miksi on tyydyttävä vain katseisiin.. lyhyiin, tyhjentäviin. mutta silti kuitenkin niin paljon tunteita herättäviin... odotan vain katseiden kohtaamista, toivon jotain enemmän. varmuutta. opinko koskaan tulkitsemaan, voinko koskaan olla varma ja tarpeeksi rohkea? aika on lyhyt kun kohtaamme, olemme kaukaisia vaikka olisimmekin lähekkäin, kasvotusten. emmekä ehkä koskaan voikkaan olla lähempänä, tai enemmän toistemme seurassa...
... olematonta ikävää...?
... olematonta ikävää...?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kuullostaa niin tutulta tuo teksti... Itse samassa tilanteessa.
ikävän kaipuu kalvaa ja myös suuttumuskin ... vihaa ja rakautta tunnen kerakseen mutta odotan hetkeä jollon kumpikaan ei vaan haaveile vaan jotatakin paljon parempaa toisilemme .. :(
Jos vain tietäsi mitä toinen ajattelee... Välillä miettii, että olenko kuvitellut kaikki ne katseet ja eleet, jotka kuitenkin ovat niin selviä.... Asialle pitäisi varmaan tehdä jotain, mutta rohkeus loppuu kesken. Miksi toinen ei ole tehnyt aloitetta, jos kerran on kiinnostunut. Ehkä kaikki on sittenkin vain kuvitelmaa....
....raastavaa....
On myös osottanut takas sitä kiinostusta mutta itse lähtenyt pois se ei sillon ole yksipuolista :)
yli-yli-ylikiinnostunut, että se kääntyy ujoudeksi eikä kykene sanomaan sanaa suustaan hetkellä, jolloin yleensä muut jo tarttuvat kädestä... Tilanne on voinut syntyä niin yllättäen, että epäilee, "ettei tää voi olla totta näissä olosuhteissa" esim. ja sitte sitä jää vain odottamaan, että toinen tekisi aloitteen, ehdottaisi tapaamista, pyytäisi kahville... Mulle on käynyt näin, ja käy aina, kun olen to-del-la kiinnostunut jostain ihmisestä. Argh.
Vieläkin työstän yhtä tällaista erään syksyn kohtaamista....:).
Mä odotan sua.
niin sä haluat kuvitella teidän välille jotain? Vaikka kirjoitit että olette kaukaisia vaikka olisitte lähekkäin. Onko se kivaa vai onko se vain tarpeellista haaveille edes jostain. Onko se sitä vähintä "rakkauselämää" kun miettii jotain hempeesti, jotain jota ei edes tunne?
Onko se tyydyttävää ja suloisenkatkeraa olla "rakastunut" ja silti sitä ei saa?
Täyttääkö se jonkin kolon ihmismielessä, se että haikailee jotain olematonta pitkätkin tovit?
Olematonta ikävää,niin vai sitä juuri parhaimmillaan, ikävää tietämättä edes mihin.
Onko se jokin mitta että on elossa jos edes hiukan kärsii jostain työkaverista yms jonka näkee kerran kuussa ja se on kerran hymyillyt.
Onko se tärkeää pitää kiinni edes siitä heiveröisestä oletuksesta että joskus vuosien päästä se ehkä hymyilee sinulle rohkaisevasti, ja siitä menee sitten toinen tovi että uskot että se sattoi sellainen olla.
Mikä se rakkaudennälkä on? Onko se tuota, että kun ei muuhun pystytä,uskalleta,rohjeta niin sitten leikitään mielikuvitusleikkejä jonkun ihanan kaukaisuuden kanssa, yksin.
Tämäkin palsta täyttyy viesteillä että lukistpa tämän rakkaudenviestini sinä tumma lyhythiuksinen nainen Suomesta. Ja sitten 20 innokasta yhtä kädetöntä vastaa että oisinko se minä,noh, tosin asun Ruotsissa mutta silti?????
