kirkas maailma

Havahduin äkkiä siihen, että vielä
hetki sitten heikkoina pikkupuroina
valuneet kyyneleet olivat kuivuneet.
Olemattomiin haihtuneet norot kiristivät
hieman ihoa kasvojeni molemmilla puolilla.
Lyhyestä vetistelystä ei ollut kulunut
kuin muutama minuutti, mutta en voinut
muistaa, miksi itkin. Tai en voinut
kunnolla käsittää miksi. Kyyneleet eivät
olleet surusta sen enempää kuin ilostakaan.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen. Sen
valo ryömi himmeänä suljettujen sälekaihtimien
läpi seinälle. Samassa muistin itkeneeni
hieman ennen nukahtamistani. Ja ajatelleeni
sitä, siis kuolemaa. Illalla toivoin, että
kuolisin yön aikana. Nyt, kun olin kuitenkin
herännyt taas uuteen päivään, en voinut
täysin ymmärtää eilisiä ajatuksiani.

Makasin vielä hetken paikoillani. Kuvittelin,
että sänkyni laidalla istuu se ihminen, jota
minä rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Sitten nousin istumaan, avasin sälekaihtimet
minun ja auringon väliltä, ja näin taivaan.
Siihen oli selvästi kirjoitettu unelmani
ja toiveeni, niin kaunis se oli.

Katsoin taivasta haikeana, sydän tyhjänä, ja
kuiskasin äänettömästi: voinko koskaan
lunastaa toiveitani?