Tuuli painoi kasvoihin
riepotti takin liepeitä,
nostin kaulusta ylemmäs ja katselin
maassa pyörteilevien roskien
piiritanssiin
Kävelimme käsi kädessä, sana sanalta
tunnustelimme toisiamme, tahdoimme ymmärtää parhain päin
ja hiekka rahisi kenkien alla, pihatiellä
peipponen lauloi
Niiden ikkunoiden sisällä
lopulta esiin ryöpsähtävät epäluulot
käsittelemätön kipu toista kohti
pidentyvät varjot joiden kuristusotteessa koko asunto
synkkeni
Painoivat sielumme kumaraan,
ei toista kohti, vaan maata päin: läpi tempoilevien
mielikuvien ja sielua repivän hulluuden
toista katsoimme - mitä näimme?
Tuulisena iltana aallonmurtajalla
kävellessäni yksin ajatusteni kanssa
havahtuen, nostaen katseen tuulten pyörittämistä roskista, huokaisten
otan haparoivan mutta määrätietoisen askeleen
huomista kohti
Tässä, tuulen painaessa kasvoilleni
ja riepottaessa takin liepeitä
tahdon vielä sanoa, on puita jotka myrsky
pakottaa juurtumaan syvemmin
Mutta ihmiset jotka eivät suostu
kohtaamaan itseään ja parantumaan
ovat aina olosuhteiden ja ailahdusten heiteltävinä -
sinne tänne ihmisyyden aallokossa,
syksyisen myrskyn kourassa
riepotti takin liepeitä,
nostin kaulusta ylemmäs ja katselin
maassa pyörteilevien roskien
piiritanssiin
Kävelimme käsi kädessä, sana sanalta
tunnustelimme toisiamme, tahdoimme ymmärtää parhain päin
ja hiekka rahisi kenkien alla, pihatiellä
peipponen lauloi
Niiden ikkunoiden sisällä
lopulta esiin ryöpsähtävät epäluulot
käsittelemätön kipu toista kohti
pidentyvät varjot joiden kuristusotteessa koko asunto
synkkeni
Painoivat sielumme kumaraan,
ei toista kohti, vaan maata päin: läpi tempoilevien
mielikuvien ja sielua repivän hulluuden
toista katsoimme - mitä näimme?
Tuulisena iltana aallonmurtajalla
kävellessäni yksin ajatusteni kanssa
havahtuen, nostaen katseen tuulten pyörittämistä roskista, huokaisten
otan haparoivan mutta määrätietoisen askeleen
huomista kohti
Tässä, tuulen painaessa kasvoilleni
ja riepottaessa takin liepeitä
tahdon vielä sanoa, on puita jotka myrsky
pakottaa juurtumaan syvemmin
Mutta ihmiset jotka eivät suostu
kohtaamaan itseään ja parantumaan
ovat aina olosuhteiden ja ailahdusten heiteltävinä -
sinne tänne ihmisyyden aallokossa,
syksyisen myrskyn kourassa
Vastaukset 7
Vanhimmat
kuule hierases unet pois simmukaisista, nythää
on kohta talitinttien laulusoidinten aika.
aa, hieraisee simmuja, nyt kuules huijaat, ei oo vielä ensimmäinen maalitkuusa, tarkistin, tuossa se seisoo otsikossa nisullakin, 25.2.2007 klo 13.10. Näin se on. Runo siis kirjoitettu tänä aamuna, vaan luulitkos että voin samaan aikaan kävellä aallonmurtajalla menneitä muistellen, tsop; sittenhän runo ois jääny kokonaan kirjoittamatta, ei voi olla täällä ja siellä. Paitsi tietysti paperilla. Nytkin olen täällä. Mutta siellä voin olla aallonmurtajalla - jospa lukija runoon eläytyessä kokee näin: tuolla se runon päähenkilö nyt kulkeepi. Voih, samaisti hänet ja äitiparran. Kieli keskelle suuta. Seuraava runokin lähteeeeee nyt
Jos vielä matkalaulu tälläinen? Kirjoitan, hmmm...
Sitten hyvää sunnuntaipäivää. Talvi ja pakkanen on. :)
JUNAT PUTOSIVAT RAITEILLEEN
Haen kupin teetä keittiöstä,
naapuri poraa ja naputtaa vasaralla, remonttityötä.
Minä kirjoitan runoa,
kas, huomaan mielessäni assosioituvat
remontti ja kirjoitus
kuin olisi työtä tämäkin, poraan ja naputan
sieluni seinää, tunnustelen tajunnan liikkuvat kuvat.
Ajattelin tällä tapaa.
Sormiemme lomittuessa
katseidemme sulautuessa
sielujemme puutarhassa
lintujen laulaessa
kaikki oli suloista ja kaunista,
mutta sisälläni värisi levoton tuntu
ja hiljaisina hetkinä en voinut olla havaitsematta
varoitusmerkkiä, kuin aavistukselta
vilahti silmäkulmassa sen muoto.
Ohitin ne punaiset kolmiot, en ottanut kyllin vakavasti.
Kun puhuimme rakkaudesta, hellyydestä. Juovuttavia
sanoja jotka tuntuivat todelta -
vaiensin levottomuuteni, suljin korvani
varoituspillin huudolta.
