pieniä pätkiä kylläkin, mut kuitenkin. Alotin semmosen kriisiryhmän, siellä on psykiatri, sosiaalityöntekijä ja yks tyyppi turvakodista ja minä. se oli ihan kivaa, käydään alusta asti kaikkia juttuja läpi sillä nopeudella kun ite haluun. semmosia...
Janina
No, hyvä että olet nyt siellä turvakodissa. Se on kuitenkin turvallinen paikka toisin kuin siellä "kotona" sen häiriintyneen tapauksen seurassa!
Tokihan se voi nyt tuntua ikävältä mennä sinne oikeuteen, mutta hyvä että menet. Se on hyvä varmastikin oman toipumisesi kannalta sitten pitkän päälle ajateltuna ja se on hyvä muille ihmisille, että kyseinen tapaus saisi tuomionsa, ehkä se pelastaa jonkun muunkin samalta kohtalolta.
Hieno juttu että niitä turvakodin ihmisiä lähtee mukaan sinun tueksi! Sinun varmaan kannattaa vaatia lähestymiskieltoa miehelle sitten kun mies on tuomionsa suorittanut. Ihan vaan sen takia, että miehelle tulisi selväksi, että se on nyt vaan loppu ihan kokonaan.
Se kriisi ryhmä on varmaan nyt tarpeen sinulle. Saat käydä omaan tahtiin ne hankalatkin asiat läpi. Se varmaan auttaa myöhempää elämää varten, kun saanut käytyä ne läpi.
Saat nyt paljon lääkitystä, mutta kyllä se alkaa vähentymään kun aikaa kuluu ja sitten kun toipuminen etenee.
Pidä nyt vaan lippu korkealla! Vaikka voi kuullostaa kuluneelta, niin sinulla on vielä hyvä elämä edessä ja sen eteen kannattaa tehdä töitäkin!