Jos elämää ei elä, se kyllä jaksaa harmittaa aikanaan. Nyt siis tuollaiset passiiviset hömpötykset ja turvalliset päätökset hittoloihin ja tehkää asioille jotain älkääkä toivoko salaa itseksenne tai täällä että ihme tapahtuisi ja se kaukaisuus kaatuisi syliinne. Maailmassa ei saa mitään ilmaiseksi, se on sen ihanuus ja kirous. Mutta siinä piilee yksi opetus ja se on dadaaa:tekevä saa.
Rajat on omassa päässä, maailma on aika avoinna kaikkeen. Pelätä voi melkein mitä tahansa mutta jos siihen listaan lisää rakkauden niin sitten se rakkauselämä jää tälle tasolle, nettiin kirjoittelemisiin ja haaveiluun.
Koittakaas nyt vain pudistella ne muttamuttajosjos-asenteet päästänne ja aloittakaa elämään ja tekemään asioiden eteen mitä haluatte jotain.
ei voi tietää ihmisten elämäntilanteista. minusta haaveilu on luonnollista ja se yleensä kuuluu vaiheeseen, jossa ei olisi oikein vielä valmiskaan mihinkään juttuun.
Haaveilusta voi saada voimia ja pientä piristystä arkeen, kun ei muuhun pysty.
Olen itse nyt vaiheessa, jossa pelkään edes tuon haaveiluvaiheen olevan ainakin vuoden päässä. Mahdollisesti siihen menee kauemminkin. Ts. että pystyisin edes siihen.
Ei se vain nyt ole aina niin, että tkevä saa. Minä en ainakaan ole saanut mitään enkä saa nytkään, vaikka olenkin osapuilleen kaikkeni pistänyt peliin. mitään muuta ei enää minussa ole. Ja silti jään yksin. Kerta toisensa jälkeen.
Tämmöisten kokemusten jälkeen luulen tosissaan, että haaveilukin olisi jo iso asia minulle. Nyt en haaveile mistään, vaan suren ja lujaa, ilman valon häivähdystäkään.
Hyvä kirjoitus. Kyyninen, mutta asiallinen. Jengin pitäisi vaan tarttua itsestään niskasta kiinni, jos haluaa tehdä asioille jotain. Ja jos haluatte löytää ihastuksenne tätä kautta, niin laittakaa joku tuntomerkki, jonka vain sinä&ihastuksesi tiedätte, niin sitä kautta se selviää parhaiten.
Sitten vasta voi itkeä ja valittaa, kun myöntää tehneensä kaikkensa tilanteen eteen.
erikseen kuin ns suhteen luominen mielikuvituksissaan ja toiveissaan ja sitä sitten surraan kun toinenkin ei näin ole tehnyt ja sitten jokin mystinen portaali johtaisi heidät yhteen.
En minä moralisoi tai sano tietäväni kenekään lähtökohtia, mutta jos kirjoittaa että kohtaamme silloin tällöin, melkein hymyilemme toisilemme, niin ei siinä ole aineksia historialliseen suureen rakkauteen jonka perään kannattaisi huokailla.
Sitähän mä kysynkin että onko se parempi aina vähän riutua edes kuin ei ollenkaan. Onko riutuminen lähempänä sitä rakkautta ja rakkauden ikävää kuin se että etsisi itselleen seuraa joka kommunikoi takaisin samalla tasolla.
Ja mitä tuohon tulee että aina äät yksin vaikka laitat itsesi likoon. Sitä sanotaan elämäksi ja jokainen jättö ja suru ja tuska muokkaa sinua. Ja se on sinusta itsestäsi kiinni mihin suuntaan. Pelätä ei saa ikinä, ei edes sitä yksin jäämistä. Koska se on aivan varma, että jos antaa mahdollisuuden elämän sua kuljettaa ja opettaa niin ne syyt miksi sinä jäät aina yksin alkaa sulle valjeta ja ehkä huomaat että voit asioille tehdä jotain. Rakkaus ei ole tule takuun kanssa, se vaatii paljon enemmän kuin mikään ja sitä myös antaa.