Mikään väärä ei voi tuntua näin hyvältä? Mikään paha
ei voi tuntua kauniilta?
Ei, ei toki.
Ja sielujen puutarhassa veisasivat linnut, satakielet,
puiden lehvistöön kätkeytyneenä
peittivät käärmeitä silmiltämme.
Junat seisoivat pimeässä, eivät liikkuneet radoillaan.
Ruostuivat maahan kiinni pyörät,
kattoon porautuvista rei'istä
valui sisään sielua syövyttävä myrkky,
käsityskykymme vääristyi - ummehtunut ilma
tuoksui yhä laventelilta, jasmiinilta, kielolta ja neilikalta!
Vielä silloinkin kun ihomme aamuisin oli mustelmilla
ja iloisia hymyjä vaihtaessamme
sattumalta katsahdin peiliin
pelästyin silmieni elottomuutta, niiden mustaa kristallia,
vedin sieraimet täyteen tuoksumannaa
ja selitin kuoleman enteet tyhjiin.
Itsepetosta? Ei suinkaan, positiivista ajattelua ja elämänuskoa!
Epätoivoista riippumista valheissa kiinni? Ei suinkaan, vaan
luottamusta rakkauteen!
Tunteiden ruokkimista todellisuuden kustannuksella?
Ei, positiivisia elämyksiä - luonnollista hurmiota!
Kunnes pysähdyin.
Anna anteeksi
mutta oli pakko, en enää voinut
uneksia.
Junat putosivat raiteilleen, asiat saivat oikeat nimet.
Kuljemme eri suuntiin.
Se tuntuu kipeältä - mutta ah, niin hyvältä.
En enää kipua väistä.
Elämyshakuinen todellisuuspako
on ikävä lause, mutta maistuu hyvältä
koska ei peitä, ei kätke mitään!
Satakielet lentoon rynnätessään
huomasin, nahkasiipisiä käärmeitä, vihasta sihisten
paljastuivat.
Haen toisen kupin teetä.
Hyräilen?
Naapurista kuuluvat työn äänet
ovat tällä välin vaienneet.
Teen nimi on sadepäivän ilo, sekin hymyilyttää
kun kirjoitan näitä sanoja.
Todellisuudessa on aina kauneus. Vain ja ainoastaan siksi, että se
on todellisuutta.
Tässä todellisuudessa jokaisella on arvo, jokaisen yksityisyyttä
täytyy kunnioittaa - kiskojen kolkkeessa tahdon opetella
kaiken kivun keskellä elämän ihmettä. Silloinkin,
erityisesti juuri silloin:
äärimmäisen kivun hetkenä kun tuntuu
että juutuin tunneliin ja seinät romahtavat päälle, seinät romahtavat päälle.
Silloinkin,
niin, juuri silloin olen matkalla
valoa kohti. Tosilaulua.
Jää hyvästi, et sinä ole olematon, olet vain poissa;
oman arvokkaan elämäsi kanssa kulje minne kiskosi vievät, en tahdo enkä voi
toisen kulkua hallita, se kuuluu sinulle.
Pusertavien seinien huminassa, tempoilevien ajatusten paukkeessa
sisälläni on rauhaisa kohta, levollisuus
jota en olisi löytänyt
suostumatta realiteettien äärelle
joita todellisuus kantaa.
Matkalla.
Paljon parempaa kuin laventeli, jasmiini, kielo ja
neilikka, jopa parempaa kuin
sadepäivän ilo.
On kulkea junassa joka on pudonnut
raiteilleen.
oli sanomaa
25.02.07
.
mieltä minäkin.
Aluksi tuntui siltä, etteivät runosi liittyneet toisiinsa. Ensimmäinen tuntui kahden eri sukupolven - vanhemman ja lapsen - kohtaamiselta, jälkimmäinen rakastavaisten suhteen kuvaukselta.
Uudelleen lukien saattoivat molemmat kuvata samaa, yhtä tiettyä kohtaamista. En tiedä miksi painotun näkemyksessäni ensimmäisen esittämäni vaihtoehdon kannalle vaikka kielikuvasi puutarhoista ja satakielistä laventelilla ja muilla sulotuoksuilla vahvistettuina antavat ymmärtää että kyseessä on Se Suuri Rakkauskertomus. Pahoittelen jos olen ihan ratapihalla. Etenkin jos olen raiteilla.
Tosi proosallisesti kirjoitettua lyriikkaa, jos näin saa sanoa. Pidin kovasti. Huumori ei mennyt liian pitkälle vaikka kerran oli herkässä kohtaa aika rankan itseironian leimahdus: "ohitin ne punaiset kolmiot..."
"Valoa kohti. Tosilaulua." Hianosti sanottu! Tämä jälkimmäinen runosi ei sorru syyttelyyn, mikä jäi valitettavasti päällimmäiseksi siinä ekassa. Jälkimmäisessä mennään kohti ainakin omia kasvoja, niin raiteilla kun ollaankin. Nimi voisi olla vaikka "Puhtaaksi kirjoitettu"? Tai en tiedä. Hyvä noin!
Oli ihana lukea eri vuodenaikaa.
Kiitos