On tärkeää katsoa omia valintojaan, onko ne sinulle oikeita, haetko aina samantyyppistä seuraa ja siksi suhteesi ei onnistu jne jne.
Ja kerran se tulee, se oikea, ja kaikki se paska ja itkut jotka olet kestänyt ei edes muistu mieleesi. Siihen pitäää uskoa, myös elämän hyvyyteen eikä vain jäädä siihen luuloon että kun on mennyt huonosti niin se tulee aina olemaan.
Pitää pystyä vain nousemaan, tehtävä se surutyö ja kasvettava ja pyyhittävä pois pelko ja oltava avoinna uuteen.
Ja se miksi minä sanon turhasta haaveilusta on se että elämä ei ala huomenna, ei se ala kenekään hymystä, vaan se on kokoaika. Kuuta voi odottaa tippuvaksi taivaalta, mutta lähempääkin löytää syliinsä täytettä.
Minä uskon että jokainen hetki on elettävissä ja haaveilu on ihanaa, mutta jos sillä täyttää sen että ei uskalla tai yms tehdä asioille mitään, se on väärin. Minun mielestä.
Kiitos! Ihmiset joille on luotu tuo kirjoittamisen jalo taito,ovat minusta upeita luomuksia:) Mä olen sun kanssa samaa mieltä. Pakko uskaltaa, yrittää ja erehtyä. Se kaikki kuuluu elämään. Ja se vanha totuus: eniten katuu tekemättömiä kuin tehtyjä asioita. Mä uskon itse vakaasti johdatukseen. Eli me törmäillään, kohdataan, rakastutaan..ihmisiin joiden kautta opimme aina jotain lisää tästä elämästä ja itsestämme. Yksikään kohtaaminen ei siis ole turha minulle, eikä yksikään ihminen ole vain "joku", vaan hän on se ihanan kirjava kudelma elämäni räsymatossa. Välillä ne sävyt ovat niin kirkkaita, hempeitä, kauniita ja välillä tummia, synkkiä ja harmaita. Mut siksi tää kaikki ja elämä onkin just niin hienoa!! Tsemiä ja rohkeutta kaikille kohtaamisiin!
tiedän ja myönnän sen itsekkin että on tyhmää riutua ja surra tällaista oloa... mutta oletko koskaan tavannut ihmistä joka on sävhdyttänyt sinua heti?? eikä sitä vaan voi unohtaa ja jättää mielenperukoille..
en ole puhunut vain muutamasta katseesta tai hymystä, sillä kyllä niitä on, paljonkin. se onkin asia, joka vain vaikeuttaa unohtamaan, vaikeuttaa päästämään irti.
ja se, miksen tee mitään, ni tiedän että tämä loppuu ennenkuin ehtii edes kunnolla alkaa. ja myös se on kohdallani paikkaansa pitävää, mitä joku jo kirjoittikin, että ujous nousee tässä ylitse muiden. "miten voin täällä puhua hänen kanssaan?" "voiko tämä edes tällaisessa paikassa olla mahdollista?" aivan! mitä kaikkea sitä ihminen miettiikään ajatustensa pyörteissä...
ehkäpä sinun tapasi on elää hetkessä ja tilanteessa, maksoi mitä maksoi. itse en siihen ainakaan toistaiseksi koe pystyväni, siksi koitan samalla "kärsiä" ja nauttia tilanteesta. tämä tunne saa minut iloiseksi, tahtomattakin hymyilemään, koska ikinä ei tiedä minkä nurkan takana toinen piilee :)
turha haaveilu on pahasta, tiedän. ehkäpä teenkin asialle jotain.... ehkä en, se jää nähtäväksi.
moralisoikkaan mitenkään, itsehän tiedät mitä teet. Sitä vain haluaisin kysyä että tuntuuko sinusta paremmalle haaveilla vai ajatus että tekisit asialle jotain? Tai oikeastaan, samahan tuo on mulle. Mietin vain kuinka helposti sitä ihminen täyttää sitä tarvetta tuntea rakkautta millä tahansa tunteella joka on sinne päinkin.
Ja olenhan minä tavannut säväyttäviä ihmisiä, monet heistä kyllä ovat menettäneet sen säväytysominaisuuden kun olen paremmin tutustunut. Mutta eräs säväri kyllä jatkuu vieläkin.
Mä en ole kyvytön haaveilemaan tai kylmä realisti, mutta sen mä tiedän että melkein oikeat asiat voi melkein täyttää sun elämän, ja siihen voi jopa tyytyä. Vain siihen.
Ehkä sä teet asialle jotain, ehkä et, mä toivotan kuitenkin täydellistä onnistumista mitä ikinä sitten päätät tehdäkkin.
ps. ujous ei ole omainaispiirre, siitä voi oppia pois;)
tuntuuko paremmalle haaveilla...? hmm.. hyvä kysymys, ehkä jollain tapaa joo, ja jollain taas ei. tietysti kiinnostaa ajatus, että ei tarvitsisi enää haaveilla, mutta silti pelottaa, että mitä jos se tutustuminen johtaaki johonki ei-toivottuun lopputulokseen, niinkuin sanoit itsellesikin käyneen. ei voi tietää ei... siksi ymmärrän että kehotat tekemään asian suhteen jotain, sillä tottahan se on että kokeilematta ei voi muutakun haaveilla.
minun mielestäni et ole moralisoinutkaan, olet vain tuonut oman mielipiteen esille, ja sen miten asiaa ajattelet. kiitos niistä. :) tarkoituksenani olikin tuoda ajatuksia esille ja luettavaksi, kun alkoi niin ahdistaa omat ajatukset että tuntui että on pakko päästä kirjoittamaan. tiedän, että on olemassa satoja ellei tuhansia muita jotka on tässä samassa tilanteessa, ja on myös niitä jotka ajattelevat kuin sinä, ja jotka ehkä sitten myöhemmin toteuttavatkin tahtonsa.
ja mitä ujouteen tulee, niin tiedän että joskus täytyy ottaa itseään niskasta kiinni.. kuitenkin nämä asiat ovat minulle vielä niin uusia, ja ehkä hiukan pelottaviakin, että ilmassa leijjuu myös epävarmuutta.
toivottavasti tähänki asti kestänyt "sävärisi" kestää jatkossakin! :)
sä piileksit! Mä kyllä tulisin sua vastaan......:)
Viime tapaamisesta on aikaa kulunut jo melkolailla kauan, mutta sua etsin kaupungilta usein. Ja toivon, että me törmättäis. Jos olet Se, jota ajattelen, tiedät, kyllä, mistä ja miten mut löydät. For sure :).
olen haaveillut ja elänyt katseista jo liiankin pitkään. Nyt olisin valmis toteuttamaan niitä haaveita kanssasi, jos vaan vielä haluat. Luin alapuolella olevat tekstit ja kyllähän jokainen kokee asiat tavallaan, neuvoja voi antaa, mielipiteitä esittää vaan kävelemään pitäis opetella itse, eikä se o helppoa, kun ei haluis kompastua ihastuksensa edessä. Siitä kai johtuu se kuuluisa ujo hiljaisuus alkumetreillä, sehän katoaa, ujous siis, kun tutustutaan. Mutta sinä olet minulle loputon sävärien lähde, ainut jonka haluan, haaveissa vain tai tosi elämän toimissa. Se on sinusta kiinni. Ajattelen usein vaihtamiamme katseita ja niitä on paljon. Ja jo seuraavassa hetkessä epäilen kuvitelleeni kaiken. Ehkä ne olikin tarkoitettu mielessäsi jollekin muulle. Silti lähtisin kanssasi elämän mittaiseen seikkailuun.
Otaa riski, ja katsoa mitä se tullessaan tuo. Ja jos toisesta oikeesti välitää. Niin on valmis uhrautumaan toisen eteen asioita. =)